Sauna Open Air - perjantai

Tampereen Eteläpuistossa vuosittain järjestettävällä Sauna Open Air metallifestivaalilla on syytä juhlaan, sillä tänä vuonna festivaali vietettiin jo viidettä kertaa. Merkkivuoden kunniaksi nimilista notkui kokemusta ja taitoa, ohjelman painopisteen sijoittuessa 80-luvun raskaampaan musiikkiin.

Perjantaina festivaalialueen portit aukenivat kahdelta ja ensimmäinen orkesteri kapusi lauteille jo puoli tuntia myöhemmin, joten sisääntuloporteille muotoutui oitis pientä ruuhkaa ja jonoa, vaikka tänä vuonna järjestäjät pyrkivät helpottamaan tilannetta siten, että lipun saattoi vaihtaa rannekkeeseen jo puolilta päivin. Juhlien avauksesta vastasi riihimäkeläinen Widescreen Mode, joka nousi viime vuoden lopulla listoille omakustanteena julkaistulla Until The End -pitkäsoitollaan, jolta lohkaistu Everlasting Bomb sinkku on käynyt jokaiselle musiikkimaailmaa seuraavalle tutuksi viimeistään eri radioasemien voimasoiton kautta.

Tässä vaiheessa väkeä ei ollut kertynyt paikalle vielä kovinkaan kummoisesti, mutta orkesterin popahtava ja melodinen metalli upposi ainakin eturivien kuulijoihin kuin alasin veteen. Widescreen Modea ei pääse syyttämään liian monipuolisesta tai mutkikkaasta tarjonnasta, mutta Sauna Open Airin lauteilla yhtyeen yhtälö toimi ja fanit varmasti viihtyivät. Soundit olivat kohdallaan, helteinen aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta ja kun puolen tunnin mittainen setti päättyi Everlasting Bomb –hittiin, kaikki olivat varmasti tyytyväisiä.

Ei ole mikään valtiosalaisuus, että Saunan organisaattorit haluaisivat kovasti saada buukattua joku vuosi festivaaleille australialaisen AC/DC:n. Tämä ei ole tähän päivään mennessä vielä onnistunut, mutta samasta maasta kotoisin oleva Airbourne ajoi pitkälti saman asian, ainakin mitä musiikin peruslinjauksiin ja yleiseen tyyliin tulee.

Tässä vaiheessa juhlia aurinko oli ehtinyt polttaa jo joidenkin festivaalivieraiden nahkaan polttomerkkinsä, mutta vuoden 2008 ensimmäinen ulkomainen esiintyjä Sauna Open Air festivaaleilla ei kammonnut suomalaista hellettä, joka taisi tosin orkesterin näkökulmasta lähennellä vain viileää kesäyötä. Raskaasti rockaava ja itsensä siinä samalla täysin voimin likoon pistävä yhtye sai juurevalla rockillaan ja pyyteettömällä väännöllään puristettua itselleen puhtaan työvoiton. Kapusipa vokalisti/kitaristi Joel O´Keeffe jopa kesken setin tiukimman vaiheen estradin vasemman puoleisen tornin kärkeen ja soitti sieltä kaupan päällisiksi vielä soolon. Hulluja nuo australialaiset!

Airbournen musiikki ei ollut allekirjoittaneelle aiemmin tuttua, mutta Heartbreakerin, Girls In Blackin sekä albumin nimibiisin kaltaiset rallit tarttuivat sen verran ärhäkkäästi, että mäiske toimi jo ensimmäisellä kuuntelukerralla rikollisen tehokkaasti. Airbourne tarjosikin perjantain mojovimman (ja ehdottoman positiivisen) yllätyksen.

Rytmihäiriön keväinen Sarvet, sorkat, salatieteet albumi sai ilmestyessään vähän ristiriitaisen vastaanoton, mutta niinhän toisaalta yhtyeen jokainen kiekko on tainnut saada. Keikka polkaistiin käyntiin rituaalisella Gambina pullon avauksella, eikä aikaakaan kun kolmen vuoden takaisen Saatana on herra pitkäsoiton nimibiisi kaikui jo aurinkoisessa kesäpäivässä. Samaiselta kiekolta olisi voitu soittaa myös Hyökkäys kuurojen kotiin tai Tissit Gambinassa, mutta eihän kaikkea hyvää voi saada kolmen vartin esitysaikaan ruhjottua.

Rytmihäiriö jakaa yleisön aina tiukasti kahteen leiriin, sillä bändin juoppoelämää ironisesti ihannoivat tappotarinat ovat toisille rakasta viihdettä ja toisille taas punaisin mahdollinen vaate. Niinpä tälläkin kertaa lavan edessä hillui suuri joukko G-valon nähneitä surmacore-faneja, kun taas taaempana ja sivummalla saattoi havaita niitä tuttuja pään pudistelijoita ja tuhahtelevia rokkipoliiseja. Yleisöryhmien mahdolliset henkien taistot jääköön silti omaan arvoonsa, sillä samaan aikaan lauteilla G-pullo tyhjeni kovaan tahtiin, Viina teettää biisissä vokalisti Unto Helo ojensi mikrofonitelinettä rumpusetin yli Otto Luotoselle, joka hoiti remumaisesti soiton ja laulun lennossa, yleisöllä huudatettiin asiaankuuluvia asioita ja biisit pysyivät tiiviin lyhyinä. Jääkiekkotermein ilmaistuna: liike ja fyysinen peli ovat avainaseita, ja ne Rytmihäiriö kyllä taitaa.

Myös ohjelman seuraava orkesteri rakentaa filosofiansa pitkälti nestemäisten aineiden varaan, mutta nyt surma-pullo vaihtui huomattavasti harmittomampaan humppa-pulloon. Eläkeläiset kuuluu suomalaiseen kesään siinä missä makkara, humppa sekä haitari, ja vaikka humppaveikoilla oli seuraavaksi päiväksi buukattu esiintyminen Sweden Rockin suunnille ei se hidastanut iloisen herraseurueen toimintaa. Eikä sovi unohtaa, että kyseessä on orkesteri jonka on onnistunut esiintyä kertaalleen yhtä aikaa Suomessa ja Alankomaissa, joten aikataulut eivät muodostune koskaan todelliseksi uhaksi Onnille, Martille ja kumppaneille.

Tällä kertaa viisimiehisenä väkeä hyppyyttänyt ryhmä tarjosi ensimmäiset humpat ja tarinatuokiot jo soundcheckin aikana ja kun keikka sitten virallisesti käynnistyi, oli väki jo täysin valmista tunnin mittaiseen humppamaratooniin. Letkajenkkaava ”humppamato” lähti kulkemaan yleisössä välittömästi ja parhaimmillaan näitä ketjuja kulki pitkin kenttää ainakin kaksi kappaletta yhtä aikaa. Kotimaisen ensiesityksen saanut Humppatähti tarjosi tilaisuuteen pientä extraa, mutta tehokkaimmin tanssijalkaa liikuttivat vanhat tutut Apuva, pitkästä aikaa keikkasettiin tiensä löytänyt Kahvipakettihumppa, sekä aina luotettava Pöpi. Parhaiten juhlijoita laulattivat vuorostaan Jukolan humppa sekä festivaalien yleiseen musiikilliseen linjaukseen oivallisesti sopinut Humppalaki. Eläkeläisten keikka etenikin kuin oikeaoppinen nousuhumala: alussa on pientä kompurointia, keskivaiheilla noustaan jo seisomaan pöydän päälle ja loppumetreillä ilmassa on selvää örveltämisen katkua - mutta hauskaa on aina vaan.

Kiuas ilahdutti alkukeväästä kotimaisen powermetallin ystäviä kolmannella pitkäsoitollaan The New Dark Age, joka nousi albumilistalla aina sijalle 10 asti, ja jolla espoolaiset tarjosivat jälleen annoksen laadukasta metallointia. Orkesteri nähdään tänä vuonna kaikilla suuremmilla kotimaisilla metallifestivaaleilla ja myös yhtyeen fanipohja on jo vakuuttavan kokoinen, sillä pienen lavan edusta oli tupaten täynnä väkeä keikan alkaessa, ja lisää pyrki paikan päälle koko seuraavan kolmen vartin ajan.

Kiuasta voi syyttää lievästä rohkeuden puutteesta levytetyn materiaalin osalta, mutta livetilanteessa yhtyeen perusasioihin rakentuva metallointi toimi kuin häkä. Mikko Salovaara on melkoinen tekijä kitaran varressa ja Ilja Jalkasen äänen sekä karisman varaan on hyvä rakentaa mittavampaakin menestystarinaa. Saunan pienillä lauteilla esiintynyt yhtye pohjasi settinsä paljolti uuden albumin varaan ja vaikka voimakas sivutuuli painoi ääntä muutamissa kohdin alas, kulki homma muuten raiteillaan.

Kellon viisareiden osoittaessa puolta seitsemää, koitti vihdoin hetki, jota moni festivaalivieras oli koko päivän odottanut: thrashmetal legenda Testament saapui tunnin ajaksi parrasvaloihin miltei alkuperäisessä kokoonpanossa. Yhtye julkaisi huhtikuun lopulla The Formation of Damnation pitkäsoiton, joka on ryhmän ensimmäinen uuteen musiikkiin pohjaava studioalbumi yhdeksään vuoteen.

Keikka rykäistiin käyntiin debyyttialbumi The Legacyn avausbiisillä Over The Wall, jonka kintereillä ilmoille kajahti Into The Pit. Mainiosta livevireestään tunnettu yhtye voitti käden käänteessä väkimassat puolelleen, eikä tapahtuman tiivis tunnelma päässyt missään vaiheessa tämän jälkeen laskemaan. Kentälle syntyi jopa kunnon kokoinen pitti ja muutama uskalias yritti crowd-surfaustakin, vaikka moinen oli päätynyt kiellettyjen asioiden listalle ja järjestysmiehet puuttuivat järjestelmällisesti jokaiseen surfing-yritykseen. Erikoisin pittitapaus lähti kuitenkin siitä kun vokalisti Chuch Billy uteli yleisöltä, mikä ihme on ”Wall Of Death”, josta hänelle oli kuuleman mukaan kerrottu backstagella. Eikä aikaakaan kun keskelle kenttää oli muodostunut tyhjä kanjoni, joka erotti yleisömassat toisistaan. Lyhyen odottelun jälkeen rivistöt juoksivat toisiaan päin täydellä voimalla, tunnelman ollessa lähinnä keskiaikainen. Seuraavassa spiikissään Billy kertoikin diggailevansa moista toimintaa ja täytyy sanoa, että näky oli kieltämättä vaikuttava.

Nähtävästi setti keskittyi niin vahvasti klassisempaan tavaraan, ettei uudelta albumilta soitettu kuin pari raitaa, joista Henchman Ride erottui tosin mukavasti edukseen. Vanhat kunnon Apocalyptic City, Practise What You Preach ja Souls Of Black ovat toisaalta sellaista materiaalia, ettei yhtyettä sovi syyttää niiden esittämisestä. Reilusti yli mittansa venynyt keikka päättyi lopulta Alone In The Darkin yhteislauluun, kunnon bändiesittelyyn, kumarteluun sekä komeisiin aplodeihin. Voimakas sivutuuli haittasi tätäkin keikkaa jonkin verran, mutta muuten tapahtumasta ei jäänyt mitään hampaankoloon. Testament on voimissaan ja lähestulkoon klassinen kokoonpano (rummuissa ei ollut Louie Clemente vaan Paul Bostaph) tuntui olevan mainiossa vireessä, joten eiköhän niitä pitkäsoittoja ja keikkoja koeta tulevaisuudessa vielä reilusti lisää.

Tamperelainen Diablo nautti vahvan kotikenttäedun lisäksi myös siitä, että orkesterin tuore Icaros pitkäsoitto nousi kesän kynnyksellä Suomen virallisen listan kärkitiloille. Koska Testamentin osuus venyi pitkäksi, pääsi Diablo kuitenkin starttaamaan osuutensa noin 10 minuuttia myöhässä, minä aikana pienen lavan edusta ehti täyttyä ääriään myöten. Samoin anniskelualueen lavan puoleinen laita oli hetken kuluttua jo niin piukassa porukkaa, ettei sopukaan tahtonut antaa enää sijaa.

Diablon setti koostui lähinnä kahden viimeisimmän albumin, Icaroksen sekä Mimic47:n materiaalista, kolmen ensimmäisen albumin jäädessä lapsipuolen asemaan. Eterniumilta kuultiin sentään Read My Scars, joka nousi jälleen kerran yhdeksi keikan terävimmistä kärjistä. Kitaristi/vokalisti Rainer Nygård jaksoi tavoilleen uskollisesti turista biisien välissä, vaikka aikataulu painoi pahasti päälle ja terveiset lähtivät mm. ukkometso Pate Mustajärven suuntaan. Diablon uusi materiaali on selvästi entistä raskaampaa ja nopeampaa, mikä heijastui myös livetilanteessa. Vanhat kappaleet vedettiinkin linjan mukaisesti rahdun raaemmin ja tempo tuntui pysyvän korkeana halki keikan. Aavistuksen muuttunut marssijärjestys sopi kuitenkin yleisölle mainiosti ja ensimmäisen päivän viimeinen yhtye pikkulavalla saikin uurastuksestaan toistuvasti palkkioksi raikuvat aplodit.

Perjantain pääesiintyjäksi kiinnitetty Children Of Bodom heittää tänä kesänä ainoastaan kaksi keikkaa kotimaassaan. Tampereen lisäksi orkesteri nähdään heinäkuun puolessa välissä Vaasan Rockperryssä, joten ilmassa oli niittistä metallijuhlan tuntua. Yhtyeen keväinen Blooddrunk pitkäsoitto ei ehkä järisyttänyt metallin maailmoja, mutta COB:n diskografiasta löytyy ainekset vaikka kuinka moneen korkeatasoiseen festarisettiin.

Puoli yhdeksältä Bodomin lapset ilmestyivät estradille ja runsaslukuisen yleisön meteli oli jo tässä vaiheessa valtaisa. Tutut lavarakenteet: auton keula, öljytynnyrit sekä ”yläparvi” olivat saaneet tuoreen albumin hengessä verta valuvan värityksen ja Alexi Laiho sekä kumppanit tuntuivat olevan mainiolla tuulella. Bodomin keikka etenikin ongelmitta, vaikka navakka tuuli välillä vei ääntä mukanaan. Yhtye esitti juhlan kunniaksi kunnon festarisetin, jossa riitti Silent Night, Bodom Nightin kaltaisia vanhoja helmiä, sekä palasia pitkin yhtyeen yksitoistavuotista levytysuraa. Laiho osasi myös vetää juuri oikeista naruista, jotta yleisö pysyi jatkuvasti riittävän lämpoisenä ja pienten pyrojen sekä välispiikkien ryydittämä setti olikin oiva kruunu festivaalien ensimmäiselle päivälle.

Lauantai
Sunnuntai

Teksti ja kuvat: Mika Roth