Sakara

Tasaisesti kahden vuoden välein albumeita julkaiseva Diablo on saanut työstettyä viidennen pitkäsoittonsa. Ennakkotiedot antoivat jo ymmärtää, että kyseessä olisi Mimic47:ää tukevampi kiekko, eikä Icaros tuossa suhteessa petä odotuksia. Uutukainen ei nouse millään yksittäisellä taholla selkeästi edeltäjänsä yläpuolelle, mutta kun tasaista petrausta on tapahtunut lähes kaikilla mahdollisilla tahoilla, voidaan puhua oikeutetusti merkittävästä askeleesta eteenpäin.

Se mihin huomio Icaroksella ensiksi kiinnittyy, on yleissoundin raskaus ja tehokkuus, jonka äijäilyä tuhdintava vaikutus on lopulta huomattava. Toki tampereen metallikone on ennenkin kuulostanut tuimalta, mutta nyt touhuun on tullut mukaan aivan uudenlaista painoa. Kappaleissa on nyt yhtäaikaa rautaista rouhintaa ja tarttuvuutta, eikä kiekolta löydy yhtään suoranaista hukkabiisiä. Kärjistetysti voisikin todeta, että Icaroksella yhdistyvät Eterniumin tarttuvuus sekä Mimic47:n rankkuus lähes optimaalisella tavalla.

Albumin upeimpia hetkiä on alkupäässä kuultava Living Dead Superstar, jossa rankka mätke ja terävät koukut jalostuvat herkullisesti. Samoin lähes täydellisyyttä hipova nimibiisi pistää polvet lyömään loukkua kerran toisensa jälkeen. Pari heikompaa hetkeä lomittuvat vahvojen näyttöjen varjoihin, joten albumista jää kaikinpuolin vahva jälkimaku, eikä kiekko osoita väsymisen merkkejä pidemmässäkään voimasoitossa. Jokohan tämä olisi se albumi, jolla ne ison maailman ovet lähtisivät pikkuhiljaa aukenemaan härmän häijyille.