Pienet

Sinkut – Toukokuu 2007

12.05.2007

At The End: Antilove
Vuodesta 2005 toiminut oululainen viisikko At The End liikkuu ensimmäisellä singlellään edelleen samoissa komeissa maisemissa kuin viimevuotisella demollaan. Tummasyistä indierockia tarjoillaan kuulaasti ja pop-melodisesti, jonka takana vaanitaan hiukan raskaammalla kädellä. Akustinen kakkosraita Black Dress liikkuu tosin enemmän autereisesti ja kepeämmin. Nimibiisillä maailmanlopun hälyäänet kohtaavat oivasti liukkaasti liikkuvan tumman indierockin ja Jarno-Erik Faarisen sopivan väräjävän laulun. At The End on edelleen yksi niistä nousevista tähdistä, joiden toimia kannattaa pitää tarkasti silmällä.

Ilkka Valpasvuo

Bloodpit: Wise Men Don´t Cry
Beemvees/SonyBMG

Jousilla koristeltu voimaballadi Platitude on takuulla tamperelaisen Bloodpitin tähtihetki. Tuoreella sinkulla bonuksena kuultava akustinen versio pesee lyhykäisen näytteen muun materiaalin sata-nolla. Valitettavasti. Ei energistä raskasta rokkia tahkoavan nelikon uusi sinkkujulkaisu Wise Men Don´t Cry toki mikään huono biisi ole. Matthau Mikojanin äänen tumma aaltoilu miellyttää korvaa, biisissä on mukavasti erilaisia osia ja kiitettävästi energiaa. Mutta kun biisit asetetaan akustisina versioina peräkkäin, niin aika kauas jäädään. Onkohan tämä nyt levy-yhtiöltä kovin fiksu veto? Heti saa fiiliksen, ettei bändi enää olisi yhtä iskussa tai samalla tavalla olennainen… Täytynee tutustua uuteen Off The Hook-pitkäsoittoon ja katsoa löytyykö Platitudelle kovempaa haastajaa.

Ilkka Valpasvuo

Järjestyshäiriö: Jos et mua saa
Levy-yhtiö

Katurock-yhtye Järjestyshäiriö irroittaa loppuvuodesta 2006 ilmestyneeltä Takapihojen rocktähdet -levyltään singlen Jos et mua saa parin studio-liven kera. Onhan tässä ihan erottuva kitarariffi, mutta kertosäe on niin tylsää määkimistä ja dynamiikka töksähtelevää, että ärsytyskerroin ottaa kierroksia. Kaiutettu soundi tuo epämääräisesti mieleen 80-luvun, mutta se nyt ei yllätä enää ketään. Kylkiäisistä Valosta varjoon on kakkoslaadun versio edellisestä, ja muuten kiintoisampi Tahtoisin puuroutuu hiukan, arvattavasti liveydestä johtuen. Tämä on sitä musiikkia, jonka soidessa ihmettelet, miksei radiossa soiteta mitään parempaa.

Mikko Heimola

Major Label: My Time/Bad Boy
Elements Music

Helsinkiläisestä Major Labelistä nousee jossain määrin mieleen kotimainen modernin punkin menestyjä Disco Ensemble. Selvin ero syntyy varmasti Labelin huomattavasti metallisemmasta ja sanoisinko raaemmasta lähestymistavasta aika samanlaiseen mätkeeseen. Itse yhtye puhuu saatteessaan musiikistaan rockina ja sitähän se toki on. Tosin hyvin kiivasta, ärjyruoskivaa, kiivasta ja tummaa ja samalla melodisesti kaartavaa sellaista. Hattua voi nostaa soiton kireydelle, joka ei onneksi tarkoita tässä tapauksessa mitään ähkyä. Ennemmin kyseessä on harkittu ja ilman kramppeja etenevä puserrus. Kahden biisin ennakkosinkulla yhtyeen kaava on erittäin hyvin kunnossa – hiki lentää, pompitaan naama uhmakkaassa irveessä mutta osataan myös kaartaa kauniin haikeasti. Lupaa hyvää syksyksi luvatusta debyytistä.

Ilkka Valpasvuo

MoonMadness: Stroke Of Midnight
Blue Violet

Tamperelainen MoonMadness jatkaa tasokkaiden pikkujulkaisuidensa ketjua tuoreella sinkullaan, joka pohjustaa tietä tulevalle pitkäsoitolle. Nimibiisin lisäksi sinkura tarjoaa videopätkää Ain´t No Angel livevetäisystä, joka kävi jo viimekuisella Torn -promolla tutuksi.

MoonMadness hallitsee melodisen Rainbow-sukuisen heavy rockin salat suvereenisti, joten työn laatu on nytkin sitä korkeinta mahdollista tasoa. Taannoiseen promoon verrattuna tämänkertainen nimibiisi on selkeästi tarttuvampi ja hiljattain ryhmään liittyneen Heidi Bergbackan laulu tuntuu istuvan uudistuneen kokoonpanon soittoon entistäkin luontevammin. Silti livebiisi pesee tälläkin kertaa studiotuotoksen mennen tullen, kiitos energisen ja välittömän menon.

Odotukset tulevaa pitkäsoittoa kohtaan kasaantuvat entisestään ja mieleen hiipikin jo sellainen aatos, että mahtavatkohan ne tamperelaiset kypsytellä siellä studiossa loppuvuoden tasokkainta kotimaista melodisen heavy rockin pakettia...

Mika Roth

Moses Hazy: Shadow Of Kim
KIOSKI

Torniosta liikkeelle lähtenyt Moses Hazy on yksi viime vuosien parhaita rokkibändejä ja tällä levyllä hivenen muutoksia kokeneina live-versioina kuultavat Suck My Elbow ja Judas Of Today ovat kuusikon tähtihetkiä. Varsinkin Anna-Leena Myllylahden vahvistama haikean akustinen Juudas esittelee kappaleesta aivan eri puolia kuin alkuperäisellä nauhoitteella. Ja vallankin kun kyseinen vuoden 2004 Again-ep on myyty loppuun, on hyvä että nämäkin helmet saadaan uudelleen kansiin. Elokuuksi luvatulta seuraavalta albumilta nostettu singlejulkaisu Shadow Of Kim jatkaa juurevaa rokitusta, tällä kertaa enemmän Eläkeläisten hengessä kuin psykedeelisissä puhallinmaisemissa. Lai-lai-la-la-lai…. Ei lainkaan huono paahto, jossa jamittelusoolot ja musiikillinen nousuhumala pistävät jenkaksi. Hilpeää kuten aina, mukaansa tempaavaa niin kuin asiaan kuuluu ja rokkienergistä kuten Mooseksilta sopii odottaa.

Ilkka Valpasvuo

Paradise Lost: The Enemy
Century Media

Paradise Lost jaksaa pistää väsymättömästi uutta albumia pihalle parin vuoden välein, vaikka tässä vaiheessa uraa vähempikin jo varmasti riittäisi. Kuluvan kuun loppupuolella ilmestyvä In Requiem on ryhmän yhdestoista pitkäsoitto, eikä uutukainen tule The Enemyn valossa jäämään miksikään välityöksi. Nimibiisin lisäksi sinkulta löytyy kaksi muuta kappaletta, sekä tulevan albumin syntyhistoriasta kertova lyhykäinen video-ekstra.

Kaikki ne tekijät jotka ovat nostaneet Paradise Lostin nykyiseen asemaansa ovat läsnä uusissa kappaleissa, mutta siitä huolimatta yhtye kuulostaa (jälleen kerran) mystisellä tavalla myös oudon tuoreelta sekä elinvoimaiselta. Albumilta löytyvät The Enemy ja toisena kuultava Beneath Black Skies ovat taattua perusmateriaalia, kun taas viimeisenä soiva Godless-instrumentaali jää lähinnä lyhyeksi välisoitoksi. Goottimetallin eliittiä, sitähän se Paradise Lost on yhä kaikkien näiden vuosien jälkeen.

Mika Roth

Supermassive: In The Land Of Nod
Nuori ja nälkäinen turkulainen indie rock-viisikko Supermassive lähtee tanssilattialle heleästi mutta pistää nopeasti kunnon pirskeet käyntiin. Leikkisät koskettimet kohtaavat pikkuhiljaa kasvavan rokkikitaroinnin ja haaveellisesti kaartavan laulun. Taputuksien, stemmojen, pikkunäppärien tilulilu-kuvioiden ja kaikesta tihkuvan tekemisen innon iskiessä vastaan ei bändin tekemisiä voi olla sympatiseeraamatta. Vielä kun biiseissä on hyvä imu ja sellainen meininki että livenä yleisöllä lentää sekä hiki että hymyilyttää… Kahden biisin sinkuralla yhtye onnistuu esittelemään parhaat puolensa sen verran toimivasti, että jatkoa voi jäädä odottelemaan kohtuullisen luottavaisena.

Ilkka Valpasvuo

The Man From The Moon: My Home Town
Black Mark

Ruotsalainen The Man From The Moon, jonka nimivalintaa voi pitää aavistuksen outona, läväyttää debyyttisinkullaan peliin kaksi pesunkestävää rokkiraitaa. Yhtyeen vähäeleinen soitto on perinteistäkin perinteisempää tunnelmointia 70-luvun hengessä, meiningin pysyessä sinkuran kummallakin raidalla melko ilmavana. Vertaus uuteen Weeping Willowsiin ei ole ehkä osuvin, muttei toisaalta jää kovin kauas totuudestakaan.

Ensimmäisenä kuultavalla nimiraidalla fiilikset lähentelevät jopa countryn kaljaanpillitystä, eikä toisena soiva Warmblooded Woman lähde sekään suotta irroittelemaan. Puhetta muistuttava laulu saa tukea haikeista taustahoilauksista ja koskettimet ovat alati läsnä, astuen parissa kohdassa keveiden kitaroidenkin eteen. Niin hiljaista, kaunista ja rauhallista - eli juuri sellaista musiikkia jota kannattaa vältellä pitkillä ajomatkoilla.

Mika Roth

Tytär: Surulliset silmät
Shadow World

Alamaailman vasarat ei ole ainoa kotimainen yhtye jossa vaskimania yhtyy hevi-elementteihin. Tytär-yhtyeen kokonaisuudessa tärkeinä muina tekijöinä ovat toki myös rautalanka-kitarointi ja muutenkin iskelmäperinteen kaihokauneuteen luottaminen, sekä Wilen omaperäisen jylhä tuomarinurmio/ismoalankomainen laulutyyli. Eikä Tyvärellä soi vaskiarsenaalista kuin Tuomas Erikssonin taidolla tööttämä vetopasuuna, mutta sukulaisuus on kyllä kuultavissa. Kahden kappaleen sinkura valmistelee tietä syksyiseen debyyttiin, jota näiden näytteiden jälkeen viimeistään jään odottamaan innolla. Samaan aikaan jylhää, kieroa, kaihoisaa, raskasta, hidasta, nopeaa, säröisää, kaikuisaa ja mahtipontista. Tangosta vaihdetaan sulavassa kiepahduksessa raskaaseen säröön. Ei mikään Hiljainen maitotyttö tämä neitonen.

Ilkka Valpasvuo

Widescreen Mode: Everlasting Bomb
Dark Sentiments

Puolitoista vuotta sitten julkaistu Another Day -ep näytti kiistatta toteen sen, että riihimäkeläinen Widescreen Mode eteni juuri oikeaan suuntaan. Bändin popahtava ja melodinen rockmetalli kun tuntui jalostuneen melkeinpä huippuunsa.

Uusi Everlasting Bomb jatkaa edeltäjänsä kurssilla, auraten tietä loppukesästä julkaistavalle debyyttialbumille. Kertosäe on tälläkin kertaa kuninkaan asemassa, mutta todellinen kehitys löytyy kappaleen haastavassa rakenteessa. Alkuun biisin eri puolet tuntuvat melkeinpä riitelevän keskenään, mutta muutaman kuuntelukerran myötä palaset loksahtavat jo kummasti paikoilleen.

Mukana tulevalla DVD:llä bändin livekunto pääsee hyvin esille ja parilta keikalta kuvatun livemateriaalin sekä still-kuvien yhdistely toimii. Paketti on kaikin puolin ammattitaitoisesti kasattu ja toteutettu, joten kyllä tällä kelpaa niitä Pohjois-Amerikankin markkinoita jo kokeilla.

Mika Roth

Zen Soundcheck: Anything We Want
What´s Really Up Entertainment

Helsingissä vuonna 2002 perustettu Zen Soundcheck tuntuu siirtyneen viime vuotiseen ep:hen verrattuna enemmän rokkimaailmaan. Kolmen biisin singlen avaus lähtee hyvin rock-luolamaisissa tunnelmissa, joskin aika kevyesti vaellellen. Avaraa mutta minimalistista progesävyä ja savuisaa psykedeliaa irtoaa myös runsaasti. Lyömissä on hiukan 80-lukuisen kolea ote, kitara happoilee Doors-maailmassa ja laulussa on sellainen sekavan haaveileva ilme. Uneliaahko vaaniskelu puolikuiskailuineen ja aamuyön raukeine tahteineen ja hämärine maisemineen kohtaa aika omalaatuisella kaavalla avaran kaiun. Tasapainossahan kolmikon soitanto toki on hienosti ja persoonaa touhussa on melkoisesti, mutta biisien turhia potkimatta junnaavat rakenteet tahtovat hiukan liikaa jäädä paikoilleen polkemaan. Liekö tuo sitten tarkoituksellista tai ei, mutta aika nimensä mukaista äänimaisemaa tarjoileva yhtye jättää kyllä aika monia kysymysmerkkejä ilmaan. Kolmosraita A Crowd Out Of Darknessin vahvemmin elektroniselta kuulostava tausta samaan aikaan selkeyttää musiikin kuvaa, mutta lisää myös samalla sen ulottuvuuksia. Hiukan hahmotonta rock-taiteilua. Toki mielenkiintoista, mutta hämmentävää.

Ilkka Valpasvuo

Lukukertoja: 12844