Wacken Open Air – lauantai

Itävaltalainen Disillusion teki itsensä allekirjoittaneelle kertaiskulla tutuksi Metalcampissa joten yhtyeen Wackenin esiintyminen oli ehdottomasti todistettava, vaikka keikka alkoikin jo puoliltapäivin. Siispä ei muuta kuin itseä niskasta kiinni ja kohti pientä lavaa paahtavan auringon alla. Lauantaista muodostuikin festivaalien lämpimin päivä auringon helottaessa armotta jo varhaisesta aamusta lähtien. Moni juhlija käräyttikin näillä viime metreillä nahkansa, sillä suorassa paisteessa ei tarvinnut viipyä pitkääkään aikaa, kun taivaan iso keltainen poltti jo merkkinsä ihoon.

Kuten ennakkoon saattoi jo arvata, paikalle ei ollut kertynyt vielä kummoinenkaan lauma kuulijoita, eivätkä festivaaliuupumuksessa ja kuumuudessa kärvistelevät harvat rivit jaksaneet riehua tässä vaiheessa päivää vielä kovinkaan räväkästi. Itävaltalaiset eivät tosin edes pyrkineet villitsemään väkeä sen kummemmin, eikä moinen toiminta olisi Disillusionin musiikilliseen tyyliin oikein sopinutkaan. Erinomaiset soundit ja melkeinpä sama settilista kuin reilu kaksi viikkoa aikaisemmin takasivat kuitenkin sen, että keikalla viihtyi jälleen.

Arizonalainen Sacred Reich nousi 80-luvun lopulla lyhyeksi aikaa speed-/thrashmetallin kärkijoukkoihin, kunnes 90-luku toi muassaan pitkän ja hitaan alamäen. Loppuliuku päätyi siihen, kun neljä vuotta viimeisimmän albuminsa jälkeen yhtye lakkasi virallisesti olemasta vuonna 2000. Näinä uudelleenkasautumisten kultaisina aikoina myös Sacred Reich on kuitenkin koottu uudelleen, eikä tämäkään reunioni vaikuttanut mitenkään vastentahtoiselta.

Phil Rind, Wiley Arnett, Jason Rainey ja Greg Hall eivät kuitenkaan kavunneet lauteille pelkät dollarin kuvat silmissään, vaan nelikko antoi yleisölle tunnin mittaisen rautaisannoksen vanhaa ja väkevää speed-/thrashmetallia. Bändi sai uurastuksestaan vielä niin lämpimän vastaanoton, ettei olisi lainkaan tavatonta jos vanha suola alkaisi janottamaan yhdellä jos toisellakin. Etenkin viimeisenä soitettu Black Sabbath laina Warpigs sai väen innostumaan niin voimakkaaseen yhteislauluun, ettei Rindin tarvinnut pitkään aikaan laulaa itse lainkaan mukana. Rind intoutui myös muistelemaan Sacred Reichin ihka ensimmäistä Euroopan kiertuetta, sekä kaikkea sitä hupia jonka vanha mantere tuolloin tarjosi, eikä nykyinenkään yleisö jäänyt vallan kiitoksitta.

Moonspell tuli katsastettua taannoin Tuskassa, mutta eihän pieni uusinta ole pahasta, etenkin kun kerrattava materiaali on näin korkeatasoista. Helsingissä yhtye soitti reilusti vanhempia kappaleitaan kaikkein uusimpien siivujen höysteeksi ja sama juoni päti myös Wackenin esiintymiseen, vaikka portugalilaisille olikin varattu soittoaikaa ainoastaan vaivainen kolme varttia.

Ensimmäistä kertaa Wackenissa esiintynyt Moonspell lähti tuttuun tyyliinsä liikkeelle uusimman albuminsa, eli tässä tapauksessa Memorial kiekon avausraidoilla. Intron ja kahden siivun jälkeen yleisö oli yhä rahdun jäykähköä, mutta kun vanha kestobiisi Opium spiikattiin sisään alkoivat jäävallit jo murtua vauhdilla. Tämän jälkeen lämmöt lähtivät verkalleen kohoamaan ensin Vampirian ja hieman myöhemmin Everything Invadedin avulla, mutta todellinen voitto saavutettiin vasta viimeisenä kuullun, loppumetreillään melkoisiin mittoihin kasvaneen Full Moon Madnessin aikana.

Moonspellin täytyi raataa menestyksensä eteen huomattavasti raskaammin kuin monien muiden bändien, mutta vastavuoroisesti yhtye sai takuulla runsain mitoin uusia faneja, sillä syystä tai toisesta bändi ei ole vieläkään kovin suosittu Saksan suunnalla. Keikka sujui muuten kuin rasvattu, mutta alkuvaiheessa Pedro Paixaolla oli selviä ongelmia laitteidensa/monitoreidensa kanssa, eikä kiertuebasisti Aires Pereirakaan vaikuttanut alkuun kovin tyytyväiseltä äänimiesten työhön.

Klassisen kauhun romanttisen synkistä maailmoista aiheitaan ammentava The Vision Bleak sopi teltan lauteille kuin risti hautuumaalle, sillä eihän ihmissusista ja vampyyreista sovi kirkkaassa päivänvalossa tarinoida. Ulf Theodor Schwadorfin ja Allen B. Konstanzin muodostama The Vision Bleak sai juuri valmiiksi kolmannen albuminsa, joka julkaistaan elokuun lopussa. Vastoin kuin pari viikkoa aiemmin Metalcampissa, tällä kertaa duo oli myös sonnustautunut promokuviensa tapaan 1800-luvun loppua henkiviin asusteisiin, kiertuebändin suosiessa tummempia sävyjä.

Keikka käynnistyi tällä kertaa reippaasti Carpathian nopeampaa laitaa edustavalla Kutulu! siivulla. Vauhdikas alku olikin tarpeen, sillä soittoaikaa oli vain puoli tuntia, mutta onneksi myös yleisö oli heti alusta lähtien täydestä sydämestään mukana. Tunnelma kohosikin yhtä kiivasta tahtia kuin ilman lämpötila ja pian saunamaiset olosuhteet saavuttanut tapahtuma eli jo tyystin omaa elämäänsä, Konstanzin ja Schwadorfin esittäessä kauhumusikaalin numeroita toinen toisensa perään. Wolfmoon ja Carpahtian nimibiisi upposivat jälleen otolliseen maaperään, mutta miellyttävin yllätys oli kun tulevalta The Wolves Go Hunt Their Prey pitkäsoitolta tarjottiin maistiaisena By Our Brotherhood With Seth niminen biisi. Näytteen perusteella The Vision Bleak tulee vastaisuudessakin pysymään tuttujen teemojen ja totutun tyylin parissa, sinfonisuuden ja teatraalisuuden noustessa näytteen ja promopuheiden perusteella entistäkin merkittävämpään asemaan.

Näin puoli tuntia kului kuin siivillä ja keikan loppu koitti aivan liian aikaisin. Sama puoli tuntia oltiin suotu myös Swallow The Sunille, joka kapusi samaiselle teltan lavalle pikaisen roudauksen ja soundcheckin päätteeksi. Vaihdos tuli suoritettua nähtävästi liiankin vikkelästi, sillä kun soitto starttasi ei laulusta kuulunut mitään ensimmäisen puolen minuutin aikana. Onneksi äänimies oli sentään hereillä ja ongelma saatiin ratkaistua ripeästi, eikä iso osa yleisöstä tainnut huomata edes koko asiaa.

Puoleen tuntiin ei montaa Swallow The Sun biisiä saa ruhjottua, joten välispiikit olivat tällä kertaa äärimmäisen minimalistisia, jopa jyväskyläläisten mittapuulla mitattuina, eikä introna ja outrona kuultu Twin Peaks fiilistelyjä. Vaikka telttaan olisi mahtunut runsain mitoin enemmänkin väkeä, pystyi yhtye punomaan tunnelmasta tiuhan jo ensimmäisen kappaleen aikana. Tuttuun tyyliin Kotamäki ei irroittanut otettaan mikkitelineestä kuin rumpuständiltä juomaa hakiessa, eikä muillakaan rapissut askelmittariin takuulla kummoisiakaan lukuja, mutta tässäkin asiassa vähäeleisyys toi lopulta voiton bändille, musiikin merkityksen korostuessa juuri riittävällä tavalla. Hieman hakusessa olevien soundien lisäksi keikasta ei jäänytkään muuta valitettavaa kuin sen tolkuton lyhyys.

Vaikka aurinko oli paistanut jo kaksi päivää täydeltä terältä, löytyi keskeltä telttaa yhä pieni mutalammikko, joka täyttyi kuulijoista ainoastaan silloin kun esiintyvä bändi oli poikkeuksellisen pidetty. Seuraavaa keikkaa odotellessa tämä kuraläntti tarjosi runsaasti lisähupia, kun muutama Wackenin maaperällä itsensä koristellut urho esitti hauskan ”taistelunäytöksen”. Aseina näillä sotureilla oli puhallettavat kumiset istuintyynyt, joilla vastustaja pyrittiin mätkimään rähmälleen mutaan. Muutamassa sekunnissa taisteluareenan ympärille olikin jo muodostunut tiukka rinki katsojista ja kannustajista, kun keskellä kenttää miteltiin voimia mudan roiskuessa sinne tänne. Taistelun päätteeksi eräs myöhemmin suomalaiseksi osoittautunut heppu suoritti vielä komean tiikerisyöksyn pahimpaan kurakkoon – ja ilkosillaan tietysti!

Taistelun taouttua mutakentillä kapusivat hieman toisenlaiset soturit teltan estradille. Eräs tämän vuotisen Wackenin viimeisistä kiinnityksistä oli hämeenlinnalainen Turisas, jonka battlemetal on viime aikoina kulkenut voitosta voittoon. Kesäkuussa julkaistu toinen pitkäsoitto The Varangian Way on muuttanut bändin soundia rahdun eeppisempään suuntaan, joten eipä se toisaalta mikään ihmekään ole, että germaanit hullaantuivat pohjoisen sotureista näinkin vakavasti.

Uuden albumin aloitusraita To Holmgard and Beyond avasi keikan, jonka aikana em. kuravyöhykekin oli tiivisti kansoitettu kuulijoilla ja heti ensi sekunneista lähtien oli selvää, että Turisas oli odotettu sekä arvostettu vieras näillä festivaaleilla. Yhteislaulu kohosi niin valtaisana, että välillä Warlord Nygårdin laulua oli jo suorastaan vaikeaa erottaa mylvinnän seasta. Hirmuisen alun jälkeen debyyttilevyltä löytyvää One More kappaletta pohjustettiin pitkällä puheella, jossa Nygård muisteli parin vuoden takaista Wackenin keikkaa. Samalla sotapäällikkö kehui yleisöä tämän kesän parhaaksi, eikä tuossa ollut tippaakaan turhaa kosiskelua mukana, sillä yhtä hurmioitunutta juhlaväkeä ei helposti löydä.

Settilista noudatteli löyhästi The Varangian Wayn tarinaa, tosin In the Court of Jarisleifin seuraksi soitettiin nyt vanhan discohitti Rasputinin metallistettu versio. Biisin aikana Nygård heitti show-vaihteen silmään ja pian yleisöä huudatettiin jo toisiaan vastaan vanhalla ”vasen puoli vastaan oikea puoli” tempulla. Kolmen vartin mittainen keikka sulkeutui huumaavaan Miklagard Overtureen, minkä jälkeen kompassi olikin tarpeen teltasta ulos löytämisessä.

Type O Negative on kiertänyt kesäkuun alusta lähtien Eurooppaa ristiin rastiin tiukalla aikataululla ja turnee toi yhtyeen myös Tampereelle. Kyseinen keikka sai aikaan erittäin ristiriitaisia reaktioita, sillä setistä loistivat poissaolollaan viimeisimpien albumeiden sinkkubiisit, painopisteen levätessä varhaisemman tuotannon harvinaisemmissa numeroissa. Kiertue päättyi heinäkuun alussa ja Wackenin show olikin nelikon ensimmäinen vetäisy neljään viikkoon.

Keikka lähti mainioon alkukiihdytykseen, kun klassisen Bloody Kisses albumin epäkaupallisempaa laitaa ylpeästi edustavat Kill All The White People ja We Hate Everyone täräytettiin eetteriin. Vihaisen ja pikaisen alun jälkeen kuultiin uuden Dead Again pitkäsoiton sinkkubiisi The Profits of Doom, minkä jälkeen keikka noudatteli melkeinpä täsmälleen samaa käsikirjoitusta kuin Sauna Open Airissa. Aiempaan verrattuna soundit olivat yllättävän heikot, Peter Steelen laulu vaikutti välillä pahasti epävireiseltä ja herra Steele oli kasvattanut todella rumat viikset sekä leukaparran alun.

Väki hurrasi kiltisti jokaiselle numerolle, mutta vasta aivan lopussa kuultu kappaletrio Love You To Death – Christian Woman – Black #1 irrotti yleisöstä toden teolla ääntä. Tämän keikan jälkeen yhtye vetäytyy keikkalavoilta ainakin vähäksi aikaa ja Wackenin perusteella akkujen lataukselle on kyllä tilaustakin.





Toisella päälavalla vyörytys jatkui pian Type O Negativen perään, kun Immortal käynnisti oman tuomiopäivänkoneensa. Norjalaiskolmikko esiintyi taannoin Tuskassa, jolloin soundit jättivät toivomisen varaa, eivätkä nupikat olleet ihan kohdillaan Wackenissakaan. Innostuneelle yleisömerelle tuntui kuitenkin kelpaavan mikä tahansa, joten pienet – ja vähän isommatkin – kauneusvirheet annettiin samantien anteeksi. Show oli sen sijaan huomattavasti tyylikkäämpää katsottavaa, sillä tulensyöksentä näyttää aavistuksen paremmalta keskellä pimeää yötä, kuin kirkkaassa auringonpaisteessa Kaisaniemessä. Abbath lupaili myös Immortalin palaavan takaisin saksanmaalle, joten tämä ”muutaman festivaalikeikan kestävä” paluu tullee jatkumaan huomattavasti pitempäänkin.

Mikäli julisteissa käytetyn fontin koosta saattoi mitään päätellä, oli ruotsalainen In Flames eräs festivaalien pääesiintyjistä. Göteborgilaiset olivatkin vetäneet True Metal Stagen lähialueet täpötäyteen väkeä, jolla oli paras mahdollinen bilevaihde päällä. Kansaa riitti myös kauas laitamille saakka, eikä reilusta 70 000 vieraasta monikaan tainnut olla enää leirintäalueilla.

Melodisen deathmetallin uranuurtajat osasivat myös käyttää hyödykseen suurta suosiotaan, eikä kansaa pidetty suotta seisoskelemassa paikallaan, vaan juhlavaihde pyrittiin aktivoimaan välittömästi. Tiukkaa biisilistaa vahvistettiin komeilla valoilla, talon kokoisella In Flames taustavaloseinällä, runsailla pyrotekniikoilla, sekä keikan päättäneellä ilotulituksella, joka valaisi Wackenin taivaan useiksi minuuteiksi. Kaiken tämän suuruuden ja mahtavuuden keskellä ei voinut kuitenkaan olla huomaamatta pientä rutiinin sivumakua, sillä yhtye esitti pitkälti samat kappaleet, samoilla välispiikeillä ja samassa järjestyksessä kuin vuosi sitten Provinssirockissa.

Kun Haggard aloitti toimintansa vuonna 1991, oli se vain yksi lukemattomista deathmetal bändeistä. Pian ryhmän kokeellisuus pääsi kuitenkin kukkimaan kunnolla ja muutamassa vuodessa kokoonpano paisui, kun mukaan liittyi viulisti, sellisti, pianon soittaja ja sopraano. Nykyään Haggard on kuudentoista jäsenen orkesteri, jonka ilmaisussa klassinen musiikki kohtaa metallisen maailman siten, että kerrankin klassinen puoli jää voitolle.

Pienelle lavalle sijoitettu yhtye nautti sen verran mittavasta suosiosta, että sisääntuloportti ruuhkautui taas pahemman kerran. Tilannetta pahensi vielä se, ettei portin edustalla ollut kunnon valaistusta, mikä johti kompurointiin ja törmäilyyn, kun lavan valoja testattiin eikä voimakkaassa vastavalossa nähnyt nenäänsä pidemmälle. Toivottavasti järjestäjien lupaus kyseisen sisäänkäynnin parantamisesta pitää ensi vuotta silmällä pitäen kutinsa.

Haggardin neoklassista metallointia tuli kuunneltua parin kappaleen ajan, mutta hetken kuluttua seesteisen rauhaisa soitto alkoi unettaa siinä määrin, että oli aika etsiä jotain tuhdimpaa kuunneltavaa ja sellaistahan oli tarjolla toiselle päälavalla.

Yhdysvaltalainen Cannibal Corpse ei sensuurin takia saanut vuosiin soittaa Saksassa kolmen ensimmäisen albuminsa kappaleita. Jokunen aika sitten tuo kielto kuitenkin purkautui ja nyt ryhmä saattoi esittää mitä tahansa materiaalia ilman sen kummempia jälkiseuraamuksia. Vokalisti George "Corpsegrinder" Fisher kiskoikin tästä uudesta tilanteesta kaiken irti, eikä yleisö tahtonut pysyä nahoissaan, kun Fisher spiikkasi sisään kielletyn hedelmän toinen toisensa perään.

Kaikkein odotetuin biisi oli luonnollisesti Hammer Smashed Face, jota väki huusi kuorona nimeltä jo pariin otteeseen aiemmin, mutta tuo helmi oltiin säästetty aivan viime metreille. Harvoin voi nähdä yhden kappaleen aiheuttavan sellaisen kiehunnan, mitä Hammer Smashed Face sai aikaan, kun se viimein soitettiin. Vaikutti siltä kuin vuosien patoutumat olisivat purkautuneet kertarysäyksellä kun väki huusi innoissaan, hyppi villisti sinne tänne ja pyöritti hurjasti päätään aina paitatiskeillä asti.

Cannibal Corpsen pistettyä ruumispussinsa pakettiin kello lähenteli jo kahta aamuyöllä, eikä viimeisenä esiintyvä Subway To Sally jaksanut enää vetää puoleensa. Keskiviikkona alueelle saapuneena takana oli tässä vaiheessa jo neljä raskastakin raskaampaa iltaa. Siispä matka kulki tässä vaiheessa viimeistä kertaa kohti leirintäaluetta. Ensi vuonna taas uudestaan, sillä silloin festivaaleilla esiintyvät ainakin Iron Maiden, Children Of Bodom, Kreator, Sonata Arctica sekä Avantasia, ja liputkin kyseisille kekkereille ovat jo myynnissä.

Torstai
Perjantai

Teksti ja kuvat: Mika Roth