Type O Negative: Dead Again

SPV

Brooklynin jätti Type O Negative on viettänyt sitä kuuluisaa outoa elämää viimeiset neljä vuotta. Kesällä 2003 ilmestynyt Life Is Killing Me avasi hetkellisesti bändin tukkeutuneen tilan, mutta seuraavat vuodet kuluivat kuin huomaamatta lähinnä huonojen uutisten ja sitäkin huonompien vitisien (Peter Steele on kuollut!) parissa. Viime kesänä herra Steele osoitti sentään huomattavia terävöitymisen merkkejä kiertäessään vanhan bändinsä Carnivoren kanssa, joten odutukset Type O Negativen uutta pitkäsoittoa kohtaan lähtivät myös varovaiseen nousuun.

Monellekaan ei liene mikään suuri yllätys se, että yhtye ei juurikaan uudistu tai uudista soundiaan. Kaikki tutut elementit ovat jälleen kerran paikalla ja kappaleet venyvät massiivisiksi, saarnausta ja suuttumusta, sekä vinoa huumoria ja mielenkiintoisia näkemyksiä keskenään sotkeviksi seikkailuiksi. Useimmiten tämä aiheiden ja ajan venytys onnistuu, mutta pariin otteeseen raskaat siivut alkavat notkua jälleen oman taakkansa alla. Ongelma vaivaa erityisesti albumin jälkimmäistä puoliskoa, jolta tuntuu puuttuvan tyystin se johtotähti sekä todellinen ässäbiisi. Pitkäsoiton luoma ensivaikutelma viittaa – tietyin varauksin – aluksi jopa Bloody Kissesin suuntaan, vaikka noihin neljäntoista vuoden takaisiin aikoihin ei suoraa paluuta tehdäkään. Dead Again ei tarjoa ainuttakaan täysosumaa tyyliin Black No. 1 tai Christian Woman, eikä biisikatraaseen ole eksynyt osuvaa lainaakaan.

Mitä siis tarjoaa Type O Negative tällä seitsemännellä pitkäsoitollaan? Enimmäkseen tasaista työtä, luotettavaa laatua sekä turvallista matkaa. Ryhmä pesee kyllä uudempien aikojen ”koottiorkestereilla” lattioita, mutta itse olisin toivonut jo jotain uuttakin. Tai sitten jotain todella vanhaa vaikkapa legendaarisen debyyttialbumi Slow, Deep And Hardin messevässä hengessä.