Metalcamp - keskiviikko

Keskiviikon ohjelmasta löytyi niin metallin monissa taisteluissa karaistuneita konkareita, kuin vielä uransa alkuvaiheessa olevia yhtyeitäkin. Tiistain tavoin käytössä oli vain pienempi, metsän keskellä oleva lava, joka tarjosi samalla varjoa niin kuulijoille kuin esiintyjille. Ainoa ongelma oli lähemmäs neljääkymmentä astetta nouseva helle, joka tuntui vievän voimat hetkessä, mikäli erehtyi jäämään suoraan paisteeseen.

Keskiviikon juhlinnan käynnisti saksalainen Deadlock, joka on siitä persoonallinen orkesteri, että se on keksinyt sotkea melodiseen örinällä höystettyyn deathmetalliinsa puhdasta naislaulua. Keväisellä Wolves albumilla konsepti toimi näppärästi, vaikka biisien rakenteissa pientä toistuvuutta olikin havaittavissa.

Kuten tiistaina niin myös nyt yleisömenestys oli aloitusaktilla masentavan laihanlainen. Saksalaiset eivät kuitenkaan hämmentyneet moisesta, vaan pistivät itsensä tuleen sadankymmenen prosentin voimalla. Laimeaa tunnelmaa ei tosin auttanut se, että soundit olivat alkukeikasta pahasti hakusessa. Kova yritys niin lauteilla kuin äänipöydänkin ääressä käänsivät tilanteen kuitenkin verkalleen Deadlockin eduksi ja loppukeikasta yhtyeen kone rullasi jo täydellä teholla. Puolen tunnin setti oli ryhmälle sopiva, sillä jo tuossa ajassa kappaleiden kaavamaisuus alkoi aavistuksenomaisesti rassata.

Läheskään kaikki musiikki ei ole kuitenkaan kaavamaista tai mitenkään turhan helposti lokeroitavaa. Oiva esimerkki tästä on Norjalainen Vreid, jonka taannoin julkaistu kolmas pitkäsoitto I Krig, pisti kollega Heimolankin huulen pyöreäksi. Vreidin kohdalla kaikki toki alkaa siitä vanhasta kunnon blackmetallista, mutta se toimii vain aloituspisteenä, josta singahdetaan mitä ihmeellisimpiin suuntiin.

Musta melodinen metalli veti jo enemmän väkeä paikalle ja vokalisti pyrki niin välispiikeissä, kuin kaikissa muissakin mahdollisissa väleissä saamaan kansaan pikkuisen eloa. Uuttera yritys palkittiinkin kauniisti aplodeilla, mutta mistään suuresta läpimurrosta menestyksen portailla oli turha puhua tässä yhteydessä. Muutama innokas jaksoi sentään eturiveissä pyörittää päätään. Toisaalta soittajien shown pitäminen rajoittui myös pitkälti siihen, että jalka nostettiin monitorin päälle ja muutamaan otteeseen kuulijoita kehotettiin taputtamaan. Kynttilää ei siis poltettu lauteillakaan kuin satunnaisesti sieltä toisesta päästä.

Päivän rankimman paahteen pikku hiljaa hellittäessä koitti saksalaisen Disillusionin vuoro viihdyttää väkeä. Bändin riveissä on käynyt vuosien saatossa raju tuuletus ja Disillusion onkin ollut jo pitkän aikaa lähinnä vokalisti/kitaristi Vurtoxin sekä kitaristi Rajk Barthelin ikioma temmellyskenttä. Nykyinen rytmiryhmä (basso Alla Fedynitch, rummut Alex Sasch Tcholakov) liittyi Disillusionin vahvuuksiin tämän vuoden puolella, eivätkä he ole nähtävästi muuta kuin töissä tässä metallin rajoja uhmaavassa yhtyeessä.

Disillusionin duo-pohjaisuus näkyi erityisesti siinä, että bändi käytti runsaasti taustanauhoja, jolloin tuore basisti ja rumpali jäivät ajoittain melkeinpä työttömiksi. Syna- ja koneosastoa kuultiin etenkin uudemmissa kappaleissa, vanhempien siivujen ollessa suorempia ja metallisempia runttauksia. Yllättävintä osastoa setissä edusti Back To The Times Of Splendor -albumin vartin mittainen nimibiisi, sekä samaisen kiekon aloitusraita … And The Mirror Cracked. Tuoreempi Gloria albumi sai luonnollisesti runsaimmin näkyvyyttä, mutta jotain kuultiin myös kahdelta ensimmäiseltä ep:ltä. Vurtox jaksoi jutustella pitkään biisien välillä ja herraa kiinnosti mm. se, kuinka moni oli nähnyt edellisiltaisen Sepulturan keikan ja mitä siitä pidettiin.

Leppoisa meno sai nähtävästi esiintyjien ajantajunkin katoamaan, sillä keikka päättyi lopulta kuin seinään. Viimeiseksi aiottu biisi ehdittiin spiikata jo sisään, kun lavan reunalta alettiin viittoilemaan vihaisesti ja lyhyen neuvottelun päätteeksi Vurtox ilmoitti, että se oli sitten siinä – eikä vika ollut yhtyeen. Tämä töksähtävä päätös sai yleisön vaatimaan äänekkäästi encorea, mutta moinen oli turhaa sillä tässä vaiheessa jo melkein koko rumpusetti oli purettu vikkelien roudarien toimesta.

Weimarista, Saksasta kotoisin olevat maailmanlopun ratsastajat, eli tuttavallisemmin Die Apokalyptischen Reiter, nauttivat melkoista suosiota saksankielisessä Euroopassa. Koska Metalcampin kävijöistä iso osa puhuu juuri saksaa äidinkielenään, oli yhtyeen menestys melkeinpä selviö jo ennakkoon. Bändin raskaassa metalloinnissa on aina ollut mukana pieni ”kieli poskessa” meininki, mikä on niin kovin, kovin tunnusomaista teutonien metallibändeille.

Die Apokalyptischen Reiterin keikan alku venyi pahasti yli ajan, mistä johtuen kenttä oli pakkautunut täyteen väkeä jo hyvissä ajoin ennen toiminnan alkamista. Viivytys johtui nähtävästi siitä yksinkertaisesta syystä, että estradilla oli tällä kertaa niin tuhoton määrä viritettäviä soittimia. Normaalien kitaroiden, koskettimien, basson ja rumpujen lisäksi bändin repertuaarista löytyi erityyppisiä ”alkukantaisempia” rumpuja, sekä muita epämetallisia värkkejä, joilla tuhtia soundia rikastettiin.

Suurin osa setistä poljettiin saksankielellä, eikä välispiikeissäkään kuultu juuri muilla kielillä jutustelua. Kansa repesi uskomattomaan möykkään jo siinä vaiheessa, kun soittajat ilmestyivät estradille, mutta lähipuista meinasivat lähteä lehdetkin irti, kun vokalisti/kitaristi/ekstrarumpali Fuchs hyppäsi kansan eteen. Kyllä siinä kelpasi Weimarin poikien hymyillä, eivätkä ratsastelijat salanneetkaan iloaan millään tavoin. Yleisö osasi biisien kertosäkeet ulkoa ja pienikin tauko sai aikaiseksi rytmikästä huutoa.

Metalcampissa esiintyi tänä vuonna kolme suomalaista orkesteria, joista ensimmäisenä lauteille kipusi Korpiklaani, kellon osoittaessa varttia yli kahdeksaa. Yhtye on osoittautunut jo useaan otteeseen mainioksi livebändiksi ja Jonne kumppaneineen klaarasi tilanteen myös tällä kertaa ongelmitta. Auringon painuessa läheisten vuorien taakse alkoi kuumuuden uuvuttama väki heräillä nykyhetkeen, eikä jalkakaan painanut enää niin pahasti kuin päivän kuumimpina hetkinä.

Jos weimarilaiset olivatkin saaneet väkeen jo eloa, niin nyt se todellinen räjähdys vasta tapahtui, kun pohjolan metallipelimannit näyttivät miten ne juhlat oikein järjestetään. Tälläkin kertaa aloitus venyi pitkäksi, mutta odotus palkittiin sitten sitäkin kovemmalla setillä. Yhtyeen nimibiisin Korpiklaanin kajahtaessa ilmoille nousi käsivarsille yhä uusia ja uusia crownsurffaajia ja olipa ainakin yhdellä sankarilla käsissään myös siniristilippu. Keikan jälkeen kyseinen herra kertoikin ylpeänä kulkeneensa käsimeren päällä seitsemän kertaa eteen asti – niin sitä pitää!

Soundit olivat lähes täydelliset, väellä oli hauskaa ja soittajilla ehkäpä vieläkin hauskempaa. Kuumottavan auringonkin painuttua tässä vaiheessa vuorten taakse saattoi todeta, että Korpiklaanilla onnistui lopulta kaikki mahdollinen. Nopeat rälläysbiisit kuten Beer Beer ja tuoreen Tervaskanto pitkäsoiton Let´s Drink upposivat totta kai väkeen, mutta myös pelkkä joiku ja instrumentaalit kelpasivat mukisematta. Näillä eväillä saatiin kasaan keikka, joka nousi kevyesti tämänvuotisten tapausten kärkiviisikkoon. Eikä tässä ole mukana tippaakaan kotiin päin vetämistä.

Ruotsalainen Dismember jatkaa sitkeästi taivaltaan perinteisen deathmetallin saralla ja mikäs siinä on jatkaessa, kun homma toimii näinkin mallikkaasti. 90-luvun loppupuolella niin suosion kuin menestyksenkin aallonpohjassa käväissyt ryhmä aloitti uuden nousunsa kolme vuotta sitten, kun Where The Ironcrosses Grow albumi julkaistiin. Kyseinen kiekko vei yhtyeen samalla kertaa takaisin juurilleen, herätteli uinahtaneet fanit ja tiivisti kokoonpanon voimat uudelleen olennaisten asioiden ympärille.

Yön pimentyessä estradin valolaitteisto pääsi kunnolla oikeuksiinsa ja Dismemberin old-school death saikin asiansa osaavan valomiehen ansiosta kummasti lisää potkua. Äänipuolella sen sijaan nuppi tuntui juuttuneen kaakkoon ja liian kova äänentaso pääsikin vähän pilaamaan sävellysten dynamiikkaa sekä hienouksia. Tokihan se on kivaa kun laitteet luukuttavat täysillä, mutta mikäli siitä soitosta pitäisi saada vielä jotain tolkkuakin, kannattaisi hellittää edes hetkeksi. Ruotsalaisten räyhäämistä ei tullut lopulta seurattua läheltä kuin jonkun aikaa, kunnes äänipuuro kävi liian paksuksi.

Olipa kerran kultaisella 80-luvulla bändi nimeltä Warlock, joka oli äärimmäisen suosittu etenkin Keski-Euroopassa. Yhtyeen soittajat vaihtuivat kuitenkin tauotta ja vuonna 1989 laulajatar Doro Pesch huomasikin olevansa ainoa debyyttilevyn aikainen jäsen. Niinpä Pesch aloitti soolouransa Doro nimisen bändin muodossa, minkä jälkeen Doro on julkaissut jo yhdeksän pitkäsoittoa. Albumit ovat hitaasti betonoineet neidon suosion Manner-Euroopassa melkeinpä ikuisiksi ajoiksi, eikä nimi liene täysin tuntematon muillakaan mantereilla.

Keskiviikon viimeisenä esiintyjänä Doro viihtyi yhtyeineen lamppujen alla kokonaista puolitoista tuntia, missä ajassa ehdittiin käydä hyvin lävitse ne oleellisimmat numerot saksalaisneidon uralta. Vanha Warlockin aikainen ässäbiisi All We Are pisti kansan äänijänteet koville, eikä Judas Priest laina Breaking The Law saanut taatusti laimeampaa vastaanottoa. Samoin viimeisimmän Warrior Soul albumin nimibiisi löysi paikkansa ihanteellisesti luodussa settilistassa. Doron loppua kohden kiihtyvä keikka olikin ihan komea, vaikka samalla vähän turhan pompöösi tapa sulkea toinen festivaalipäivä.

Tiistai
Torstai
Perjantai
Lauantai

Teksti ja kuvat: Mika Roth