Wacken Open Air – perjantai

Perjantaina taivas aukeni kirkkaana Wackenin kenttien yllä jo aamusta lähtien, eikä torstain sateista ollut jäljellä muuta muistoa kuin mutakentät, jotka olivat jääneet yöllä levitettyjen uusien paksujen olkimattojen alle. Ohjelma käynnistyi jo kello yhdentoista aikaan, joten mikäli metallidiscossa oli viihtynyt loppuun (eli kuuteen) asti, olivat yöunet jääneet melko heppoisiksi.

Yhdysvaltain Detroitista kotoisin oleva Black Dahlia Murder herätteli väkeä pienen lavan puolella jo yhdeltätoista. Vaikka samaan aikaan toisella päälavalla esiintynyt Suidakra olisikin kieltämättä hieman kiinnostanut, veti Detroitin poppoo tällä kertaa pidemmän korren.

Bändin vokalisti Trevor Strnad toi niin äänellään kuin laulu- ja esiintymistyylillään mieleen death/thrashin jättimäisimmät rääkyjät. Morbid Angel, varhainen In Flames, Slayer sekä pienin varauksin jopa Carcass olivat niitä nimiä, jotka vilahtelivat mielessä, kun jenkkiryhmä keskitti ahdistunutta metalliaan kuulijariveihin. Vaikka hetki oli aikainen, jaksoivat muutamat urheimmat metallipäät jopa heiluttaa päätään halki keikan, eikä musiikki ollutkaan lainkaan hullumpaa, vaikka käytettyjä ratkaisuja ei vallankumouksellisiksi päässytkään syyttämään. Ryhmän kovaa yritystä torpedoivat myös jatkuvat tekniset ongelmat, jotka ilmenivät mm. katkeilevina sähköinä sun muina ”pikku haittoina”. Jotain joukkion livekunnosta kertoi kuitenkin sekin, etteivät tällaiset pienet ilmakuopat häirinneet tippaakaan Black Dahlia Murderin metallipommittajan lentosuunnitelmaa. Eteenpäin painettiin kiukuttelematta sillä arsenaalilla joka kulloinkin oli käytössä, eikä Strnad viitsinyt kuin pari kertaa kommentoida sarkastiseen sävyyn näiden ongelmien suuntaan.

Festivaalien ensimmäinen suomalaisesiintyjä oli tänä vuonna Amorphis, joka sai True Metal Stagen haltuunsa kolmen vartin ajaksi. Yhtye julkaisee seuraavan pitkäsoittonsa elokuun lopulla ja albumia edeltävä Silent Waters sinkku ponnahti taannoin kotimaisen singlelistan kakkostilalle. Soiton piti alkujaan startata jo puoliltapäivin, mutta aikatauluun tuli viivästystä kun mutaa sitomaan tuodut oljet syttyivät jonkun huolimattoman juhlijan typeryyden takia palamaan juuri ennen keikan alkua lavan edessä. Hetkessä liekit kohosivat jo korkealla ja tuli levisi kulovalkean tavoin uhkaavasti joka suuntaan, mutta jostain ihmeestä paikalle kiiruhtaneet Wackenin palomiehet saivat onneksi tulen nopeasti hallintaansa. Jälkisammutustöiden takia keikan alku viivästyi kuitenkin reilusti, eikä koko esiintymisalueelle päästetty vähään aikaan uusia juhlijoita sisälle.

Tilanteen ja liekkien rauhoituttua riittävästi käynnistyi ohjelma viereisellä Black Stagella ja vaikka aikataulu heittikin hetkisen häränpyllyä, pystyttiin ero kirimään kiinni saksalaisella tehokkuudella jo neljän seuraavan päälavojen esiintyjän aikana. Siispä päivän ensimmäinen esiintyjä suuremmilla lavoilla olikin Napalm Death. 25 vuotta on pitkä aika, etenkin jos tuon neljännesvuosisadan painaa läpi talla laudassa. Grindcoren keksimisestä itse itsensä aateloinut Napalm Death on ollut sen verran ahkera bändi, että kuluvaa vuotta lukuun ottamatta yhtye on julkaissut joka vuosi materiaalia. Kiirettä on siis pitänyt, eikä herrain musiikkikaan ole sieltä hitaimmasta päästä.

Keikkaa katsoessa tuli kuitenkin väkisinkin sellainen olo, että aika on saanut bändin kiinni, eikä se ole ollut suinkaan turhan armollinen näille veteraaneille. Yleisö jaksoi tietenkin aplodeerata kohteliaasti jokaiselle kappaleelle, mutta innostuksen liekit tuntuivat sammuneen niin lavalla kuin yleisönkin puolella. Tietyllä tavalla tapahtumasta tuli mieleen ruumiinvalvojaiset, jossa kaikki kertyvät muistelemaan niitä vanhoja hyviä aikoja, eikä negatiivisten asioiden – olivatpa ne kuinka silmiinpistäviä tahansa – anneta nousta pinnalle. Totuus oli kuitenkin se, ettei Napalm Death enää toiminut millään tasolla entiseen malliin, eikä ryhmä päässyt edes lähellekään tyydyttävää tulosta. Loppukeikan ainoa helmi oli viimeisenä kuultu Dead Kennedys laina, mutta sekään ei saanut juuri verta virtaamaan suonissa. Olisikohan jo aika pistää pillit pussiin, tai tehdä kenties välillä jopa jotain innovatiivistakin?

Napalm Deathin retroilun jälkeen koitti viimein Amorphiksen vuoro ja pieni viivytys taisi ainoastaan palvella suomalaisten etua, sillä nyt kansaa oli kertynyt paikalle jo huomattavasti runsaslukuisemmin. Myrskyluodon Maija introlla käynnistyneestä keikasta muodostuikin vääjäämättä pienehkö menestystarina, sillä niin yhtye kuin yleisö puhalsivat alusta lähtien yhteen hiileen. Nähtiinpä yleisömeren yllä jopa muutama crowdsurffari, sekä pari pienempää suomenlippua.

Settilista vaikutti kovasti samalta, kuin parin aiemman vuoden festivaaliesiintymisillä. Against Widows, My Kantele, House Of Sleep sekä kumppanit otettiinkin vastaan odotetuin aplodeerauksin, mutta Alone biisin saama ylitsevuotavalta vaikuttanut taputus yllätti hieman kovuudellaan. Tätäkö Amorphista saksalaiset haluavat kuulla mieluiten? Toinen pienehkö yllätys oli se, että viimeiseksi biisiksi oltiin valittu Black Winter Day. Tokihan siivu on vanha tuttu ässä ja se soitettiin jälleen kerran luonnollisella paikallaan, mutta Tom Joutsenen aikana kappaletta ei ole esitetty kovinkaan taajaan festivaaleilla. Kyseessä on kuitenkin yhtäkaikki hyvä biisi, joten tämä pienoinen yllätys oli ainoastaan positiivinen.

Ruotsalainen Therion julkaisi alkuvuodesta massiivisen Gothic Kabbalah tuplan, jolla bändi pyyhki tuttuun tapaansa jälleen pöydän edestään puhtaaksi. Joskus muinoin yhtye oli puhdasverinen deathmetal bändi, mutta nyttemmin asiat ovat tyystin toisella tolalla, eikä 20-vuotista taivaltaan juhliva Therion voisi olla tätä nykyä juuri kauempana aloituspisteestään. Muutokset ovat musiikin lisäksi ravistelleet kokoonpanoa, logoa ja levy-yhtiökin on vaihtunut taajaan tyylimuutosten vanavedessä.

Tällä kertaa neljän vokalistin voimin esiintynyt Therion löi heti kärkeen jauhot suuhun epäilijöille, eikä tiukan puristusotteen yleisöstään saavuttanut ryhmä hellittänyt otettaan juuri hetkeksikään seuraavaan tuntiin. Livetilanteessa kahdeksanhenkiseksi kasvaneen yhtyeen lavajärjestys oli vähintäänkin mielenkiintoinen, sillä lauteiden keskiosan valloitti bändin perustaja sekä primus motor Christopher Johnsson yhdessä basisti Johan Niemannin ja kitaristi Kristian Niemannin kanssa, eli vanhojen jäsenten muodostama trio erottui selvästi tuoreemmista jäsenistä. Normaalisti keskellä edessä heiluvat vokalistit oli sijoitettu lavan takaosaan pienille korokkeille siten, että vasemmalla ja oikealla oli laidalla oli kumpaisellakin kaksi laulajaa. Näiltä posteiltaan vokalistit suorittivat sitten asianmukaisia vierailuja estradin etuosaan sitä mukaan, kun jokainen vuorollaan sai oman hetkensä valokeiloissa.

Therion taiteili sillä kiikkerällä puomilla, joka erottaa massiivisen teatraalisuuden ylilyönneistä, eikä tasapainoilu aina vaikuttanut helpolta. Pariin otteeseen ryhmä horjahtelikin jo pahaenteisesti väärään suuntaan, mutta lopulta Johnsson sai kuin saikin luotsattua mega-luokan kokoisen sinfoniapurtensa haavereitta satamaan.

Johnssonin poppoon lyötyä pillit pussiin aloitti viereisellä Black Stagella oman urakkansa yhdysvaltalainen Possessed. Tämä legendaarinen death/thrash bändi lopetti toimintansa jo 1993, mutta nyt yhtye suoritti ainakin yhden keikan mittaisen paluun vokalisti Jeff Becerran johdolla. Itse asiassa Becerra olikin ainoa ”kultaisen kauden” jäsenistä, mutta eihän tuolla oikeastaan ollut kovinkaan paljoa merkitystä, sillä Possessed on aina Possessed – eräs Bay Arean tiukimmista ja vihaisemmista bändeistä. Eikä Possessedin tarvinnut nojata tippaakaan vanhoihin saavutuksiinsa, kun ryhmä käynnisti tiukkaakin tiukemman metallihelvettinsä, joka kesti kokonaisen tunnin.

Kuuteenkymmeneen minuuttiin ladattiin tukkukaupalla ensiluokkaisia riffejä, joiden laadusta nykyiset juniori-thrashaajat saattavat vain unelmoida villeimmissä fantasioissaan. Huomio kääntyi silti tahtomattaankin itse Becerraan, joka pisti itsensä sataprosenttisesti tuleen, vaikka mies on istunut pyörätuolissa jo vuodesta 1989. Eräässä vaiheessa Becerra totesikin, ettei mikään pistä häntä matalaksi – ei yläkerran herra tai alakerran vihtahousu, saati sitten tuo kirottu tuoli.

Possessed on julkaissut ainoastaan kaksi pitkäsoittoa, sekä yhden ep:n, mutta settilista oli siitä huolimatta terästäkin lujempi. Vuoden 1987 The Eyes Of Horror ep:n aloitusraita Confessions puri ilkeästi ja vuotta aiemmin julkaistun Beyond The Gatesin nimibiisi sekä The Heretic tekivät nekin selvää jälkeä. Todellinen potti korjattin kuitenkin vasta kun debyyttialbumi Seven Churchesin viimeinen raita, yksinkertaisen tehokkaasti nimetty Death Metal kajahti ilmoille. Becerra jaksoi pitkin keikkaa ihmetellä paikan valtavuutta, sekä väen kiihtyvää hulluutta, ja jauhoihan siellä riveissä parhaimmillaan usemampi pitti, crowdsurffareiden kulkiessa kätten päällä tauotta kohti estradia. Ainutkertainen tilaisuus saikin ansaitsemansa suosion, sillä suurella todennäköisyydellä Wackenin esiintyminen jäi Possessedin viimeiseksi keikaksi ikinä.

Saksalaisten mieltymys huumorimusiikkiin on jotain, minkä takia maailmasta löytyy rekkalasteittain kelvotonta musiikkia. Parin vuoden päästä 20-vuotis juhliaan viettävä J.B.O. edustaa kuitenkin tuon suuntauksen säällisempää laitaa ja yhtye nauttii saksankielisissä maissa vankkaa suosiota. Perusideana on esittää muokattuja versioita tutuista kappaleista siten, että lyriikat kääntyvät useimmiten täysin hullunkurisiksi. Suomessa samaa kaavaa käyttävät menestyksekkäästi mm. Sleepy Sleepers sekä Eläkeläiset, mutta mikäli et tajua käännöksistä tuon taivaallista, menee koko idea hukkaan.

Esiintymisalue oli pakkautunut täyteen kuulijoita, ja naurusta sekä suosionosoituksista päätellen herrat olivat tälläkin kertaa tavattoman hauskoja, mutta ylittämättömän kielimuurin takia ilonpitoon oli vaikea yhtyä. Outrona soitettiin hämmentävästi Star Trek – Deep Space 9 TV-sarjan tunnusmusiikkia, jonka aikana yhtye tervehti fanejaan tavanomaisin ”heitetään plektrat ja kapulat yleisöön pyyhkeet olalla leveästi hymyillen” seremonioin.

Aivan kevyttä yleisösukseeta ei nauttinut myöskään italialainen Lacuna Coil, joka nousi suosion portaissa taas pari askelmaa ylemmäs viimeisimmällä Karmacode albumillaan. Tyylikkäästi punaiseen ja mustaan sonnustautunut ryhmä saikin puhallettua kannattajajoukkoihinsa vahvan hengen jo ensimmäisten biisien aikana, eikä tunnelma heikentynyt missään vaiheessa seuraavan tunnin aikana. Toisaalta ne kuulijat jotka eivät välittäneet popahtavammasta kevytgoottimetallista poistuivat myös paikalta jo hyvissä ajoin, eikä tuokaan ryhmä ollut suinkaan vähälukuinen.

Lacuna Coilin esiintyminen oli verrattavissa giganttiseen annokseen dieetti colaa. Periaatteessa kyseessä oli ammattimainen ja täysipainoinen esitys, mutta kun kaikki aidot ainekset oli korvattu keinotekoisilla yhdisteillä, saatiin aikaiseksi vain kopio jonka kyljessä luki trendikkäimmällä mahdolisella fontilla; ”ihan kiva”. Tuokaa The Gathering ja Within Temptation, tuokaa Nightwish ja Theatre Of Tragedy sekoittakaa ainesosat keskenään ja poistakaa tämän jälkeen ainakin puolet jäljelle jääneestä persoonallisuudesta, niin saavutetun tuloksen pitäisi osua suhteellisen lähelle Lacuna Coilia. Pluspisteet onnistuneesta Depeche Mode lainasta Enjoy The Silence, jonka aikana bändi pystyi kiinnittämään huomion itseensä yli puolen minuutin ajaksi.

Ainakin Suomen keikoilla sade tuntuu seuraavan erehtymättömästi Dimmu Borgirin liikkeitä. Alkukesästä Saunassa taivaiden suuri hana oli auki nimenomaan DB:n setin aikana, eikä kahden vuoden takaisessa Tuskassakaan satanut kuin norjalaisten esiintyessä. Tällä kertaa norjalaisten sadekarma osoittautui kuitenkin päinvastaiseksi, sillä Dimmujen noustessa lavalle ilma oli kirkas ja ensimmäiset tähdet syttyivät jo öiselle taivaankannelle.

Vuonojen mustat mestarit kapusivat lavalle ilman rumpali-ihmemiestään Hellhammeria, jota paikkasi Tony Laureano. Tuuraaja ei pystynyt tietenkään aivan samanlaiseen suoritukseen kuin itse tekijä, mutta siitä huolimatta keikka kulki eteenpäin ilman pahempia notkahduksia. Settilistaa ei oltu juuri säädetty sitten Saunan keikan, eikä moiseen ollut tarvettakaan, sillä loppuunmyyty Wacken otti kyllä kaiken materiaalin vastaan mukisematta. Mitään suurta showta ei nähty pyrojen lisäksi tälläkään kertaa, mutta suorastaan tuliset soundit korvasivat tuota puutetta erinomaisesti.

Pienen lavan puolella pitkäksi venähtänyt perjantai päättyi sveitsiläisen Samaelin keikkaan. Viimeisempien albumiensa hengessä bändi veti kuulijakuntansa mukanaan linnunradan äärimmäisille laidoille ja galaksien välisiin tähtisumuihin saakka, metallin koneellisinta ja kokeellisinta laitaa edustavan musiikkinsa avulla.

Metallishamaanit Vorph, Makro, Mas ja Xy saivat tälläkin kertaa luotua ainutlaatuisen ilmapiirin, joka kesti alusta lähtien aina keikan viime hetkiin, eli aamukolmeen, saakka. Kesäkuun alussa julkaistu Solar Soul pitkäsoitto oli tietenkin hyvin edustettuna setissä, mutta se ei saanut mitään erityistä asemaa kolmeen edelliseen albumiin verrattuna. Uran alkupään blackmetal kiekkoihin ei luonnollisesti koskettukaan setin aikana.

Vorphin raaka vokalisointi, voimakkaan aaltomaisesti rytmittyvät riffit sekä industrial-elementit veivät kappaleiden jonoa eteenpäin miltei huomaamatta, tunnin puristuessa lopulta yllättävän pieneen tilaan. Bändin musiikille elintärkeät soundit olivat prikulleen kohdallaan ja muutamassa harvassa biisissä kuullut liverummutkin toimivat tällä kertaa moitteetta.

Samaelin vetäydyttyä estradilta olikin jo kiiruhdettava kohti leirintäaluetta ja lyhyeksi jääviä yöunia. Kuusitoista tuntia kestänyt musiikkikavalkadi kun oli verottanut sen verran voimia, että aamukuuteen saakka sekä heviä että metallia tarjoava metaldisco jäi tälläkin kertaa suosiolla väliin. Sitä paitsi seuraava päivä toisi tullessaan vielä lukuisia keikkoja ja kovia nimiä juhlien startatessa jo puoliltapäivin.

Torstai
Lauantai

Teksti ja kuvat: Mika Roth