Tuska Open Air - perjantai

Kymmenes Tuska Open Air Metal Festival oli perjantain osalta loppuumyyty ties kuinka monetta vuotta peräkkäin. Kaisaniemen puistoon ahtautui jälleen reilusti yli 10 000 kuulijaa, kun norjan black-suuruus Immortal, englannin powermetal-ihme Dragonforce, sekä Katatonian ruotsalaiset melankolian mestarit villitsivät muiden muassa metallikansaa.

Perjantain bändikattaus alkoi päälavan melodeathia ja thrashia veivanneella Hatespherellä. Tanskalaisten saama slotti oli epäkiitollinen, väki vasta valui paikalle, ja sisällä jo olevien enemmistökin tuntui kiinnostuneemmalta palloilemaan ympäriinsä kuin keskittymään esiintyjään. Vaikka eipä yhtye antanut syytäkään muuhun: tämäntasoisten kotimaisten yhtyeiden on turha unelmoida päälavalla soittamisesta.

Persoonattomuus jatkui telttabändien aloittaessa. Scent Of Fleshin death-rypistys kuuluu siihen harmilliseen kategoriaan, joka on kyllä armottoman brutaalia ja tiukkaa, mutta jossa ei ole niin mitään erottuvaa. Nyt yleisökin oli sentään mukana, ja tukat heiluivat kannustavasti. Eniten liikettä aiheuttivat tosin lainarallit, kun yhtye esitti näkemyksensä mm. Deiciden Lunatic of God´s Creation rallista. Toisella puolella aluetta soittanut Moonsorrow herätti silti huomattavasti enemmän tunteita, niin että jo puolessavälissä settiä tunnelma oli ahtaan teltan katossa. Keikka päättyikin yhteislauluun.

Lontoolainen Dragonforce on todellinen metropolibändi, sillä yhtyeen jäsenistön taustat ovat äärimmäisen monikulttuuriset. Niinpä onkin tavallaan melko yllättävää, että bändi on päätynyt soittamaan tiukan perinteistä powermetallia, ilman sen kummepia sivujuonteita. Huima soittoopeus on toki tekijä, joka erottaa ryhmän lukuisista muista genren bändeistä, mutta muuten Dragonforcen musiikki on melko geneeristä mättöä.

Inhuman Rampage albumin mukaan nimetyllä kiertueella loppuvuodesta 2005 asti viihtynyt Dragonforce käväisi suomessa viimeksi alkuvuodesta, yhtyeen esiintyessä Finnish Metal Expossa. Tämän lisäksi ryhmä on nähty jo parissakin kotimaisessa jäähallisa, joten eipä ollut suurikaan yllätys, että kansaa oli saapunut – ajankohta huomioon ottaen – melkoisesti paikalle ja ne biisien sanatkin olivat useammalle kuulijalle tutun tuntuiset. Yhtye pyrki, vokalisti ZP Theart etunenässä, myös käyttämään kansasta irtoavaa meteliä mahdollisimman tehokkaasti hyväkseen. Sähköjänisten lailla pitkin lavaa painaneet, silminnähden hyväntuuliset heput myös onnistuivat ainakin puolittain tavoitteessaan ja keikasta muodostuikin varsin hauska sekä lämminhenkinen tapahtuma. Uskalsipa retkue kiskaista ilmoille vielä yhden rauhallisemmankin, kovasti balladilta haisevan viisun.

”Mitä rokkibändi tekee metallifestareilla?”, kyseli Herra Ylppö kesken keikkaa suuremman teltan yleisöltä. Mitään yleistä, kaikki kysymyksen tasot tieltään pyyhkäisevää vastausta kansasta ei tietenkään irronnut, mutta metakasta päätellen herrain oletettiin soittavan lisää musiikkia – ja äkkiä.

Maj Karma oli käynnistänyt osuutensa A Clockwork Orage –elokuvan alusta tutulla Henry Purcellin Music for the Funeral of Queen Mary teoksen sovituksella, jonka aikana rumpujalustan päällä pyörivä bändin symboli, hopeanvärinen kruunu, kylpi punaisessa valossa. Mahtipontisen alun jälkeen rocktähdet saapuivat aplodien saattamina estradille ja Ylppö oli kiskaissut kaulaansa ainakin puolentusinaa festaripassia. Rocktähtiähän tässä kuitenkin ollaan, eikö vain? Luotettava Metallisydän – Ukkonen kaksikko avasi livemusiikkiosuuden, minkä jälkeen yleisö jo söikin nelikon kollektiivisesta kädestä.

Settiä oltiin ruuvattu reilusti metallisempaan suuntaan, joten sidit ja nancyt, sekä rukoukset jäivät tällä kertaa soimatta, Rautavaaran kuuluessa vuorostaan yllättäen biisilistaan. Ainoa rauhallisempi vätäisy, Sodankylä, spiikattiin sisään hevikaraoke-jutustelulla ja Attentaatti biisissä keesipäinen basisti K. Kurittu intoutui painiskelemaan Ylpön kanssa. Voiko satakuntalaisilta tätä enempää pyytääkään, kun ovat kerran joutuneet soittamaan metallifestivaaleille?

Imperian kansallisuudeksi oli ohjelmaan merkitty "NL/FIN". Nimellisesti tämä tarkoitti, että toista kitaraa muuten hollantilaisessa yhtyeessä soittaa suomalainen Jan "Örkki" Yrlund, mutta käytännössä yhtye näyttää olevan showcase laulaja Helena Iren Michaelsenille, joka otti myös viehättävästä ulkomuodostaan kaiken irti konttaamalla ja flirttailemalla yleisön kanssa. Keikka oli kuitenkin monella tapaa mielenkiintoinen: vaatii hieman rohkeutta esittää levyllä lähes täysin orkestraalisia biisejä ilman taustanauhoja tai edes synia, pelkkien perinteisten metalli-instrumenttien voimin. Levyllä Michaelsenin äänestä on taidettu myös leikata pahimmin viiltävät osat pois, sillä nyt hänen sopraanonsa ja Nina Hagen -ärinänsä vetivät niskahiuksia pystyyn.

Musiikki oli siis raakaa, ja kömpelöäkin, mutta hieman toisenlaisella otteella sen kirjoittamiseen tästä olisi mahdollista saada jotain hyvinkin kiinnostavaa. Tällä hetkellä biisimateriaali on kuitenkin Imperian heikoin lenkki. Keikan kohokohta olikin sen päätös, Dead Can Dancelta lainattu The Lotus Eaters, jonka yhtye tulkitsi huikeasti. Suurelle enemmistölle tavara taisi kuitenkin olla liian vaikeaa sulatettavaa, ja yhtye sai soittaa puolityhjälle teltalle.

Norjan blackmetal-suuruus Immortal oli varmasti perjantain odotetuin yhtye. Jo kertaalleen kuopattu, ja tänä vuonna 7 Dates of Blashyrkh -kiertueella paluun tekevä yhtye ei ollut koskaan aiemmin esiintynyt Suomessa, mutta faneja kyllä löytyi - spotattuja bändipaitoja oli turha yrittääkään laskea. Kun bändi sitten aloitti, kesti hetki saada jotain otetta touhusta - soundit olivat niin "necrot", että Horghin rummutus peitti alleen kaiken muun. Kitarat ja vokaalit erottuivat kunnolla vain hitaammassa Tyrantsissa, muuten keikka meni ihmetellessä, että mikähän biisi tämäkin mahtaa olla.

Triolla ei ollut silti vaikeutta ison lavan täyttämisessä, vaikka keikkabasisti Apollyon tyytyikin vain hoitamaan virkaansa - Abbath piti homman kasassa juttelemalla "mukavia", poseeraamalla ja syöksemällä tulta. Loppua kohden äänimaailma parani hiukan, mikä ilahdutti varmasti ainakin kaikkia Battles in the North -albumin faneja, mutta silti keikasta muodostui jonkinsorttinen pettymys. Ilmeisesti Immortalin ura on kuitenkin jatkumassa, sillä bändi lupaili palaavansa uuden levyn myötä.

Kun Katatonia sallitulla kellonlyömällä säntäsi lavalle ja pisti shown käyntiin, räpäytti moni ensikertalainen varmasti silmiään - olenko oikealla keikalla? Kysymys ei mitä ilmeisimmin kuitenkaan ollut Turisaasta, joten kuulemaansa täytyi uskoa. Siinä missä levyillä Katatoniaa voi pitää hieman vaisunakin yhtyeenä, joka ei osaa päättää, ollako metallia vai rockia, onnistuivat he tällä keikalla olemaan sekä reippaasti rokkaavia että metallisen jyrääviä. Jonas Renkse tyytyi laulamaan hiukset silmillään, mutta sekä Anders Nyström että basisti Mattias Norrman panivat heiluen niin perkeleesti. Fanit vastasivatkin innokkaasti, kun yhtye vielä jo alkuun soitti "hiteistään" sekä Ghost of the Sunin että My Twinin.

Soundipuoli oli yhtyeellä myös erinomaisessa kunnossa, ja setin keskellä kuullut Criminals ja Had to (Leave) erottuivat erityisen mieleenjäävinä. Ensinmainittu biisi alkoi vielä huomattavasti hurjempana versiona, joka deterioitui nopeasti pelkäksi meteliksi. Lyhyen tauon jälkeen yhtye jatkoi sentään enemmän alkuperäistä muistuttavalla sovituksella. Bändin genreen nähden keikka olikin kutakuinkin niin intensiivinen kuin festariolosuhteissa voi toivoa.

Asianmukaisiin asusteisiin sonnustautuneet taistelumetallin tuimat taitajat ottivat sisäänkäynnin viereissä olevan teltan haltuunsa tunnin ja vartin mittaiseksi ajaksi. Kyseessä oli siis kotoinen Turisas, jonka massiivista keikkaa oli ahtautunut kuulemaan tuvan täysi väkeä. Sotaherra Nygårdin johtama joukkio esiintyi täydellä höyryllä alusta lähtien, minkä ansiosta teltan sisätila muistutti nopeasti harvinaisen suurta yleistä saunaa, jossa väki oli vain unohtanut tummat suruvaatteet ylleen. Yleisömenestystä auttoi varmasti myös se, etä tuore The Varangian Way albumi on viettänyt viime viikot albumilistalla, mikä on huomattava saavutus yhtyeen genre huomioon ottaen.

Itse show oli kirjaimellisesti show, kun lavalla nähtiin mm. turkiksiin verhoutuneita soittajia, itämaisia tanssityttöjä, tynnyreitä, kolpakoita sekä vieraileva hanuristi, jonka soittimen vaki-hanuristi ”Lisko” Mäkinen laittoi pienen konfliktin päätteeksi totaalisen päreiksi. Hanurin lisäksi perinteisempää metallinmätkettä jatkettiin viululla, joka ei tosin tahtonut hetkittäin kuulua juuri lainkaan. Turisas taitoi myös yleisönlaulutuksen salat suvereenisti, minkä ansiosta pohjan pojat – samoin kuin tytöt – hakkasivat päälle ihan tosissaan. Uuden albumin materiaali muodosti keikan rungon kun To Holmgard and Beyond, levyn ja keikan päättänyt Miklagard Overture, sekä melkein kaikki näiden väliin jäävät rallit tarjottiin huumaantuneelle yleisölle. Harmillista että bändi oltiin sijoitettu telttaan, minkä takia näkyvyys estradille oli rajattu ja moni innokas ei nähnyt yhtyettä kuin vilaukselta.

Children Of Bodom rikkoo tänä kesänä tapojaan, yhtyeen heittäessä kokonaista kaksi keikkaa kotimaassaan. Näistä harvinaisista tapauksista ensimmäinen oli vetänyt Kaisaniemen kentän ääriään myöten täyteen väkeä jo hyvissä ajoin.

Roudaustauolla estradille oli ilmestynyt tutun autonkeulan ja öljytynnyreiden lisäksi toisilla koskettimilla varustettu yläparvi, sekä pieni baarinurkkaus, josta kaikki tällä kertaa alkoi. Herrat ilmestyivät aluksi tiskin ääreen sijoitetuille baarijakkaroille kittaamaan olutta/juotavaa, helvetillisen dance-sonnan kaikuessa kaiuttimista. Jonkun aikaa ilmassa leijui voimakas ”mitä hemmettiä?” –fiilis, kunnes eturivit oivalsivat, että soittajat kammetaan tiskin äärestä irti vain riittävällä metelillä. Juoni omaksuttiin nopeasti, ääni kohosi hyväksyttävälle tasolle ja näin päästiinkin itse asiaan.

Meno oli heti kärkeen helvetinomoinen, kun Alexi Laiho joukkoineen pehmensi yleisöä raskailla keskityksillä. Kolmen siivun jälkeen koitti vasta ensimmäisen kunnon spiikin aika, kun Laiho kiitti paikalle saapunutta runsaslukuista väkeä siitä, että pienet alkupäivän sateet eivät olleet säikäyttäneet heitä tiehensä.

Are You Dead Yet?, Angels Don´t Kill, Sixpounder ja muut tutut rallit toimivat ensiluokkaisesti, soundienkin pelittäessä muhkeasti. Alkukeikasta puuskittainen tuuli tosin kiusasi veilä jonkin verran, mutta illan hämärtyessä tämäkin probleema ratkesi itsekseen. Yllättävintä osastoa setissä edusti Follow The Reaper levyn Mask Of Sanity, jota bändi ei omien sanojensa mukaan ole soittanut helsingissä moneen vuoteen. Muuten meno oli monilta aiemmilta keikoilta tuttua takuuvarmaa työtä, jossa jäi silti riittävästi tilaa yllätyksille sekä hetkeen reagoimiselle.

Varsinaisen setin perään tarjottiin vielä yksi encore, joka ajanpuutteen vuoksi vetäistiin melkeinpä saman tien ilmoille. Tämän jälkeen ensimmäinen festivaalipäivä olikin sitten Kaisaniemen kentän osalta ohitse, livetarjonnan jatkuessa klubeilla vielä pitkälti aamuyöhön saakka.

Lauantai
Sunnuntai

Teksti ja kuvat: Mika Roth ja Mikko Heimola