Metalcamp - torstai

Vanha viisaus ”torstai on toivoa täynnä” ei osunut harhaan torstain esiintyjälistaa tutkaillessa. Kreator, Satyricon ja Pain takaisivat varmasti, ettei päivä päättyisi huonosti, mutta ennen noiden pääesiintyjien settejä oli tarjolla myös jotain tyystin erilaista. Tiistaina ja keskiviikkona käytössä oli ollut vain pikkulava, mutta torstaina myös festivaalien pääestradi otettiin käyttöön. Isojen nimien rellestäessä isolla areenalla, esiintyivät pienemmällä puolella Metalchamp kilpailun finalistit.

Vaikka alustava aikataulu kertoi toista, ensimmäinen finalisti nousi estradille jo puoli kolmelta – eikä siis puoli seitsemältä. Tämä pienehkö heitto aikatauluissa sekä soittojärjestyksessä aiheutti myös sen, ettei finalistien keikkoja tullut seurattua kuin satunnaisesti, kun päälavalla ei tapahtunut mitään mielenkiintoista.

Tuiki tavallista metalcorea soittava Turn Of Mind aloitti siis soittonsa puoli kolmelta ja tilanne ei olisi voinut olla juuri ensimmäisen finalistin kannalta huonompi. Paikalla ei ollut käytännöllisesti katsoen ketään ja ensimmäisen biisin kajahtaessa ilmoille lavan edessä oleva pieni kenttä oli melkeinpä autio. Vokalistin joka välissä käyttämät ”come on everybody” huudot kuulostivat tässä yhteydessä lähestulkoon naurettavilta, mutta toisaalta pakko kai sitä oli edes yrittää. Toisen biisin loputtua yleisöä olikin jo kertynyt sellaiset parikymmentä henkeä ja vaikka mikrofonikin alkoi nyt pätkimään laulua, puski bändi eteenpäin talla laudassa. Suurimmat aplodit ryhmä sai Roxette lainalla Sleeping In My Car, mutta muuten vastaanotto oli sanalla sanoen vaisu.

Päälavan puolella toiminta alkoi hieman ennen neljää, kun powerilla tavalla gootahtavaa ja melodista kevytmetallia soittava sveitsiläinen Leviathane sai kunnian avata päivän ohjelman. Yhtyettä ei voinut kutsua mitenkään innovatiiviseksi saati sitten omaperäiseksi poppooksi, eikä ryhmän livekuntokaan ollut kehuttava. Ensinnäkin mittava osa kappaleista kuulosti livetilanteessa lähinnä puolivalmiilta raakileilta, eikä vokalisti ja edes kitaristikaan tahtoneet pysyä oikein nuotissa. Välillä herkiksi aiotut venytykset vihloivatkin kirjaimellisesti korvia, eivätkä soolovingutuksetkaan osuneet oikein tonttiin. Lyhyesti sanottuna Leviathane soitti hirvittävää musiikkia hirvittävissä olosuhteissa.

Päälava sijoittui siten, että aurinko paistoi suoraan lavalla olijoita päin, kuulijoiden saadessa osansa valopallon lämpötehosta selkäpuolelta. Auringossa ei voinutkaan seistä kuin pari minuuttia, kun hiki jo virtasi valtoimenaan. Sveitsiläiset eivät näyttäneet kuitenkaan olevan moksiskaan paahdosta, joten kaipa se Alppien suvi on siellä käkikellomaassakin usein helteinen. Helpotusta kuumuuteen sai onneksi haettua valtaisan kokoisesta olutteltasta, joka seisoi toisella puolella isoa kenttää. Varjon lisäksi tuo kangaskolossi tarjosi myös istumapaikkoja runsain mitoin, joten ei muuta kuin tauko paikalla.

Itävaltalainen In Slumber aloitti taipaleensa 2003 ja jo samaisen vuoden lopulla debyyttikiekko Stillborn Rebirth näki päivänvalon. Esikoinen kertasi Göteborg-metallin olennaisimpia osia, eli yhtyeen tyyliksi valikoitui tuolloin kovasti muodikas melodinen deathmetal. Perustajaansa, vokalisti-kitaristi Wolfgang Rothbaueriin, rankasti henkilöityvä kokoonpano julkaisi juuri toisen albumin, minkä tiimoilta In Slumber heittää myös muutaman festivaalikeikan Keski-Euroopassa.

Itävaltalaisten tylyä paahdetta jaksoi kuunnella jonkin aikaa, mutta olosuhteiden ollessa lähinnä helvetilliset, avoimella kentällä ei viihtynyt kovinkaan pitkään. In Slumberin tehoa heikensi entisestään myös se, että äänentaso oli alusta loppuun saakka aivan liian massiivinen. Tämän johdosta kappaleiden koukut ja ideat tahtoivat hukkua sinne jonnekin äänipuuron sekaan. In Slumberin livekokoonpano oli kasvanut jo sen verran mittavaksi, ettei Rothbauerin tarvinnut tarttua kitaraan. Herra vastasikin ainoastaan vokalisoinnista, joka In Slumberin tapauksessa tarkoitti lähinnä äärettömän rosoista huutoa sekä vihaista murinaa.

Saksalainen raskasta, melodista ja gootahtavaa metallia soittava The Vision Bleak sai vastikään valmiiksi kolmannen albuminsa äänitykset. The Wolves Go Hunt Their Prey pitkäsoitto julkaistaan näillä näkymin elokuun lopulla ja tuota mainiota päivää odotellessa saksalaisduo heittää muutaman festivaalikeikan Euroopan estradeilla.

Kauhuromantiikasta 1800-luvun hengessä innostunut yhtye jatkaa uutukaisella oletettavasti vanhoilla tutuilla laduilla, vaikka uusia biisejä ei vielä Metalcampin settilistaan mahtunutkaan. Lavan eteen pakkautui tässä vaiheessa jo huomattavasti suurilukuisempi väkijoukko ja vaikka kuumuus ei vielä hellittänytkään, elivät eturivit voimakkaasti yhtyeen mukana heti keikan ensimetreistä lähtien. Debyyttilevyn ässäbiisin Wolfmoonin kajahtaessa ilmoille alkoi ääntä irrota jo taaempaakin, eikä meno päässyt tämän jälkeen liikoja laimenemaan. Vokalisti Allen B. Konstanz yritti saada rohkeasti eloa myös sivuilla istuskeleviin kuulijoihin, mutta aivan kaikkeen The Vision Bleakinkaan vetovoima ei pystynyt näissä säissä. Tästä huolimatta Konstanz kiitteli yleisöään ja omisti toisen albumin nimibiisin Carpathian kaikille niille, jotka kestivät olosuhteet ja pysyivät sitkeästi pystyssä.

Livetilanteessa The Vision Bleak oli kasvanut duosta kvintetiksi, toisen kitaristin, basistin ja rumpalin täydentäessä bändin rivistöjä. Kosketinsoittajaa ei lauteilta sen sijaan löytynyt, vaan kaikki tuon osaston soitto tuli joko verhojen takaa tai sitten ihan taustanauhalta. Soundien puolesta keikka lähenteli täydellisyyttä, mikä olikin erinomainen asia, sillä näin kappaleiden eri vivahteet ja sävyt pääsivät kunnolla oikeuksiinsa ja Konstanz sekä toisen kitaran varressa vaikuttanut Ulf Theodor Schwadorf osoittivat, että pitkäsoittojen tumma maaginen henki pystytään toistamaan myös livetilanteessa – vaikka lähes 40 asteessa ja vielä kirkkaassa auringonpaisteessa.

Italialais-saksalainen Graveworm esiintyi taannoin Nummirockissa, jossa sen loputon tuplabasarijytke ja tasapaksut äänivallit jäivät pääosin heikohkojen soundien uhreiksi. Tällä kertaa Graveworm nautti sentään puolittaista kotikenttäetua, kun kuulijakunnassa löytyi runsain mitoin saksalaisia ja italialaisia metallidiggareita. Yhtye keräsikin selvästi päivän suurimman yleisöpotin tähän mennessä ja hautamadot jaksoivat pitää menovaihteen silmässä aina hamaan loppuun asti. Äänipuolikin pelitti tällä kertaa moitteetta, minkä ansiosta soittoa kelpasi kuunnella myös hieman sivummalta.

Unleashed on yksi niistä pioneereista, jotka jo muinoin 80-luvun lopulla ryhtyivät rakentamaan metallista jotakin uutta ja erilaista – jotakin jota myöhemmin ryhdyttiin kutsumaan perinteiseksi, aidoksi ja oikeaksi deathmetalliksi. Lähes 20 vuotta on jo kulunut noista päivistä, mutta Unleashed ei ole juuri alun jälkeen tarkistanut musiikillista linjaustaan, eikä vajaan kahden vuosikymmenen matkalle mahdu kuin yksi ainoa miehistönvaihdos, kun Fredrik Folkare tarttui soolokitaran varteen 90-luvun lopulla.

Vokalisti/basisti Johnny Hedlund otti heti kättelyssä tilanteen haltuunsa ja seuraava tunti marssittiinkin herran vihaisesti vinkuvan pillin tahdissa. Auringon painuessa vuorten taakse kenttä täyttyi nopeasti kuulijoista ja ilman viilentyessä tunnelma kävi yhä kuumemmaksi. Pittikin lähti pyörimään iloisesti heti kun nopeampi kappale vain karkasi ilmoille – ja niitä nopeita siivuja taisi olla setissä enempi puoli. Ensimmäistä kertaa Metalcampissa esiintynyt yhtye nautti niin kovasta suosiosta, että ruotsalaiset heittivät lopulta neljä encorea, eikä tämäkään olisi vielä riittänyt kuulijoille. Unleashedin kurssi lähtikin varmasti tämän tilaisuuden myötä tiukkaan nousuun Alppien suunnalla.

Pain, tuo Peter Tägtgrenin kahdesta lempilapsesta keveämpi, nähtiin taannoin Tuskassa missä herra yhtyeineen sai kiskottua yleisöstä kiitettävästi möykkää irti. Pain kiertää suuria eurooppalaisia festivaaleja läpi koko kuluvan kesän, minkä ansiosta keväinen Psalms of Extinction albumi ei pääse varmasti vaipumaan pois myyntilistoilta liian aikaisin. Tägtgren jaksoikin puffata albumia myös jokaisessa mahdollisessa välissä, jottei viesti vain olisi jäänyt liian epäselväksi.

Keikka noudatteli pitkälti Tuskan linjauksia, mutta huomattavasti parempi soittoajankohta toi tilaisuuteen aivan omanlaistaan magiikkaa. Kun ruotsalaiset joutuivat esiintymään Kaisaniemessä kirkkaassa auringonpaisteessa, toimi ympäristönä nyt vastaavasti öinen alppimaisema kirkkaan tähtitaivaan kaartuessa yläpuolelle. Ensiluokkaisissa olosuhteissa juhlakansa hyppi ja tanssikin villisti, kun yhtye heitti tuleen hittibiisin toisensa perään. Luottosiivut Same Old Song, End Of The Line ja Dancing With The Dead saivat kukin aikaiseksi hillitöntä liikettä, eikä yksikään siivu jättänyt kansaa kylmäksi, kun Nailed To The Groundkin otettiin nyt avosylin vastaan. Tägtgren nauttikin tilanteesta täysin siemauksin ja innostuipa bändi tarjoamaan yleisölle vielä yhden encoren, kun tiukka aikataulu soi moiseen mahdollisuuden.

Norjalainen Satyricon on yhtye, jonka merkitystä blackmetallille ei voi mitata tavallisin mittarein. Bändin jokaisesta albumista on muodostunut merkittävä luku genren kehityksessä, eikä Satyrin ja Frostin johtaman yhtyeen ole tarvinnut koskaan pysähtyä vilkuilemaan taakseen. Yön pimentyessä päälavan ympärillä norjalaiset ottivatkin oikeutetun paikkansa mustiin pukeutuneen väen ylistäminä puolijumalina.

Metakka oli alusta lähtien melkoinen ja parin biisin jälkeen Satyr ilahdutti kuulijoita kertomalla, että yhtye soittaisi seuraavaksi kappaleen, jota se ei ollut vielä koskaan aiemmin soittanut Sloveniassa. Kyseinen kappale oli Nemesis Divina ja se otettiin vastaan suorastaan huikealla huutomyrskyllä. Tunnin ja vartin mittainen soittoaika asetti rajoituksia, minkä johdosta settilistaan ei mahtunut Repined Bastard Nationin kaltaista ässäbiisiä tai upeaa Black Lava kappaletta, uusimman albumin ollessa selvästi etulyöntiasemassa. Uutukaisen nimibiisi Now Diabolical ja videosinkuksikin valjastettu K.I.N.G. korvasivat kuitenkin näitä puutteita, eikä keikasta jäänyt muuta valitettavaa kuin, että se oli mitaltaan aivan liian lyhyt. Soundit toimivat, yhtye oli aivan liekeissä ja yleisö hehkui – mikäli mahdollista – vielä sitäkin kuumempana, puitteiden ollessa ensiluokkaiset. Näin kasassa oli eräs festivaalien tiukimmista tapauksista tähän mennessä.

Vuorokauden jo vaihduttua päivän pääesiintyjäksi kiinnitetty Kreator aloitti viimein oman puolentoista tunnin mittaisen osuutensa. Kaksi vuotta sitten yhtye villitsi Wackenissa kansan, vaikka olosuhteet muistuttivat tuolloin lähinnä mudasta rakennettua helvettiä. Juhannuksena 2006 Mille Petrozza bändeineen koulutti Nummirockin juhlakansaa perinteisen thrashin saloilla helteisen auringon paahtaessa armotta taivaalta. Tolminin kuumassa kesäyössä meno oli vähintäänkin yhtä väkevää, kun Petrozza joukkoineen johdatti kuulijat thrashmetallin perusasioiden äärelle.

Raskaan thrashauksen ohessa Petrozza piti myös pari tunnusomaista palopuhetta, joissa herra mm. teki selväksi sen, että metalli kuuluu kaikille. Ei ole väliä ihonvärillä, uskonnolla tai muillakaan asioilla, sillä jokainen on tasa-arvoinen – rasistit siis painukoot saman tien vit***n, koska heitä ei kaivata. Kuten olettaa sopii, moinen viesti meni erittäin tehokkaasti perille.

Kreatorin settilista on vuosien varrella täyttynyt ralleista, jotka bändin vain on soitettava. Niinpä mm. Pleasure To Kill, Flag Of Hate ja Tormentor kuultiin jälleen kerran. Näiden kiintotähtien lisäksi mukaan sujautetaan silti maistiaisia aina uusilta albumeilta, eikä toimivaa kaavaa rikottu tälläkään kertaa. Tuorein Enemy Of God pitkäsoitto oli edustettuna ainakin nimibiisillään ja Impossible Brutality sekä Suicide Terrorist siivuilla. Metalcampin yleisö kävi sitä paitsi tässä vaiheessa jo niin kuumana, että sille kelpasi mikä tahansa Kreatorin tuotannon puoli.

Musiikkia höystettiin jatkuvalla screeneille heijastetulla kuvavirralla, jossa kuhunkin kappaleeseen nivottiin omanlaisensa tarina. Teemat olivat pääosin synkkiä, mutta eipä Kreator mitään hippimusiikkia ole koskaan ollutkaan, vaan kantaaottavaa ja raskasta thrashmetallia. Samoin lavan eteen sijoitetut ”mustat savuttajat” olivat huikean näköisiä ja yhtyeen valoista sekä efekteistä vastaavaa ryhmää voisikin hyvällä syyllä kutsua velhoiksi.

Näihin kuviin ja tunnelmiin olikin sopivaa päättää kolmas festivaalipäivä, jonka tarjonta oli useissa kohdin ylittänyt kirkkaasti odotukset.

Tiistai
Keskiviikko
Perjantai
Lauantai

Teksti ja kuvat: Mika Roth