Moonspell: Memorial

SPV

Portugalin vanhat goottisynkistelijät ovat jälleen kerran poikenneet studion puolelle äänittämään syvimpiä ja synkimpiä ajatuksiaan vokalisti Fernando Ribeiron johdolla. Tuloksena on syntynyt uran seitsemäs pitkäsoitto, joka tarjoaa parikin yllätystä yhtyeen faneille.

Kauniisti sanottuna epätasaista työtä viime vuosina tehnyt Moonspell on nähtävästi huomioinut sen, että raskaampi metalli nauttii nyt hyvää noususuhdannetta. Samaten herrat ovat varmasti pistäneet mieleensä ne lukuisat faneilta tulleet pyynnöt linjan rankistamisesta. Pidetäänhän yhtyeen kahta ensimmäistä – ja samalla raskainta – levyä todellisina muotovalioina, kun taas myöhemmät tuotokset nuijitaan useimmiten ”tekotaiteellista ja konevetoista paskaa” kyltin alle. On siis koittanut muutoksen aika ja jotenkin inhottavasti tuntuu siltä, että Moonspell yrittää nyt muuttua nuoremmaksi itsekseen. Memorialin perusteella on helppo ajatella, että bändi pyrkii olemaan taas se nälkäinen ja raivokas ryhmä, joka vavahdutti metallimaailmaa nuoruutensa teoksilla.

Lyhyen ja mitäänsanomattoman kosketin intron perään rävähtävä Finisterra onkin sellaista kaahausta, että oksat poikki ja osa latvaa. Kitarat kirskuvat, Ribeiro karjuu kuin nuoruutensa päivinä ja tuplabasarit nakuttavat väsymätöntä sarjatultaan. Veri virtaa jälleen nopeammin suonissa ja musta valo hohtaa jälleen kirkkaana päidemme yllä – hemmetti soikoon, tämähän toimii! Lupaavan alun jälkeen Moonspell kaatuu kuitenkin jälleen kerran perisyntiinsä, eli pahemman luokan epätasaisuuteen. Puolivälissä albumia koetaan vielä lyhyt renessanssi kun peräjälkeen tarjotaan vihan aihetta vihalla käsittelevä Upon The Blood Of Men, parin edellisen levyn parhaista osista muistuttava At The Image Of Pain sekä näiden kahden välimaastoon sijoittuva Sanguine. Kappaletrio jää kuitenkin kovin yksin, sillä monilla raidoilla ei tunnu muutaman kuuntelun jälkeen olevan enää mitään sanottavaa. Rankkaahan se meno on, mutta samalla kovin juonetonta.

Memorial on siis, kuten sitä edeltäneet Antidote ja Darkness And Hope levytkin, äärimmäisen epätasainen paketti. Albumilta löytyy roppakaupalla hyviä ideoita ja oivalluksia, mutta kappaleet yltävät harvemmin lähellekään potentiaalinsa huippua. Näin saldoksi muodostuu muutama ykkösluokan biisi, sekä iso kasa lunastamattomia lupauksia. Toivoa sopii, että nämäkin herrat osaisivat tehdä joskus vielä lyhyempiä levyjä, rahkeet kun eivät tunnu riittävän enää ihan kolmentoista raidan mittaiselle matkalle.