Provinssirock – lauantai osa 2

Taannoin 13 nimisen debyyttipitkäsoittonsa julkaissut Velvetcut joutui aikataulullisesti todella pahaan rakoon, koska samaan aikaan kun yhtye käynnisteli settiään Zanzibarilla, kapusi Deftones ison lavan lauteille. Tämä näkyi ymmärrettävästi väen vähäisyytenä, mutta onneksi ikävä tilanne ei millään tavoin kipsannut vokalisti/kitaristi Tomin luotsaamaa nelikkoa.

Velvetcut teki tiukassa paikassa parhaansa ja tarjosi harvalukuiselle yleisölleen vastavuoroisesti todella tasokkaan keikan. Alkuun äänepaine tuntui rahdun liian kovalta, etenkin kitaraosaston ja laulun osalta. Ongelma korjautui kuitenkin pian, minkä jälkeen keikasta saattoi nauttia täysipainoisesti. Biisilista rakentui luonnollisesti tuoreen pitkäsoiton ympärille ja ajatuksella rakennettu setti tarjosi sopivassa suhteessa menevää rockausta, tiivimpään tunnelmointia sekä raskaampaa runttausta. Edellä mainittuja asioita taiten yhdistelevä Comfortable Silences nousi vaivatta kolmen vartin mittaisen yhteisen hetken erääksi kohokohdaksi. Samoin debyytin aloitusraita Lady Solitude taittui Zanzibarin hämärässä valossa ensiluokkaisesti. Vaikka soundit eivät missään vaiheessa häikäisseet vakuutti Velvetcut erinomaisella paineensietokyvyllään, sekä laadukkailla kappaleillaan.

Festivaalikyselyssä toiseksi toivotuin suomalainen yhtye, CMX, aloitti oman osuutensa yhdeksältä Isoon Teltan ollessa täynnä ihmisiä, jotka tunkivat toisiaan vasten päästäkseen näkemään yhtyeen mahdollisimman läheltä. CMX tuntuu olevan monen ihmistyypin suosikki, yleisössä kun näkyi niin hevikostyymeja ja teinitoppeja, kuin raitapaitoja ja rillipäisiä runotyttöjäkin. Lyhyen taustanauhalta kuuluneen klassisen laulun päätteeksi yhtye marssi lavalle raikuvien suosionosoitusten saattelemana.

CMX:n esiintyminen oli vankkaa ja perustavanlaatuista. Setti oli varsinainen hittikimara, ehkä yllätyksellisimmän vedon ollessa Sametinpehmeä, joka sai kunnian aloittaa keikan. Varsin runsaasti, ilmeisesti grillimakkaran syönnistä, ”miehistynyt” A.W. Yrjänä ja kumppanit laulattivat ja hyppyyttivät yleisöä tasaisesti uransa ajalta poimituista otoksista. Mitään uutta ei päästy kuulemaan, mutta tuskinpa kukaan osasi sellaista kaivatakaan. CMX:n keikka oli ehdottomasti viikonlopun kuumimpiin kuuluvia, kirjaimellisesti, ihmisten nojatessa toisiinsa hieman pökerryksissä. On suorastaan omituista miksi Isoossa Teltassa olevia kasteluletkuja ei käytetä yleisön olon helpottamiseksi.

Verrattuna Ilosaarirockin keikkaan äänenlaatu oli hyvä, eikä Yrjänän ääni kuulostanut tällä kertaa krapulaisen aamumongerrukselta. Kuten yleensäkin, yhtyeen esiintyminen oli vähäeleistä kitaristi Timo Rasion ja rumpali Tuomas Peipon pysyessä taka-alalla, bassoaan kerrankin huomionarvoisesti vingutelleen Yrjänän ja kitaristi Janne Halmkronan elehtiessä lavan edustalla ja muodostaessa kontaktia yleisöön. Yleismielikuva keikasta kaiken kehumisen jälkeenkin on tosin hieman pettynyt. CMX päätti pelata vähän turhankin varman päälle, sillä vaikka esimerkiksi Vallat ja väet ja Kultanaamio ovat varmasti jokaiseen uppoavia, ne on myös kuultu tuhottoman monta kertaa eri yhteyksissä. Yksikin Ruisperkele väliin olisi tuonut ehkä hieman toisenlaistakin eloa keikkaan. Esitys oli siis hyvä, mutta ei mitenkään maailmoja räjäyttävän ihmeellinen.

Lauantain rankimman ja mielipuolisimman metallimyrskyn tarjosi eittämättä Kanadalaisen Devin Townsendin kipparoima Strapping Young Lad, jonka luita murskaava mätke oli kiistatta ärjyintä lääkettä, mitä Provinssirock 2006 pystyi tarjoamaan. Yhtyeen esiintymiseen oli monessa suunnassa asetettu takuulla mahtavat määrät odotuksia, eikä SYL todellakaan pettänyt runsaslukuisia kannattajiaan.

Ahtaaksi käynyt saarilavan edusta riehaantui jo ensimmäisen kappaleen ensimmäisistä tahdeista aivan totaalisesti, eikä lihaa ja luita jauhanut pitti lavan edessä tainnut pysähtyä juurikaan keikan aikana. Laulusta, huudosta ja mylvinnästä toisen kitaran ohella vastaava Townsend, kitaristi Jed Simon, Fear Factorystakin tuttu basisti Byron Stroud sekä rumpali Gene Hoglan näyttivät olevan äärimmäisen mieltyneitä juhlaväen estottomaan käytökseen, eivätkä herrat jääneet juuri pekkaa pahemmaksi pistäessään itsensä täysillä likoon. Eli toisin sanoen SYL:n keikka oli yhtyeelle tyypillisesti todellinen tapahtuma.

Oudoista välispiikeistään kuuluisa Townsend piti tällä kertaa kielensä (ainakin suurimman osan ajasta) suhteellisen onnistuneesti kurissa, vaikka jotain pientä tarinaa herralta livahtikin aina silloin tällöin. Se mikä levottomissa spiikeissä ehkä menetettiin saatiin kuitenkin takaisin tappavan tehokkaissa soundeissa, sekä mukavan pitkässä setissä, joka luotasi kattavasti läpi bändin tuotantoa.

Yksi omituisimpia ilmestyksiä tämän vuoden Provinssissa oli Rytmiteltassa esiintynyt HK 119, eli lontoonsuomalainen Heidi Kilpeläinen. Ei voi olla täyttä varmuutta siitä, mitä ihmiset odottivat, mutta eivät välttämättä ainakaan taustanauhan tahdissa ketkuttavaa tiukkaan nahka-asuun sonnustautunutta naista, joka laulaisi kirkkaalla ja raikkaalla äänellä samalla kun kaksi taustalla liikkuvaa tanssijaa nykisivät isojen pahvisten geometristen kuvioiden kanssa, kuin missäkin Kraftwerkin mieleen tuovassa robottiesityksessä.

Musiikki oli selvästi tarkoitettu tanssittavaksi, mutta ihmisten kasvoilta paistoi lähinnä hämmennys. Rytmiteltta oli valitettavasti taas puolityhjä ja vain muutamat laittoivat vartaloaan liikkeelle musiikillisesta onnistuneisuudesta huolimatta. Sellaiset nerokkaan toimivat popkappaleet kuin Buy Me ja Friend For A Dinner suorastaan kirkuivat asiaankuuluvaa liikehdintää, mutta juhlaväki tyytyi lähinnä pitämään leukojaan kiinni. Ne kun olisivat muuten tippuneet maahan.

Tästä kaikesta jähmeydestä huolimatta monet kamerat räpsyivät ja taputukset olivat raivokkaat. Erityinen ihmetys on suunnattava Kilpeläisen liikkumistaitoihin. Moisilla saappaankoroilla tuollainen akrobatia vaatii jo erityistä huolellisuutta. Myös on huomattava Kilpeläisen teatraalinen ja hauska esiintyminen, joka toi hieman Kuolleiden Intiaanien kaltaista teatterimaisuutta mukaan show´hun. Keikka kesti vain hiukan päälle puoli tuntia ja jatkuvien taputusten seurauksena Kilpeläinen tuli lavalle vielä kerran niiaamaan kauniisti.

Tämän vuotisen Provinssirockin pääesiintyjä HIM otti oikeutetun paikkansa launtain viimeisenä päälavan esiintyjänä. Kuten olettaa sopikin, iso kenttä oli täyttynyt jo aikaisessa vaiheessa love metalin opetuslapsista, jotka olivat tulleet todistamaan mestarinsa messua. Kun aikatauluun merkitty aloitusajankohta 23.30 naksahti kellotauluun, oli kenttä jo tupaten täynnä väkeä ja lisää kansaa tuntui virtaavan jatkuvasti joka suunnasta. Kymmenen minuuttia myöhemmin, kun esitys sitten alkoi, vapaata tilaa ei löytynyt enää lähimailtakaan.

Ensimmäisenä kuultu Love Metal albumin avausraita Buried Alive By Love, ja sitä seurannut uuden Dark Light kiekon ässäbiisi Rip Out The Wings Of A Butterfly, riittivät räjäyttämään kentällisen väkeä kuudenteen taivaaseen, ja odotettu hittikimara oli vasta aluillaan. Jos Strapping Young Ladin Townsend olikin varonut välispiikkejään oli maestro Valon kielenkannoista irronneet kaikki varmistimet. Poikkeuksellisen puhelias viihdyttäjäepäjumala jaksoikin kertoilla monia sangen outoja ja mielenkiintoisia tarinoita kappaleiden välissä, hyvän maun joutuesa kovalle koetukselle.

Setin odotetuimpia kohokohtia olivat tietysti edellä mainittujen siivujen lisäksi Join Me, Wicked Game sekä You Sweet Six Six Six, joista jokainen sai ansaitsemansa vastaanoton. Biisilistan yllättävin vetäisy oli puolestaan viimeisenä kuultu Black Sabbath laina Black Sabbath, joka omalla tavallaan sulki jälleen yhden ympyrän. Esiintyihän Black Sabbath klassisessa kokoonpanossaan Provinssirockissa vuonna 1998, jolloin esiintyjälistaan kuului myös eräskin HIM. Valtavasta suosiostaan silminnähden nauttinut yhtye tarjosi kuulijoilleen vajaan puolentoista tunnin mittaisen spektaakkelin, jonka jälkeen HIMin ainoa kesäkeikka Suomessa oli ohitse.

Samalla kun HIM aloitti soittoaan päälavalla, oli vielä suhteellisen pienehkö joukko kerääntynyt Isoon Telttaan odottamaan Don Johnson Big Bandia. Niillä jotka muistivat vielä bändin kahden vuoden takaisen esiintymisen Provinssirockissa, ei ollut mitään epäilyksiäkään siitä mitä tuleman piti, eikä heidän pettyä tarvinnutkaan. Vielä alkunauhojen pyöriessä väkeä oli suhteellisen vähän, mutta ensimmäisen kappaleen, Roadin, kajahtaessa kaiuttimista, oli Isoo Teltta hetkessä ääriään myöten täynnä ihmisiä, joille DJBB on tärkeämpi kirjainyhdistelmä kuin HIM.

Uuden albumin kappaleet toimivat mainiosti vanhempien biisien, kuten Disco San Franciscon, eeppisen Nightmanin (jossa Emma Salokosken osuudet lauloi tällä kertaa yleisö) ja koko teltan tunnelman katosta satelliittina avaruuteen pamauttaneen One MC, One Delay, rinnalla. Busy Relaxin´ on jopa liian selvä kesähitti, ja Island Girl huudatti kuulijakuntaa. Jälkimmäisen kappaleen aikana yleisöstä myös poimittiin yksi ”satunnainen” katsoja lavalle tanssimaan sähikäisenä pyörineen Tommy Lindgrenin kanssa. Epäiltävä kumminkin on, että homma oli ennalta sovittua, niin rauhalliselta tämä tyttö vaikutti. Halpahintainen kikka, mutta ah, silti niin toimiva ja vastaavia nähtiin paljon. Keikasta muodostui suoranainen kapteeni käskee leikki, kun katsojat vuoronperään kävivät joko maassa kyykyssä ja nousivat siitä pystyyn musiikin tahtiin tai heiluttivat kännyköitään ilmassa muodostaen näin telttaan valtavan valomeren.

Tunnin jälkeen yleisö taputti bändin pojat lavalle vielä melkein puoli tuntia kestäneen encoren ajaksi. Viimeinen kappale kesti lähemmäs vartin ja sen aikana nähty ilottelu lavalla, soittajien selvästi nauttiessa siitä mitä osaavat parhaiten, oli jotain valtavan ilahduttavaa. Yhtyeen kanssa lavalle ryntäsi tällä kertaa Paleface kun kaksi vuotta aiemmin lavalle Lindgrenin seurana oli räpännyt Giant Robotin Tuomas Toivonen. Keikka noudatti siis pitkälti samaa kaavaa kuin kaksi vuotta aiemmin oli tehnyt, mutta tällä ei ollut niinkään väliä taaskaan, koska kappalemateriaali oli sopivasti uudistettua ja jopa kesäisempää. Soundit olivat hyvät, moitteita menee lähinnä Pekka Mikkosen huilun onnettomalle kuuluvuudelle muiden soittimien ja yleisön huudatuksen ylitse.

Apulanta päätti toisen festivaalipäivän Saarilavan osalta omalla keikallaan, joka oli jälleen kerran todellinen yleisömenestys. Hyvissä ajoin paikalle saapunut väki sai kuullakseen heti kättelyssä Ei yhtään todistajaa ja Mitä kuuluu siivut, jotka pistivätkin riveihin oitis liikettä. Samalla nämä biisivalinnat kertoivat, että luvassa olisi kunnon festarityyliin jälleen todellinen suurten hittien kimara. Trion vuosien saatossa saavuttama asema ”koko kansan bändinä” on tällä hetkellä melkeinpä ainutlaatuinen, eikä tuo tilanne ole ainakaan Provinssin keikan perusteella muuttumassa mihinkään. Jo valmiiksi hyvän mittaista settiä kasvatettiin vielä jokusella encorella ja sittenkin bändille jäi vielä muutama kymmenen kovempaa viisua varastoon.

Apulanta ei ole ehkä aina ollut kaikkein parhaimmalla päällä keikoillaan, mutta nyt Toni, Sipe sekä Sami tarjosivat vain ja ainoastaan parasta mahdollista Apulantaa kuulijoilleen. Pitkin keikkaa jatkuvasti enemmän ja vähemmän yhteislaulua harrastanut yleisö piti tavallistakin kovempaa metakkaa, kun Heinola 10 pitkäsoiton luottoraita Viivakoodit, sekä viimeisimmältä Kiila levyltä löytyvä Pahempi toistaan tärähtivät eetteriin. Samoin vanhat takuuviisut Käännä se pois sekä encorena kuultu Mato saivat desibelit nousuun ja käsiä ilmaan. Eivätkä ne muutkaan siivut väkeä todellakaan hiljaiseksi saaneet.

Provinssin lauantain lopetti yhdeltä aloittanut Valkyrians, suomalainen ska-jamittelua soittava yhtye, jonka musiikki oli valloittanut Rytmiteltan, joka oli kerrankin aivan täynnä joka puolella tanssivia ja letkoissa jammailevia ihmisiä. Teltassa oli muutenkin paljon väkeä, joita ei festivaalien aikana muuten tuntunut näkyvän oikein missään. Valkyrians jatkoi pitkälle yli kello kahden soittaen äänentoistollisestikin hyvälaatuisia ska-klassikoita (Rytmiteltan äänimaailmaa oli viikonlopun aikana selkeästi petrattu aikaisempiin vuosiin verrattuna) ja lopettaen vasta Apulannankin jälkeen.

Tämän jälkeen olikin aika päättää juhlinta, mutta vain hetkeksi, sillä seuraavan päivän ohjelma käynnistyi jo puoliltapäivin.

Sunnuntain tapahtumista voit lukea täältä. Mikäli taas haluat palata taaksepäin se onnistuu vallan mainiosti tästä.

Mika Roth, Mikko Lamberg

Kuvat: Mika Roth