Don Johnson Big Band: Don Johnson Big Band

Universal

Don Johnson Big Bandin uusin levy on kolmanneksi levyksi poikkeuksellisesti nimetty bändin mukaan. Bändi sanoi löytäneensä vihdoin levylleen nimen, joka kuvaa yhtä huonosti heidän musiikkiaan kuin heidän bändinsä nimi. Heidän musiikillista suuntaansa keulahahmo Lindgren on kuvaillut jonkinlaiseksi Björkin, Beastie Boysien ja Beckin sekoitukseksi. Näiden melko selkeiden vaikutteiden lisäksi, uudelle levylle on eksynyt yllättäviäkin vaikutteita. Popimman ja samalla massiivisemman tuotannon mukana bändin Mark Knopfler-fanitus tulee melko hyvin esille, varsinkin Private Intensions-kappaleen kitara- ja pianotunnelmoinnissa (vrt. Dire Straitsin kappale Private Investigations). Taas Island Girl-biisin alkaessa oikein pelästyin kun luulin Jose Gonzales-coverin eksyneen levylle. Bändi on todella mennyt paljon popimpaan suuntaan, joka oli sinänsä odotettua, mutta silti se tuli yllätyksenä.

Tietenkin kolmannellekin levylle on säilynyt tietynlaista häröilyä ja trip-hop maalailua, jotka ovat niin ominaista bändille, että olisi ihmisoikeusrikkomus jättää ne levyltä pois. Yksi ilmeinen vaikutin lisää on siis tietenkin bändi itse ja sen aikaisemmin toimineet jutut. Kappale Busy Relaxin´, jossa on hyödynnetty niin ikään steelrumpuja kuin Felix Fengerin ällistyttävää beatboxingia, pauhaa vanhan kunnon Helsinki Cadenzan hengessä - ragtime/stride – pianokuvioiden kera. Muita vierailijoita Fengerin lisäksi levyllä ovat mm. viulisti Pekka Kuusisto, trumpetisti Verneri Pohjola ja DJBB:n vakiokaartilaiset Emma Salokoskesta Teppo Mäkyseen.

On kuitenkin hienoa todeta, että DJBB on mennyt uuteen suuntaan ja että uusi levy kuulostaa jälleen omanlaiseltaan. Samalla on vaikea sanoa, onko uusi suunta oikea tai onko levy kokonaisuutena hyvä. Ongelma on siinä, että levyllä on liikaa ns. hittibiisejä. Tämä on kuitenkin varmasti ongelmista pienin. Levyn muutamat hitit peittoavat Breaking Daylightin hitit alleen, mutta levy ei ole albumina loistava kokonaisuus kuten aikaisemmat levyt ja kokonaisuus ratkaisee. Levyn biiseistä suurin osa putoaa kategoriaan ”olen kuullut tämän ennenkin” ja tämä tekee levystä erittäin irtonaisen ja sekavan.

Levy saattaa vain tarvita hieman aikaa, että se voisi nousta klassikoksi, mutta ajan ei tarvitse kulua tulevaa kesää pidemmälle, kun jo Road-biisistä syntyy mieletön festari-illan lopetus. Kappale on täydellinen lopetus, sillä se jättää mieleen haikean, mutta samalla hyväntuulisen olon. Road -biisinä kertoo hieman erilaisesta matkasta, mutta tuoreen levyn ohella se edustaa DJBB:n matkaa kohti todellista poptähteyttä.