BMG

Banaalisti voisi sanoa, että suureksi suomalaiseksi vientituotteeksi omittu HIM ei ole enää aikoihin ollut ”pelkkä” rock-yhtye vaan siitä on tullut kapellimestareiden ja urheilijoiden ohella yksi virallisista kansallisen alemmuudentunnon kohottajista. Moinen kanonisaatio ei tietenkään ole yhtyeen itsensä syy ja loppujen lopuksihan on vain herkullinen mielikuva miettiä herroja kabineteissa ja tätejä iltapäiväkahvilla kannustamassa dekadenttia rock-imagoa vaalivaa, kakkakepposia harrastavaa bändiä. Välillä minusta on kyllä tuntunut kuin HIMin keulakuva Ville Valo olisi omaksunut leppoisan itseironisen tyylinsä osittain juuri suojamuuriksi yhteiseksi omaisuudeksi esineellistämistä vastaan. Edellisen, markkinamielessä flopanneen (koska myyntikäyrä ei ollutkaan alati nouseva kuten toki pitäisi) levynsä jälkeen HIMillä on joka tapauksessa näytön paikka ja Love Metalille on ladattu suuria odotuksia suunnalta jos toiselta. Yhtyettään näkemyksellä johtava Valo on tiedostanut asian ja Love Metal onkin kuin definitiivinen statement HIMin osaamisesta ja erityispiirteistä: levyn nimenä on yhtyeen itsensä lanseeraama musiikkityyli, kannessa on itse kehitetty symboli Heartagram ja musiikki on punottu kiinteäksi yhdistelmäksi kolmen aikaisemman levyn ilmaisukeinoista sekä teemoista.

Videobiisi Buried Alive by Love aloittaa levyn ponnekkaasti ja sulautuu luontevasti mielestäni hieman vaisuun Funeral of Hearts-hittiin, jonka parasta antia on säkeistön itämaisia sävyjä tunnusteleva laulumelodia. Myös Beyond Redemptionin säkeistö on mainio, mutta kertosäe jälleen pettymys. Sama pätee oikeastaan koko levyyn, mikä on yllättävää koska nimenomaan kertosäkeissä Ville Valon sävelkynä on ennemmin ollut pettämätön vaikka muilta osin olisikin ollut motkottamista. Koko levyä leimaa hienoinen ponnettomuuden tuntu ja olen koettanut miettiä, mistä se johtuu. En tohtisi sanoa, että kyse on yliyrittämisestä. Pikemminkin tuntuu kuin vahva lenkki Ville itse laulaisi jotenkin flegmaattisesti ja väsyneesti – esim. Sacramentin kertosäkeessä aiemmin niin upea falsetti ei meinaa kohota niin millään. Toivoa sopii, että alkoholi ja tupakka eivät näin varhaisessa vaiheessa ole pilanneet tähtösemme ääntä. Love Metalilla on paljon maukkaita hetkiä: Sweet Pandemoniumin kokonaistunnelma, Soul on Firen bassokuvio, Sacramentin piano (riistokäytöstä huolimatta). Mielestäni on kuitenkin oireellista, että levyn kokonaisuutena onnistuneimmalta kappaleelta tuntuu sävellyksenä yksinkertainen ja hoilotuskertosäkeen sisältävä Endless Dark, joka ei olisi ollut ässäbiisi edes Deep Shadowsilla. Moitteista huolimatta Love Metal on erittäin kuunneltava levy, jonka vahvuus on tunnelmassa. Harmittaa vain niin vietävästi, että biisit eivät herätä suurempaa intoa, vallankin kun Love Metal on ensimmäinen yhtyeen levy jota en ole lähestynyt skeptisesti vaan täynnä intoa ja toivoa.

Ville Valon sanoitukset ansaitsevat erityismaininnan. Olen ollut jokaisen HIM-albumin jälkeen varma siitä, että Valo ei kykene enää ammentamaan kuluneista symboleista mitään uutta, mutta aina hän onnistuu pyörittämään niistä uusia merkityksiä ja kielikuvia – vieläpä niin, että ne vaikuttavat SEKÄ kieli poskessa tehdyiltä ETTÄ vakavilta yhtä aikaa. Yksin sanoituspuoli nostaa HIMin omaan sarjaansa ja luo bändin ympärille nykypäivänä harvinaisentuntuista mytologiaa, johon voivat samastua niin runotyttöset kuin ironiset ja kyyniset wanna be-runoilijatkin. Onko muuten kukaan muu huomannut, että Love Metalin kansitaide on selkeä tribuutti Metallican Black albumin suuntaan? Esim. takakannen käärmeaihio ja biisinnimien sijoittelu ovat kuin yksi yhteen tuon klassikon kanssa.