Nummirockin perjantai – osa 1

Tämän vuotisen Nummirockin ensimmäinen esiintyjä oli tänäkin vuonna englanninkielistä, melodista ja nopeaa deathia junttaava Norther. Orkesterin kitaristi-solisti Petri Lindroosilla riitti biisien välissä juttua vaikka kuinka, sillä yhtyeen edellisen illan riennoista peritty känni/krapula tuntui vielä painavan päälle monin eri tavoin. Asiaa ei auttanut, eikä herroja rauhoittanut lämmin keskiolut, joka oli kuulemma ainoa tarjolla ollut juoma. Lindroos jaksoikin tästä vinoilla, ja yhtyeen toinen kitaristi Kristian Ranta, intoutui loppukeikasta huudattamaan yleisöllä ”lämmin kalja paskaa” iskulausetta.

”Kesänlämmin” keskari ei näyttänyt silti haittaavan soittopuolta, joka taittui viisihenkiseltä bändiltä totuttuun tapaan mallikkaasti. Paikalle ei ollut ehtinyt saapua vielä paljoakaan väkeä aikaisen soittoajankohdan takia, ja tästä vähäisestä väestä ainakin puolet tuntui vielä taintuneen helteisen auringon alla outoon voimattomuuden tilaan. Norther ei onneksi lannistunut tästä mitenkään, ja Lindroosin johdolla ryhmä rytyytti lauteilla täyden tunnin setin. Rivakkaan etenevistä kipaleista etenkin Deep Inside nousi edukseen, ja taisipa bändi soittaa suurimman osan viime vuonna julkaistusta Death Unlimited pitkäsoitostaan.

Räminä-lavalla juhlat avasi puolestaan suhteellisen lähellä kotimaisemiaan esiintyvä Miseria. Jo Northerin keikan aikana yleisön seasta pystyi spottaamaan hyvän määrän Miseria-paitoja, mikä kertoi jotain bändin fanipohjan leveydestä. Yhtyeen melodinen, tummempi ja selkeän gootti-vaikutteinen metalli tuntuikin uppoavan oikein näppärästi, ajankohtaan nähden runsaslukuiseen yleisöön. Aluksi äänentaso oli reippaasti liian tukeva, mutta kun tuo korjaantui ja tekniseltä murheilta säästyttiin, ei valittamista juuri ollut. Aiemmin desibelissäkin arvioidulta Silence Within miniltä soitettiin ainakin koukukas nimibiisi sekä Soulbound, joka toimi näin livenä ainakin kaksi kertaa studioversiota paremmin. Myös vanhempi sivallus Nightmare tuntui tippuvan oikein hyvin. Kaikkein suurimmat metelit väestä irroitti kuitenkin koveri norjalaisen pop-bändi Ahan Take On Me hitistä, vaikka myös versio W.A.S.P. :in I Wanna Be Somebodysta uhkasi niinikään räjäyttää pankin.

Kahden laulajan systeemi toimi nätisti, vaikka bändi onkin satsannut aiempaa reilusti enemmän perinteiseen miehinen örinä/heleä naislaulu jakoon. Laulaja/kitaristi Virpi Äkkinen on vokalistina kehittynyt selvästi sitten tuon Silence Within minin, ja Joni Kantoniemi kuulosti puolestaan juuri niin hyvälle kuin levylläkin. Yhteissoitto rullasi oikein näppärästi, ja yleisökin oli kiitettävästi mukana. Bändin uusi rumpali Ville Karhu osoitti olevansa suoranainen eläin patterinsa takana, ja herran kikkailuja olikin mukava seurata, encoretkin startattiin oikein komealla rumpusoololla. Miserian keikka olikin lopulta kaikin puolin miellyttävä ja positiivinen yllätys.

Rantalavalla lauteet sai puolestaan lämmittää ensimmäiseksi Seinäjokelainen Nicole, joka melkein tasan viikkoa aiemmin oli ollut avaamassa Provinssirockia. Yhtye saapui paikalle suoraan Himokselta, missä se oli ollut heittämässä keikan edellisenä iltana. Mitään väsymystä herroissa ei kuitenkaan ollut havaittavissa, vaikka juhannusaatto oli varmasti vaatinut veronsa...

Yleisöä oli paikalla jo runsaammanpuoleisesti kun setti käynnistyi, ja lisääkin väkeä siunaantui paikalle kun Suomen tiestö hitaasti hiljeni festivaaleille menijöistä. Koko keikan ajan aurinko helotti armottomana taivaalta, ja tässä pätsissä väelle tarjottiin reilua metallikuritusta. Soundit olivat tällä kertaa – jos mahdollista – vieläkin tukevammat ja jyräävät, eikä mielleyhtymiä samalla tavoin kitaraa ja rumpuja yhdessäkäyttävään Fear Factoryyn voinut välttää. Myös kahden kitaran käytöstä saatiin nyt mukavasti tehoja irti. Hemmetti, tämä bändihän kuulostaa koko ajan vain entistä kovemmalta. Viimeisimmän pitkäsoiton videobiisi Suunta, sekä nimikkokappale Suljetut ajatukset upposivat kumpainenkin esimerkillisesti. Kaikkein kovimman rähinän taisi kuitenkin saada aikaiseksi hieman vanhempi raita Viet sen pois, joka sai eturivit sekoamaan totaalisesti. Setti seuraili luonnollisesti pitkälti Provinssin vastaavaa, mutta Nummijärven maisemassa bändi tuntui saavan räiskeeseensä vielä asteen enemmän voimaa.

Isolla lavalla lappeenrantalaisen pikametallin lippulaiva Mokoma järjesti jo perinteiseksi muodostuneet juhannuksen thrash-tanssit. Paikalle oli saapunut jo hyvissä ajoin reilusti väkeä todistamaan tätä keskikesän varmaa merkkiä, ja vähän ajan kuluttua maisema alkoi olla jo täynnänsä mustiinpukeutuneita. Lippalakilla sekä poninhännällä alkukeikan ajan esiintynyt rässi-generalissimus Annala tuntui legioonineen vain nauttivan soitosta ja yleisö osallistui heti alusta menoon. Näin keikka olikin tuomittu onnistuneeksi jo parin ensimmäisen vetäisyn jälkeen. Puvustukseen oltiin satsattu muutenkin, sillä basisti/viihdyttäjäepäjumala Santtu Hämäläinen oli vetäissyt ylleen mustanpuhuvan Tiktak-paidan.

Tämän maailman ruhtinaan hovi ja Kurimus levyihin reilusti rakentunut setti piti sisällään juuri ne rankimmat kuritukset joita kansa kaipasi, unohtamatta kuitenkaan täysin pientä fiilistelyäkään. Niinpä ääntä kirvoitettiin juhlakansasta irti mm. Vade retro, Satanan ja Takatalven keinoin. Jälkimmäinen tosin soitettiin vasta siinä vaiheessa kun yleisö oli sen möykällään ansainnut. Tuttuun tyyliin keikan aikana myös ”haudat aukenivat” ja encoreksi jätetty Punainen kukko toimi huutomerkkinä kaikin puolin onnistuneen vetäisyn päätteeksi.

Pienelle lavalle seuraavaksi kavunnut Skyward soitti hieman Nightwish-henkistä power metallia, jossa komeasti soiva naislaulu ja runsaat kitarat nousivat selvästi pääosaan. Päällisin puolin kaikki oli kohdallaan, mutta jotain yhtyeen yhtälöstä tuntui kuitenkin vielä puuttuvan - ainakin tällä kertaa. Loka-marraskuussa debyyttilevynsä ranskalaisen Thundering Recordsin kautta julkaiseva bändi ei lannistunut, vaikka yleisöä ei hirveästi Räminä-lavan edustalle ollutkaan siunaantunut. Plussaksi laskettakoot, että vaikka yhtymäkohtia muihin orkestereihin oli havaittavissa, Skywardin tyyli oli silti erittäin omanlaisensa.

Kotiteollisuuden valloittaessa ison lavan aurinko helotti kaikkein armottomimmin taivaalta, paahtaen yhden jos toisenkin juhlijan ihon pahemman kerran. Suomen suosituinta mäiske-trioa oltiin jälleen vahvistettu parilla taustalaulajalla, aivan kuten viikkoa aiemmin Provinssissakin. Hynysen välispiikit olivat juhannusaaton kunniaksi paria astetta normaalia levottomampia, ja hyvän maun hauraat rajat rikottiin useampaankin kertaan - kuinkas muuten. Mies on luonut yleisölle vittuilusta vuosien saatossa todellisen taiteenlajin, ja kun Hongistokin jaksaa välillä kompata solvailussa, jaksaa touhu aina huvittaa. Yleisön seasta äkätyt Mokoman miehetkin, ja erityisesti Marko Annala, saivat oman osansa tästä lämminhenkisestä venkoilusta.

Setti ei ollut juurikaan muuttunut viikontakaisesta, eli tutut hitit saatiin taas nauttia melko tutussa järjestyksessä. Vuonna yksi ja kaksi sekä Rakastaa/ei rakasta saivat väestä irti raikuvat suosionosoitukset, eikä Jos sanon, Vieraan sanomaa tai Kielletyn puun hedelmäkään juuri nikottelua aiheuttaneet. Kaikkein kovimmaksi iskuksi osoittautui tällä erää encorena heitetty Helvetistä itään, ja bändi palkittiinkin tästä teosta raisuvien aplodein. Vaikka läkähdyttävän lämmin sää pisti monen menokengän painamaan, jaksoi väki silti ihailtavasti vastata herrain räiskeeseen.

Jatka tästä perjantain toiseen osaan

Mika Roth