Sakara

Perkule, tämä on hankala tikki. Periaatteessa peesaan Mokoman meininkiä hyvinkin pitkälle ja bändin nousu ison levy-yhtiön hylkäämästä sulhaskokelaasta kylänraitin tavoitelluimmaksi, omaehtoiseksi überpoikamieheksi on kovimpia ja tervetulleimpia temppuja suomalaisessa musiikkielämässä vuosiin. Jotenkin en vain saa Mokoman suunnanmuutosta myöhäisherännäiseksi thrash-myllyksi tuntumaan niin luontevalta ratkaisulta kuin moni muu. Kuuntelin bändiä Valun aikoihin melko paljon, ja jo yksin Marko Annalan ääni palauttaa mielleyhtymäni noihin aikoihin; mielestäni Annalan lähtökohdiltaan sävytön ulosanti sopi yksinkertaisesti paremmin grungensukuiseen altsumenoon. Ja vaikka mies onkin petrannut kovasti, vaatisi näin metallinen meno jotenkin totaalisempaa otetta. Muutenhan Annala on mitä mainioin keulakuva - ajatteleva ja mystinen mutta silti myös maanläheinen suomalainen metsien äijä eikä mikään parfymoitu spandexturilas.

Mokoman taakse noussut kansanliike on mielenkiintoinen ilmiö, sillä heikoimmillaan bändi ei vältä pastissin makua sitten millään. Tämän johdosta erinomaisen taitava yhtye jää minun kirjoissani auttamatta puolitiehen. Jollakin tapaa levyä tuntuu myös vaivaavan sama ongelma kuin Sentencedin Downia eli "oikean" basistin puute, nythän kitaristit Aalto ja Saikkonen hoitavat postin puoliksi. Toisaalta orkesteri kuitenkin yrittää rikastaa soundiaan ja uuttaa joukkoon myös omia nyanssejaan, paikoin onnistuenkin. Ja kyllä ne pastissitkin hurjimmillaan tenhoavat, kuten Vade retro, Satana osoittaa. Ristiriitaisista tunnelmista huolimatta suon mielihyvin Mokomalle sen siivun, jonka bändi onnistuu itselleen kaivertamaan. Saattaahan orkesterin vinha esimerkki johdattaa neitseellistäkin sukupolvea kohti thrashin alkujuuria. Itse kuuntelen kuitenkin siihen tarpeeseen edelleen vaikkapa Slayerin Seasons In The Abyssia. Erityisplussaa Ville Pirisen todella tuimasti piirtämistä bändipotreteista!