Sakara

Mokoma yllättää uusimmalla pitkäsoitollaan erittäin positiivisesti. Lähtö isolta levy-yhtiöltä ja oman levymerkin perustaminen ovat tehneet uudesta Mokomasta jotain mitä suomalaisella musiikkikentällä ei ole aikoihin nähty. Bändin uusin levyhän on aivan suora trash-metal levy!

Kautta linjan on uutta energiaa löydetty niin runnovista riffeistä kuin ajoittaisista seesteisimmistäkin hetkistä. Soundit muistuttavat voimakkaasti Slayeria, Death Angelia ja varhaista Metallicaa, ja etenkin sovituspuolella mieleen nousee vielä nivaska muitakin entisten aikojen trash-bändejä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä että Mokoma olisi tehnyt suoraa jatkoa em yhtyeitten 80-luvun levyille. Vaikka viittaukset menneisyyteen ovat voimakkaat on levyn soundi silti erittäin tuore ja omalla tavallaan modernikin. Noin puolet kappaleista on nopeampia trash-revityksiä, kun taas toinen puoli kulkee hieman pienemmällä paineella. Tämä antaa sopivasti monimuotoisuutta ja ulottuvuuksia, etenkin kun kappalejärjestys on erittäin toimiva. Levyn avaavasta Mene ja tiedä -repäisystä aina sen päättävään Liiton loppuun asti säilyvät jännitteet esimerkillisesti, eikä ainoatakaan turhaa kappaletta mahdu tähän vajaaseen kolmeen varttiin.

Huolimatta voimakkaasta uudistumisesta Mokoma on kuitenkin myös yhä se sama Mokoma kuin kahdella ensimmäisellä albumillaankin. Tämä korostuu etenkin sanoituksissa, jotka ovatkin mielestäni laulaja Marko Annalan parasta kynäilyä – koskaan. Etenkin Takatalvi, Vainottu ja Lupaus ovat loistavia osoituksia nopeampien rutistusten sanallisestakin voimasta kun taas rauhallisemmat kappaleet Kasvot kohti itää, Silmäterä ja levyn päättävä Liiton loppu muistuttavat lyriikoiltaan eniten vanhempaa Mokomaa. Punainen Kukko tuo äärimmäisessä paahdossaan mieleen jopa varhaisen CMX:n.

Mokoma on ottanut rohkean askeleen eteenpäin, sillä tätä epämuodikkaampaa musiikkia saa etsiä – tai kukaties yhtye onkin kaikkia muita edellä ja näyttää tietä takana tuleville…