Provinssirockin perjantai

Kahdeskymmenesseitsemäs Provinssirock käynnistyi kesäisen aurinkoisissa merkeissä, meteorologian laitoksen pienistä varoitteluista huolimatta. Sadekuuroja esiintyi perjantaina siellä täällä pitkin Suomenmaata, mutta Törnävän rannat säilyivät miltei koskemattomina tältä festivaalien ikävimmältä vieraalta.

Juhlat polkaistiin käyntiin yhtä aikaa kolmella lavalla, ja Rytmi-teltalla avausorkestereista esiintyi reipasta kotikenttäetua nauttiva Nicole. Pari pitkäsoittoa julkaissut bändi onnistui täyttämään teltan ääriään myöten, mikä oli – ajankohdan huomioon ottaen – melkoinen saavutus. Yhtye on vuosien varrella liukunut hitaasti nu-metal henkisestä ja Pohjois-Amerikkaan nojaavasta metalloinnista kohti Ruotsi-deathin ku(o)lotettuja maita. Vuoden 2005 Nicole kuulostaakin aiempaa enemmän The Hauntedin, The Crownin ja Sepulturan risteytykseltä, Korn ja Deftones vaikutteiden jäädessä vähäisempään asemaan. Raskasta oli siis tykitys ja hyvin se näytti paikallaolijoille kelpaavan. Yleisö näytti osaavan monen biisin sanat ulkoa, ja tunnelma tihenikin nopeasti käsinkosketeltavaksi. Uusin pitkäsoitto Suljetut ajatukset oli luonnollisesti hyvin esillä biisilistassa, mutta myös vanhemmat videobiisit Pysähdy ja Kaaos saatiin kuulla. Eturivien taakse syntyi raskaammissa mättökohdissa pari pienempää pittiäkin, joten festivaalit saivat tästä todella räväkän startin.

Sister Flon keikkapaikka perjantain alkuillassa ei ehkä ollut aivan paras rauhallisen koskettavalle poppailulle. Vaikka riihimäkeläisbändin ote olikin huomattavasti totuttua rockaavampi, olisi näin festivaalin alkuun mieluummin kuunnellut energisempää musisointia. Joka tapauksessa Sister Flo lunasti paikkansa Provinssirockin Rytmi-teltassa hienolla keikalla, jolla sekoitettiin muutama uudempi kipale vanhempaan tuttuun materiaaliin. Kosketinsoittaja Janne Lastumäki rockasi jopa niin kovaa, että huuli halkesi. Porukkaa oli paikalla teltan täydeltä ja suosionosoitukset olivat sen mukaiset. Aikataulut eivät näemmä antaneet edes yhden encoren verran periksi, koska itse bändi ja fanit saivat tyytyä kolmen vartin perussettiin. Ainoastaan laulaja Samae Koskinen tuli kiittämään yleisöä keikan päätyttyä.

Seinäjoen rokkifestareilla kaikki bändit eivät olleet kansainvälisiä jättiyhtyeitä, vaan mukana oli myös paikallinen The Knob. Tällä skedepunk-porukalla oli pieni kohtuullisen innokas kannattajoukko, joka tuntui kuulemastaan ihan pitävän. Vaikka soitto sujui kitarankielien katkettuakin, mitenkään erityisen riehakas keikka ei ollut kyseessä. The Knob kuulosti livetilanteessa NOFX:ltä ilman huumoria ja ska-vaikutteita. Eipä siinä mitään, kyllä näille bändeille tuntuu olevan vientiä, sikäli mitä MTV:n soittolistoja on uskominen.

Isolle lavalle päätynyt Kotiteollisuus houkutteli kentälle runsaasti väkeä, ja Hynynen jaksoikin veistellä siitä, kuinka Kotiteollisuus on nyt ison lavan bändi. Totuttuun KT-tyyliin tuossa oli mukana tietysti reilu annos sitä v-mäistä itseironista virnettä. Trion lisäksi lauteita täytettiin parilla taustalaujaherralla, jotka olivat pukeutuneet mustiin huppupukuihin tyyliin ranskalaiset teatterivampyyrit Veren Vangit elokuvassa. Settilista rakentui alkukeväästä pyöräytetyn Seitsemän-levyn ympärille. Kyseinen levyhän on vahvistanut Kotiteollisuuden jo muutenkin lähes institutionaalista asemaa vain entisestään.

Uudesta materiaalista huolimatta alkusetin kovimmaksi vetäisyksi nousi Kuolleen kukan nimi albumin vastustamaton aloitusraita Valtakunta, joka lienee historian Rammsteinmaisin Kotiteollisuus-kipale. Muutaman kappaleen jälkeen lauteille spiikattiin ”kanttori Holopainen”, eli Nightwish orkesterin kosketinsoittaja/säveltäjä/yleisnero Tuomas Holopainen, mikä irroitti väestä tietysti kunnon aplodit. Yleisölle tarjottiin tästä eteenpäin sitä tuttua festarikauraa eli enemmän hittejä, vähemmän harvinaisuuksia, ja menu kelpasikin äänenpaineesta päätellen paremmin kuin hyvin. Ikävä kyllä keikkaa ei voinut seurata loppuun asti aikataulullisista syistä, NYT-teltalla kun oli seuraavaksi soittamassa Turbonegro.

Norjalaisen homoeroottisen rock’n’rollin suurin ja kaunein, eli Turbonegro pisti teltassa paikan rakenteet ensi kertaa oikein kunnon koetukselle tinkimättömällä vyörytyksellään. Hank Von Helveten johdolla edennyt elämää suurempi rocksirkus pysyi tällä erää hyvän maun rajojen sisällä, ja pääosan sai kaikesta showhengestä huolimatta se kaikkein tärkein, eli itse musiikki. Monelle tämä oli varmasti jonkin sortin pettymys, sillä Helvete on tunnettu rämäpäisistä, ja usein myös mauttomista tempauksistaan.

Valtaisa teltta täyttyi nopeasti juhlaväestä, ja niin lämpö kuin tunnelmakin kohosivat yhä korkeammalle. Monien biisien sanat olivat yleisölle tuttuja, ja kansa tahtoi osoittaa taitonsa jokaisen mahdollisuuden myötä. Tämähän oli tietysti mannaa norjalaiskuusikon korville, ja yhtye vetikin keikan lävitse todella kovalla intesiteetillä. Sell Your Body (To The Night) ja Fuck The World nostivat äänenpaineet kaikkein korkeimmiksi. Samoin Locked Down toimi napakasti, etenkin kun mustaan moottoripyöräpukuun ja kypärään sonnustautunut kaveri asteli yhtyeen taakse kyltin kanssa jossa luki; ”When everybody hates you”, johon kuului tietysti vastata ”You’ve got nothing to lose!”. Kun teemoja alleviivattiin tällaisin showtempauksin, oli tuloksena hemmetin hyvin etenevä ja vahvan vuorovaikutteinen keikka. Yhdessä vaiheessa Turbonegro-rahaa ammuttiin kahdella tykillä yleisön ylle, ja shown loppumetreillä katosta laskettiin valtava määrä ilmapalloja lavalle. Yhtye saapui vielä raivokkaiden suosionosoitusten saattelemana heittämään pari encorea, joiden jälkeen homma oli oikeasti paketissa. Ja mitenkäs muuten keikan saattoikaan lopettaa, kuin tanssimalla kreikkalaista kansantanssia?

Looptroop näytti Saarilavalla, että viime vuoden Provinssirockin kaltaiselle rytmimusiikin ylistykselle olisi ollut tilausta myös tänä vuonna. Ruotsalaiset hiphop -kundit aloittivat hieman verkkaisesti, mutta hetken päästä porukka oli jo täydessä bailausfiiliksessä tomistelemässä Törnävän mannerta alas ja ylös. Räppärit Promoe, Cosmic ja Supreme sekä sähkörumpuja ja koneita päristellyt DJ Embee julistivat sanomaansa ja ajatuksiaan voimallisesti sekä ruotsiksi että englanniksi. Looptroop esiintyi selkeästi kokonaisuutena ja bändinä ennemmin kuin yksittäisten hiphop-artistien joukkiona. Rennommat reggaen suuntaan kääntyneet biisit saivat lantion entisestään keinumaan ja jengiin vauhtia. Visuaalisuutta lisäsi suuren graffitin muodostuminen lavan takaosassa keikan aikana. Tunnin ja vartin setti antoi sopivasti vauhtia ja energiaa perjantaihin, ja oli loistava bailupala kesken yleisen rankanpuoleisen synkistelyn.

Nightwishin Once levyn julkaisusta käynnistynyt kiertue kiertää jo ties kuinka monetta kertaa planeettamme ympäri, ja matka jatkuu näillä näkymin vielä pitkälle syksyyn asti. Jos kiertue onkin ollut rassaava, se ei näkynyt millään tavoin Provinssirockin esiintymisessä. Kyseessä oli bändin ensimmäinen keikka kotimaan kamaralla hyvään aikaan, ja suurelle osalle juhlakansasta kyseessä oli ensimmäisen päivän selkeä pääesiintyjä, joillekin varmasti jopa koko festivaalin. Odotukset olivat siis korkealla niin yleisön, kuin varmasti yhtyeenkin puolella.

Pitkän intron soitua loppuun räsähti ilmoille Oncen aloitusraita Dark Chest Of Wonders. Tästä eteenpäin homma olikin ”selvää pässin lihaa”, ja yhtye vei yleisöään minne halusi. Biisilista ei juurikaan eronnut viime kesän keikoista, ainoa selkeämpi muutos ja kauneusvirhe oli Pink Floydin High Hopes-laina. Kappale on upea, mutta se ei vaan oikein taivu Nighwishin käsittelyssä. Ei vaikka Marco Hietalalla hieno lauluääni onkin. Lainakipaleista toinen, eli Over The Hills And Far Away, oli taas täyttä rautaa, ja bändi olisikin voinut tarjota sen seuraksi vaikka Megadeth-koveria viime kesän tapaan. Meteliä väestä saatiin irti tutuilla aseilla, eli ison kalibeerin iskusävelmät Ever Dream, Wishmaster, Nemo, Over The Hills And Far Away ja Wish I Had An Angel iskivät jokainen vuorollaan täyteen kentälliseen Provinssi-kansaa. Tunnelmoivampaa ja herkempää osastoa listassa edustivat upean kaunis Deep Silent Complete, joka tuntuu vuosien vieriessä aina vain paranevan, sekä tietysti Kuolema Tekee Taiteilijan, joka kostutti varmasti muutamankin silmäkulman. Elämää suurempia tunteita tulkitsevat The Siren, ja Nigtwishin mammuttimaisinta puolta peilaava Ghost Love Score vahvistivat entisestään viimeisimmän albumin edustusta.

Setissä olisi voinut olla hieman alkuaikojenkin materiaalia, etenkin kun Once on jo yli vuoden vanha levy, jota tuskin tarvitsee enää paljoakaan promota. Keikalla riitti valoa ja energiaa sellaiset määrät, että niillä olisi voinut vetää vaikka sata samannimistä Danny showta. Kaiken ryskeen ja räiskeen keskellä tulikin hetkittäin sellainen olo, että joskus pienikin voisi olla taas kaunista.

Mew varasti shown loppuillasta kuin varkain. Keikkaan valmistautuminen oli hieman ristiriitaista parin vuoden takaisen loistavan Ruisrock -esityksen, ja pienen pettymyksen aiheuttaneen Frengers -debyyttilevyn jälkeen. Muutaman kipaleen soljuttua tajuntaan oli kuitenkin selvää, että Mew on yhä edelleen valloittava ja kokonaisvaltainen livebändi. Huomattavasti kesää 2003 rockimpaa, vauhdikkaampaa ja rankempaa livesettiä vetänyt yhtye sai koko teltan valtaansa, ja huumaavia aplodeja satoi läpi keikan monituhatpäiseltä yleisöltä. Tanskalaisbändin setti oli upean kaunis, synkän herkkä, syvän todellinen ja kokeellisen vivahteikas. Naiviuden rapistuessa myös totuus on noussut esiin. Mew ei ole enää vain ryhmä kauniita poikia tekemässä kaunista musiikkia, bändissä riittää syvyyttä, persoonallisuutta ja aitoutta. Milloin Mewistä tuli suuri? Milloin ihmiset oppivat laulamaan Mewiä ulkoa? Hämmentävän upean keikan muisteleminenkin nostaa tunteet pintaan ja kyyneleen silmään.

Ensimmäisen festivaalipäivän viimeinen esiintyjä oli Saarilavan puolella kansaa viihdyttänyt Apulanta. Tällä kertaa tarjolla ei, yllättävää kyllä, ollut minkäänlaista erikois-showta. Ei haarniskoita, ei manalan väkeä, ei mitään ekstraa, vain pelkkää musiikkia. Tämä tuntui pienehkönä pettymyksenä yleisön joukossa, joka selvästi oli odottanut jotain uutta Spinal Tap henkistä tempausta. ”Yllätysvetoa” voi pitää kuitenkin viisaana tekona, sillä jos jokaisella kiertueella pitää ylittää edellisen shown anti, saattaa yhtye päätyä helposti sinne Spinal Tap osastolle. Provinssiväki oli ehkä aiempaa harvalukuisempi mutta yhteispromillemäärältään tasavertainen aiempaan iltaan verrattuna. Yleisö jaksoikin sitkeästi roikkua ja laulaa mukana, kun yksi suomirockin suurimmista listahittikoneista kautta aikain iski tiskiin ässän toisensa perään.

Jatka tästä Provinssin lauantaihin

Mika Roth, Nelli Korpi, Kari Koivistoinen

Kuvat: Mika Roth – paitsi Looptroop ja Sister Flo: Markus Pulli