Tuska Open Air Metal Festival sunnuntai

Tuskan kolmas päivä asetti allekirjoittaneen oitis tuskaisan valinnan eteen. Pitäisikö käydä katsomassa kotimaisen "super-ryhmän" Chaosbreedin keikka vai lähteä todistamaan Trollheim's Grottin, tuon jatkuvasti uhkaa huokuvan syndikaattiryhmän mustaa julistusta?

Chaosbreedin riveistähän löytyvät herrat Esa Holopainen (Amorphis), Nalle Österman (Gandalf, ex-Lullacry) ja Marko Tarvonen (Moonsorrow, The Wicked, Gorewinter) , vokalisoinnistahan bändissä vastaa taas miekkonen nimeltä Taneli Jarva. Jarvahan oli Sentencedin ensimmäinen laulaja, joka myöhempinä aikoina kävi kääntymässä Impaled Nazarenessa ja vaikuttaa tätä nykyä vastikään uuden levyn julkaisseessa The Black Leaguessa. Päädyin silti mustemman metallin kutsuun ja sukelsin Hellsinki Stagen puolelle odottamaan tuomiota.

Trollheim's Grott jos mikä on äärimmäinen ryhmä, jonka ilmaisu on liukunut yhä hyökkäävämpään ja hyökkäävämpään suuntaan. Roppakaupalla industrial-vaikutteita koukeroiseen mustametallointiinsa yhdistänyt bändi on käynyt seitsenvuotisen olemassaolonsa aikana läpi monia miehistönvaihdoksia, levyttäen samalla kaksi pitkäsoittoa.

Heti alusta asti meno keikalla oli kova, ja äänet vielä kovemmalla – oikeastaan liiankin kovalla, sillä rajuimmissa kohdissa volume-taso heitti jo pahemman kerran ylitse. Vokalisti Spellgoth johti tapahtumaa tiukalla otteella ja miehen terävät välispiikit katkoivat vain hetkeksi helvetin porttien korkuiset äänivallit. Innostuipa herra ainakin kolme kertaa hyppäämään lavaltakin alas tarkastamaan yleisön etulinjoja. Vierailevia vokalisteja nähtiin kaksi, Mr. Infection ja Swallow The Sunin Mikko Kotamäki. Kumpikin herroista kävi tosin heittämässä lauteilla ainoastaan yhden biisin, ja noissakin biiseissä Spellgoth oli osaltaan mukana.

Keikka oli kokonaisuutena tasokas ja tukevoitti omaa käsitystäni Trollheim’s Grottin erinomaisuudesta. Niin kauan kuin black-skenestä löytyy tämän tasoisia ryhmiä ei sillä ole mitään hätää.

Sunnuntain ensimmäinen pääesiintyjä, jenkkilästä päin keikoille suunnistava Fear Factory, starttasi settinsä jo kello 15.30, mikä takuulla hieman karsi yleisön määrää. Silti Kaisaniemen kenttä oli, jos ei nyt ihan tupaten täynnä, niin ainakin reippaasti miehitetty. Hetkellisesti vuonna 2002 hajonnut ja miltei heti tämän perään hieman eri kokoonpanolla uudelleenkasattu bändi yllätti niin minut, kuin takuulla monet muutkin julkaistessaan aiemmin tänä vuonna todella tiukan albumin Archetype. Oli siis syytä odottaa, että tämä keikka jyräisi...

... ja kyllähän se totta tosiaan jyräsikin. Soundit olivat enemmän kuin kohdallaan, bändi todella hyvässä vireessä ja äänenpaine ei äitynyt missään vaiheessa älyttömäksi. Settilista oltiin kasattu siten, että uusi täyspitkä ei saanut normaalia suurempaa asemaa, ja niitä vanhempiakin helmiä tiputeltiin mukavasti. Uuden levyn biiseistä videoksikin valittu raivokas Cyberwaste ja levyn tarttuva aloitusraita Slave Labor iskivät kipinää sellaisella voimalla ettei paremmasta väliä. Kuultiinpa Archetypelta vielä lisäksi ainakin nimikkobiisi. "Klassisimmista" paloista Martyr ja Replica putosivat myös todella komeasti.

Epäilyt uudistuneen kokoonpanon mahdollisesti heikosta livekunnosta saatiin myös nopeasti hyllyttää, sillä ryhmä soitti timmisti yhteen ja mukaan tullut kiertue-kosketinsoittaja Rhys Fulber täydensi mukavasti soundia. Herra oltiin soittimineen tosin sijoitettu yleisöstä katsottuna lavan äärimmäiseen vasempaan laitaan, aivan kuin tässä olisi hieman häpeilty koskettimien/efektien käyttöä. Rumpali Raymond Herrera oli jälleen aivan käsittämättömän hyvässä vedossa. FF:n monet biisithän rakentuvat vahvasti juuri rumpujen ja kitaran saumattomaan yhteistyöhön riffittelyssä, sekä rytmipuolen mielikuvitukselliseen ja moniulotteiseen tempoiluun. FF:n keikka nousikin yhdeksi festareiden huippuhetkistä, joka vielä piti sisällään ehkäpä tähän asti parhaimmat soundit.

Ja mitäs sitten? Fear Factoryn messuamisen jälkeen teltoissa esiintyivät yhtäaikaa kotimainen Diablo ja ruotsalainen Dismember. Diabloltahan tuli aiemmin tänä vuonna ulos uusi pitkäsoitto Eternium, mutta koska Dismemberin myös vastikään julkaistu uutukainen Where Ironcrosses Grow on mielestäni vielä kovempi lätty päätin lähteä Hellsinki Stagelle päin nauttimaan ruotsalaisen vanhaa koulukuntaa edustavan deathin virvoittavasta voimasta.

Vokalisti Matti Kärjen kantava karjunta yhdistettynä alusta asti mukana olleen David Blomqvistin, sekä viime vuonna hajonneesta Sins Of Omissionista napatun Martin Perssonin kitarointiin käänsi Hellsinki Stagen teltan sisustan jälleen kuumaksi kuolonkappeliksi, jossa hiki virtasi ja ensiluokkaiset biisit seurasivat toinen toistaan. Hieman setin puolenvälin jälkeen tekniset ongelmat alkoivat varoittamatta vaivata Blomqvistin kitaraa, mistä nopeasti turhautuneena herra viskasi keppinsä menemään ja haki lavan takaa uuden. Vieläkään ei tahtonut ääntä silti kuulua, mutta nähtävästi piuhan vaihto viimein auttoi ja tämän jälkeen kovaonninen kitaristimme olikin täyttä hymyä. Heittipä Blomqvist vielä pari oikein terävää sooloakin vauhdissa vaihdetulla välineistöllään.

Dismemberin kattaus täytti siihen kohdistamani odotukset, jotka eivät aivan vähäiset olleet. Mikäli edellä mainitut ongelmat ja liian tukeva äänentaso sivuutetaan ei keikasta jää pahaa sanaa sanottavaksi. En tiedä kuinka korkealaatuisen hevisaunan Diablo toisella teltalla kuulijoilleen tarjosi, mutta löylyjen on täytynyt olla jo kerrassaan helvetilliset mikäli Dismemberin setin ovat pystyneet ylittämään.

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus, tuo Suomen kansan syvien tuntojen suora ja synkkämielinen tulkki valloitti seuraavaksi päälavan. Parin viimelevyn ajan ilmaisuaan hitaasti ja varovaisesti muokannut ryhmä on esiintynyt jokaisissa Tuska kekkereissä, joten jo perinteen nimissä keikka oli katsastettava.

Kovasti kahteen viimeiseen levyyn painottuva setti avattiin uuden Kylmä tila albumin ensimmäiseksi singleraidaksi valitulla Hyvä ihminen kipaleella, joka pistikin nopeasti yleisön tilaisuuden vaatimaan järjestykseen. Kun kädet oltiin saatu asiallisesti ilmaan heitettiin heti perään pari vuotta vanhempi Kova maa ja tästä eteenpäin edettiinkin sitten tuttujen piirustusten mukaan. Vanhemmista kipaleista Rajatila yhdessä Nyt on mies! puserruksen kanssa saivat suurimmat suosionosoitukset, eikä Surupuku tai Lumessakahlaajatkaan mitenkään aploodeitta jääneet.

Liekö aikataulu sitten ollut tavallista tiukemmalla vai mitä, mutta tällä kertaa ei tuttuja encoreita tippunut, mikä laski muutamankin juhlijan vireen hetkellisesti hieman matalammaksi. Joka tapauksessa Rautiainen trioineen heitti jälleen kelpo keikan, oikeastaan paremman kuin mitä olen herroilta pitkään aikaan nähnytkään.

Saksalainen Dew-Scented kipusi Sue Stagelle samaan aikaan kun Charon täytti Hellsinki Stagen. Nähtävästi tästä ja Dion lähestyvästä keikasta johtuen teltassa oli reilumman puoleisesti tilaa, mutta tämä ei death-thrashia roiskivaa yhtyettä, ja etenkään sen vokalisti Leif Jenseniä näyttänyt haittaavan. Oikeastaan Jensen näytti/kuulosti erityisen tyytyväiseltä ja hän jaksoikin toistuvasti kiittää ihmisiä jotka olivat mahdollistaneet yhtyeen esiintymisen näillä festivaaleilla. Siinä missä etenkin nuoremmat artistit käyttävät ”Fuck” sanaa, seisoi Jensenin sanavarastossa tuolla paikalla ”Thank you”. Kohtelias herra, lähestulkoon liiankin kohtelias.

Jos vähäinen väki ei haitannut artisteja, ei se myöskään haitannut lavan edustan yleisöä. Hyvin nopeasti kasassa oli sellainen pitti, että ihan hirvitti. Yhtä tinkimätön räiske lavan suunnasta alkoi myös hitaasti kantaa toisenlaistakin hedelmää, ja pitkin keikkaa paikalle näytti valuvan tipotellen lisää väkeä. Kun Dew-Scented sitten vetäytyi pois parrasvaloista sai innostunut ja erittäin äänekäs väki houkuteltua sen nopeasti takaisin, ja Jensen omistikin The Grapes Of Wrath biisin lavan edustan ja oletettavasti etenkin pitin hauskanpitäjille. Kun encore oli vedetty niin moni lähti laillani jo hitaasti suunnistamaan kohti päälavaa, mutta bändipä tulikin heittämään vielä toisen encoren, ja tällä kertaa itsensä kuningas Slayerin War Ensemblen. Rajansa se on kaikella, joten nyt ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin kääntyä kiireen vilkkaa takaisin ja karjua nyrkit pystyssä keuhkonsa pihalle. Olipahan hemmetti soikoon todella kova keikka!

Ja näin oli viimein tullut se hetki jota oltiin odotettu jo kauan. Ronnie James Dion omaa nimeään kantavan yhtyeensä kera nousi isolle lavalle ja melodisen metallin suurjuhla sai alkaa. Joka päivällä saattoi olla oma pääesiintyjänsä, mutta tämä heavyn pieni suuri mies oli kiistatta festivaalin pääesiintyjä. Sitten viime vuoden Ruisrock esiintymisen kokoonpanossa oli tapahtunut jälleen kerran yksi muutos kun pitkäaikainen bassottelija Jimmy Bain oli korvattu Rudy Sarzolla, eli yksi kokenut heavy-veteraani oli vaihdettu toiseen.

Hyväntuulinen yhtye heitti jälleen tutun shown sooloineen, yleisön huudatuksineen kaikkineen. Dion Black Sabbath ajalta vedettiin tuon ajan ehdoton suosikkini Heaven And Hell, joka on perinteisenä heavy-biisinä lähes täydellinen. Rainbown tuotannosta mukaan oli kelpuutettu jo ennestään tuttu Man On The Silver Mountain/Long Live Rock’n’ Roll yhdistelmä, sekä yllättäen Gates Of Babylon jota herra ei omien sanojensa mukaan ollut esittänyt 25 vuoteen.

Encoreja saatiin tällä kertaa kaksin kappalein. Ensiksi herrat saapuivat vetämään klassikon Last In Line, joka rutisti yleisöstä valtaisat suosionosoitukset. Hetkeksi taas lavan taakse/sivulle ja viimeiseksi biisiksi tarjottiin toisena encorena We Rock. Siinäpä se sitten oli, voisin toki latoa tähän vielä nipun superlatiiveja, mutta en pystyisi siltikään kuvaamaan riittävän tyydyttävästi sitä tunnetta jonka tämä päättynyt konsertti juhlakansan ylle jätti.

Näin saatiin päätökseen Tuska Open Air Metal Festival 2004, joka oli tarjonnut niin perjantaina, lauantaina kuin sunnuntainakin tukun upeita kokemuksia. Päätöspäivä muodostui itselleni kaikkein kovatasoisimmaksi, kun kaikki oli jatkuvasti joko hyvää tai priimaa. Kiitos kaunis vielä tapahtuman järjestäjille näin onnistuneen festivaalin organisoinnista, toivottavasti Tuska järjestetään myös ensi vuonna, ja toivottavasti saan mahdollisuuden olla myös tuolloin paikalla.

Mika Roth