Fear Factory: Archetype

Liquid/Roadrunner

Harva metallipioneeri on saanut osakseen niin paljon vähättelyä kuin Fear Factory. Oma osansa tiettyyn arvostustyhjiöön on ollut myös bändillä itsellään; vallankin viime vuosien miehistönvaihdospiirileikin olisi voinut hoitaa tyylikkäämmälläkin tavalla. Yhtye tietää asian varsin hyvin itsekin. Archetype onkin rakennettu nimeään myöten eräänlaiseksi kasvojenkohotukseksi ja uskottavuuden palauttajaksi, mitä bändistä kertaalleen jo lähteneen Burton C. Bellin saatalausekin korostaa.

Lopputuloksen valossa Fear Factoryn ratkaisu yrittää vielä kerran oli oikea. Varjoissa vaeltava yhtye ei nimittäin kykenisi luomaan näin raivoisaa jälkeä. Eivät nämä kaverit ole tietysti mitään kullannuppuja olleet aiemminkaan, mutta siltikin vallankin Archetypen alkupuolen biisien aggressiivisuus yllättää. Burton C. Bellin äänessä on uudenlaista raspia ja Raymond Herrera takoo rumpujaan kuin maksimivaihteelle ohjelmoitu tuhoajakyborgi. Tutuimpaan keinovalikoimaansa bändi turvautuu vasta kolmannessa biisissä, kun Bell vapauttaa kertosäkeessä voimakkaan latauksen vaihtamalla örinän korkealla liitävään puhtaaseen ääneen.

Biisien osalta Arkkityyppi tarjoaa useita kohokohtia. Fear Factorylle tyypilliset rumpu-kitara-riffit halkovat ilmaa ja massiiviset kertosäkeet vyöryvät kuin loiston päivinä. Miltei puberteettisen raivon (videobiisi Cyberwaste) vastapainoksi mukana on useita rauhallisempiakin hetkiä, joista erityisesti elokuvamaisesti jylläävä Human Shields vakuuttaa. Bassosta kitaraan vaihtanut Christian Olde Wolbers suoriutuu tehtävästään niin mallikkaasti, että erotetun ja nimibiisin sanoituksessa nälvityn Dino Cazaresin poissaoloa ei liiemmin edes huomaa.

Aika tuntuu olevan otollinen aikanaan kovia meriittejä antaneille bändeille, jos nämä vain osoittavat halua kalastaa muullakin kuin vanhoilla syöteillä. Fear Factorylla näyttöpaine on ollut niin kova, että erityisesti sanoituksissa on välillä hieman tosikkomaistakin todistelua. Tervehtyminen on kuitenkin selviö, ja vaikka "you must never forget the essence of your spark/all of that which defines you is the essence of your blood" -korumietteen sanoma ei ehkä olekaan uusi, on sillä varmasti bändille itselleen voimakas itseheijastava merkitys. Loppujen lopuksi tunnelma on niin vahvasti loppu hyvin, kaikki hyvin, että mukana voisi aivan hyvin olla Dino Cazaresille omistettu oodi - miehen lähtöhän tuntuu kirvoittaneen bändistä sekä tervettä raivoa että myös herkempää tunnelmointia kuin koskaan aiemmin.

Digipakin mukana seuraavaan dvd:hen kannattaakin sitten suhtautua huomattavasti suuremmalla varauksella. Cyberwaste-videon lisäksi julkaisun anti koostuu päämäärättömästä Australian kiertuekoosteesta, joka alittaa surkeimmankin kotivideotason kaikilta osin. Mutta jos huonot vitsit, heikko äänenlaatu, levoton leikkaus ja anteeksiantamaton kuvanlaatu inspiroivat, siitä vaan. Teitä on varoitettu.

levy **** dvd 1/2

Kommenttien keskiarvo:

MikaR kommentoi 21.05.2004:

Pisteet:

Joo, ovat herrat tehneet todellisen ryhdistäytymisliikkeen - ihan nousee mieleen tuo Machine Head. Näin rankkaa raivoa ja ehdotonta mätkettä on olisi arvannut Fear Factoryn kykenevän enää suoltamaan. Onneksi olin jälleen kerran väärässä.
Kun levyä ostaessa kysyin myyjältä notta mitähän ekstraa mukana olevalla DVD:llä on vastasi tämä hieman vältellen: "No, noi ekstrathan on aika kirjavan tasoisia...". Totta joka sana, sillä onhan se paskakin usein kirjavaa. Kohelluskokoelma ei kestä kunnolla edes sitä yhtä katselukertaa.
Aloituskaksikko Slave Labor ja Cyberwaste ovat tosiaan melkoisia ladunavaajia, eikä meno juuri loppulevystäkään heikkene kun tarjolla on lähes tunti modernin metallin juhlaa. Hyvälle näyttää ja loistavalle kuulostaa - nyt vain odotellaan Tuskaa, jotta pääsee katsastamaan ryhmän livekuntoa!

FrozenMoon kommentoi 06.07.2005:

Pisteet:

Olen ihmetellyt sitä, että miten Fear Factory kuullostaa joka kuuntelu kerralla niin hyvältä. Tästä löytyy erilaisia elementtejä mitä ei ole Digimortal albumilla. Archetypen kappaleista löytyy Grindcoren tapaisia kohtia, mitkä antavat räväisevää potkua ja ruimasti lisäpisteitä. Mutta pääasiassa Digimortal albumi ei hireän paljon poikkea tästä musiikillisesti, mutta tämä silti pysyy klassikkona, ja parhaimpana Fear Factory albumina.