Tuska Open Air Metal Festival perjantai

Helsingin Kaisaniemen kentällä järjestettiin jälleen tänäkin vuonna metallia pursuava festivaali, joka ylpeänä kantaa nimeä Tuska Open Air Metal Festival. Vääjäämättömästi Pohjoismaiden tärkeimmäksi metalli-festariksi kasvanut tapahtuma oli tälläkin kertaa loppuunmyyty, nyt jo hyvissä ajoin. Myös iltaklubeja järjestettiin jälleen ahkerasti, ja näillä klubeilla pääsivät esiintymään jälleen ne vähän pienemmät nimet.

Kansaa oli Kaisaniemessä siis todella runsaasti, välillä tuntui että vähän liiaksikin. Järjestelyt olivat kuitenkin erinomaiset ja kovin rajallisen alueen tilankäyttöä oli jälleen optimoitu parilla pienellä hienosäädöllä. Esiintymislavoja oli tuttuun tyyliin kolme kappaletta – iso päälava Radio City Stage, sekä suurissa teltoissa sijaitsevat Sue Stage ja Hellsinki Stage. Ohjelma rakentui siten että jos päälavalla tapahtui jotain olivat pienemmät areenat vaiti. Kun isolla lavalla roudattiin, pienemmillä lavoilla esiintyivät bändit sitten aina puolestaan yhtäaikaa, mikä johti muutamaan tukalaan valintatilanteeseen. Onneksi järjestäjät olivat pyrkineet välttämään samantyyppisten bändien päälekkäisyyksiä, joten liiemmälti tuskaa tästä ei aiheutunut. Kun säätkin olivat vielä pääosin suosiollisia, puitteet onnistuneille juhlille olivat erinomaiset.

Ensimmäisen päivän ensimmäinen esiintyjä, länsi-naapuristamme ponnistava Nasum, nousi ison lavan lauteille tasan kello 15 perjantaina ja Tuska 2004 potkaistiin näin todellisella energialatauksella liikkeelle. Vaikka aurinko helotti täydeltä terältään ei se näyttänyt hillitsevän tätä irti päästettyä metalli-tornadoa, joka heitteli etenkin basisti Jon Lindkvistia levottomasti pitkin lavaa. Tekninen ja raaka räiske sai hitaasti lämpiävän ja alati kasvavan yleisön tuen puolelleen, ja kun aloitusbiisin päätteeksi vokalisti/kitaristi/studiovelho Mieszko Talarczyk heitti vielä sen pakollisen ”Kiitos!” -huudon otti juhlakansa bändin omakseen.

Nasum olisi ehkä myöhempänä ajankohtana saattanut saada vieläkin myrskyisämmän (siis positiivisessä mielessä) vastaanoton, mutta toisaalta tällainen avaus polkaisi kinkerit komeasti käyntiin. Iso kiitos vielä Talarczykille ja kumppaneille, sillä juuri noin sitä pitää festivaaleilla esiintyäkin – pelkkä jalan nosto monitorin päälle kun ei vielä showta tee.

Kun Nasum päätti huikean settinsä oli lähdettävä kiiren vilkkaa vaeltamaan kohti Sue Stagea, sillä olihan siellä settiään aloittelemassa myöskin ruotsista kotoisin oleva Beseech, jonka edellinen pitkäsoitto vakuutti minut täysin. Tämä kiertue-kakkoskitaristin ansiosta seitsenhenkiseksi kasvanut yhtye saapui nyt ensi kertaa kotomaahamme, vaikka bändi onkin ollut kasassa jo vuodesta 1992. Eli vaikka melodista goottimetallia/rockia tässä leivotaankin, on turha puhua mistään HIMin perässä hiihdosta.

Keikan alussa laulupuolen tekniset ongelmat hieman vaivasivat, eivätkä vokalistit Lotta Höglin ja Erik Molarin tahtoneet oikein saada yhteistyötään toimimaan. Vasta siinä kolmannen biisin kohdilla vaikeudet viimein alkoivat taittua ja meno kummallakin puolen lavan reunaa lähti luonnollisesti nousuun. Aikaisemmalta Souls Higway levyltä napattu Between The Lines sekä tuoreen pitkäsoiton nimikkobiisi Drama saivat odotetustikin runsaimmat suosionosoitukset. Höglinin korkeampi puhdas laulu yhdistettynä Molarinin matalampaan mörinään pääsi viimein ansaitsemaansa asemaan, ja kun Molarinin ex-tyttöystävälleen omistama Bitch kiskaistiin tiskiin olivat alun ongelmat jo esihistoriaa. Varsinainen setti päätettiin Abba-coveriin Gimme, Gimme, Gimme, joka räjäyttikin sitten potin. Lyhyt poistuminen lavalta ja vielä äkkiä takaisin soittamaan encorena Fiction City. Näin oli Beseechin ensimmäinen suomen keikka paketissa, ja täytyy sanoa että hyvinhän tuossa loppupeleissä sitten kävi. Molarinin ääni oli muuten hämmästyttävän matala ja möreä näin livetilanteessakin.

Sonata Arctican keikka päälavalla aukesi hieman suunnitelmista poiketen, kun aloitusnauha otti ja sippasi. Mihinkäs toisaalta niitä alun nostatusnauhoja tarvitaan, kun talla voidaan lyödä heti alusta asti lautaan – ja pitää siellä. Loppuvuodesta uutta levyä näillä näkymin julkaiseva power metal retkue pisti jälleen kunnon soundeilla ja otteella melo-metalloiden. Tony Kakon komea ja perinteinen lauluääni sai hyvää tukea laadukkaista stemmoista ja kitaristivelho Jani Liimatainen päästi tavaramerkikseen muodostuneita tilutteiluita ilmoille runsain mitoin.

Tunnustusta täytyy antaa vaikka bändi ei sen kummemmin olekaan koskaan meikäläiseen kolahtanut. Nämä herrat osaavat kuitenkin hommansa ja ovat siinä vielä erityisen hyviä. Näytti maistuvan bändin faneille ja vähän muullekin festariväelle oikein hyvin. Ainoa mikä pisti pahemmin korvaan oli Scorpions laina Still Loving You, jota en pysty vieläkään kuuntelemaan ilman puistatuksia. Onneksi vastapainoksi tarjoiltiin Helloween coveri I Want Out, mikä nousikin omasta mielestäni setin parhaaksi vetäisyksi.

Myös melodioihin, tosin hieman eri tavalla, musiikkinsa perustava Ensiferum tuli viimeksi nähtyä Nummirockissa, ja tuon keikan hyvien muistojen siivittämänä olikin aika lähteä hiihtämään kohti Hellsinki Stagea, jossa tämä kelpo soturilauma jo pistikin telttakankaat kumisemaan. Kotikenttäetua nauttiva ryhmä sai metelin nousemaan korviahuumaavaksi ja tiukkaan pakkautunut yleisö sai tilan käymään todella ahtaaksi ja tunnelman tiheäksi. Kuten arvata saattaa tämä oli arvon artisteille kerrassaan mieleen ja sen he myös osoittivat.

Deathin makuinen, hieman folk pitoinen ja typerryttävän raskas ryske pistivät kaapin paikalleen ja nostivat Ensiferumin esiintymisen yhdeksi ensimmäisen päivän kohokohdista. Kun setti viimein päättyi sitä tarvitsi melkein kompassia, jotta löysi tiensä ulos teltasta. Huh-huh!

Kirkkaassa päivänvalossa kauniina kesäpäivänä Kotiteollisuus ei ole selvästikään parhaimmillaan. Tai ehkä lievä laiskuuden tunne johtui juuri todistetusta hektisestä Ensiferumin keikasta – tiedä häntä. Joka tapauksessa päälavan lauteille noussut lappeenrantalais-trio oli monelle illan pääesiintyjä, ja heti avausbiisi Valtakunta sai raikuvat aplodit – vaikka vokalisti/kitaristi Hynynen totesikin oitis biisin loputtua yks’kantaan, että ”hyvä meininki loppu nyt!” Eipä tuo ennustus silti toteutunut sillä jo Helvetistä Itään biisin aikana väki lavan edustalla oli asianmukaisesti lämmitettyä.

Rankasti uusimpaan levyyn painottuva setti ei yllätyksiä tarjonnut, mutta koskapa biisimateriaali on hyvin laadukasta uutukaisellakin ei valittamisen aihetta juuri löytynyt. Hieman keskinkertaisen keikan päätteeksi heitettiin vielä encorena Vuonna yksi ja kaksi. Ihan ok keikka, mutta pelkkä ok ei tämäntasoiselta ryhmältä kyllä vielä riitä. Lisäplussaa bassosoundeista, jotka lähenivät maanjäristys tasoja – todellista murinaa.

Alkuun olin suunnitellut katsovani Mokoman setin, mitä Hynynenkin kehoitti tekemään – mutta koskapa thrash-ryhmä esiintyi samanaikaisesti Dark Funeralin kanssa päädyin seuraamaan jälkimmäisen keikkaa. Valintoja, niitä tuskallisia valintoja...

Lukuisia miehistönvaihdoksia historiansa aikana läpikäynyt Dark Funeral on jo pitkään nojannut kahteen päähenkilöönsä. Yhtyeen perustaja, kitaristi Lord Ahriman ja aikoinaan Hypocrisyn riveissä kannuksensa ansainnut vokalisti Emperor Magus Calicula ovat olleet jo vuosia ne kaksi pysyvää kalliota joiden ympärillä muut ovat tulleet ja menneet. Brutaalia black metallia joillain harvoilla ja valituilla melodioilla rikastettuna tarjoileva ryhmä onnistui täyttämään teltan leikiten. Keikan alussa laulu oli vielä pahasti hukassa, liekö miksaaja unohtunut tupakille tai jotain, ja myös rummut olivat aavistuksen verran liikaa päällä, mikä hieman puuroutti soundia. Itse musiikki olikin sitten sitä itseään, eli synkkääkin synkempää blackia jossa voima ja valta kuuluivat kirskuvan ilkeille kitaravyörytyksille ja raaoille vokaaleille.

Sain sen mitä tältä keikalta hain, sillä Dark Funeralin mäiskettä katsoessa ei voinut muuta kuin todeta, että nämä jätkät eivät näemmä luovuta koskaan.

”Jööttepori”-soundin veteraani In Flames sai kunnian pistää ensimmäisen päivän pakettiin. Vinon pinon levyjä julkaisseen ryhmän alkupään tuotannon voimaa ei käy kenkään kiistäminen, mutta vuosituhannen vaihteen jälkeen mukaan tulleet konemausteet ovatkin sitten hieman toinen juttu.

Tuskan päälavalle noussut retkue ei kuitenkaan antanut piiruakaan periksi vaan veti sellaisen setin, että puheet laimentumisesta tai tyylittömästä ikääntymisestä voidaan heittää saman tien jorpakkoon. Ehkei ryhmä ole enää ihan alkuvuosiensa vedossa, mutta kyllä se vielä pistää useimmat uudet yrittäjät koville – ja suurimman osan näistä vielä selättääkin. Yleisöä viihdytettiin myös reiluilla pyro-tekniikoilla, jotka hitaasti hämärtyvässä illassa vielä tehostivat sitä nuppiin taottavaa sanomaa. Ihan kelpo keikka, vaikka kieltämättä odotin siltä himpun verran enemmän.

Näin ensimmäinen päivä oltiin käyty läpi. Neljä ruotsalaista ja kolme suomalaista joukkiota katsastaneena ei auttanut kuin tunnustaa kylmä tosiasia: on ne svedut vaan aika kovia.

Mika Roth