Tuska Open Air Metal Festival lauantai

Toinen Tuska-päivä käynnistyi reippaalla vesisateella, joka tosin ehti taantua ennen kun ehdin festarialueelle. Sateen lisäksi missasin myös Machine Menin, jonka setti oli alkanut jo 13.45. Onneksi aikataulu lupasi monia hienoja hetkiä, ja kun päälavalle oli luvassa vielä itsensä Death Angel ei voinut muuta kuin ryhtyä nauttimaan päivän metalli-annosta.

Saapuessani festivaali-alueelle Kilpi oli juuri aloittanut keikkansa sisäänkäynnin viereisellä Hellsinki Stagella, joten sukelsin samantien teltan katveeseen katsastamaan tätä kotimaista pumppua. Kilven metallihan rakentuu niihin 80-luvun oppeihin, jotka tekivät tuon ajan melodista heavya soittavista bändeistä niin suuria. Jos muutamaa viikkoa aiemmin Nummirockin keikalla sää oli ollut kylmän kostea ja yleisö hieman laimeaa oli kaikki tällä kertaa toisin. Jatkuvasti voimistuva auringonpaiste käänsi olosuhteet teltan sisällä kuumiksi ja yleisöä ei voinut tällä kertaa syyttää ainakaan minkään sortin pateettisuudesta tai laiskuudesta. Bändi itsekin näytti yllättyvän yleisön kovasta mukanaolosta, ja kuten olettaa sopiikin – saavan vielä lisävirtaa esiintymiseensä. Erittäin hyvä aloitus toiselle päivälle.

Ja sitten kiireesti päälavan edustalle, sillä kovasti odottamani Dark Tranquillityn setin oli määrä käynnistyä seuraavaksi. Tämä Göteborgista, mistäs muualtakaan, kotoisin oleva, tummempaa death metallia veivaava bändi on vuosien varrella jatkuvasti vain rikastuttanut soundiaan kehittyen aivan omaan erityiseen suuntaansa. Uudemmilla biiseillä voimallisesti esillä olevat koskettimet ja efektit istuivat soitantaan todella näppärästi, ilman mitään päälleliimaamisen tuntua. Myös biisien paikon hyvinkin monimutkaiset rakenteet pitivät mukavasti virettä yllä. Vokalistin saapastellessa lavalle eräs tuttuni totesi ykskantaan ”niillähän on laulajana Björn Borg”, ja on todettava että bändi hallitsi Kaisaniemen kenttää yhtä rautaisesti kuin Borg silloin aikoinaan tenniskenttiä – tuosta yhdennäköisyydestä en nyt sitten niinkään tiedä.

Setti rakentui luonnollisesti enemmän uuden materiaalin pohjalle, mistä johtuen jokusia murinoita kuului yleisön joukosta. Itselleni tämä oli juuri sopivaa möyhennystä, enkä näe että bändi olisi mitenkään heikentynyt vuosien varrella – pikemminkin päinvastoin.

Tämän vuotinen Tuskan Positiivinen Yllättäjä –palkinto menee ehdottomasti kotimaiselle yhtyeelle nimeltä Turisas. En ollut aiemmin kuullut säettäkään bändin musiikkia, ainoastaan joitain epämääräisiä juttuja/huhuja sen erinomaisuudesta. Tästä johtuen jätin Dark Tranquillityn setin viime metreillä taakseni ja suunnistin kohti Sue Stagea odottelemaan mitä tuleman pitää.

Keikan aloitus ei voisi juuri näyttävämmin sujua. Aluksi taustanauha pyörimään ja mahtipontisinta mahdollista tavaraa ilmoille, kolme ritariasuihin (ei siis haarniskoihin) pukeutunutta rummuttajaa kulkee lavan edustalle rummuttaen. Äkkiä arvon ritareidemme taake ilmestyy lauma turkiksiin pukeutuneita barbaareja, ja myöhemmin laulajaksi osoittautuva barbaari viiltää keskimmäiseltä rummuttelijalta kurkun auki näyttävästi. Näin sitä pitää, ja show vasta alkoi tästä!

Ja sitten itse asiaan. Turisaksen esiintyessä lava kävi ahtaaksi sillä ”normaalin” viisi-henkisen yhtyeen lisäksi lavalle ilmestyi kosketinsoittaja, viulisti, hanuristi, pari perkussionistia/taustalaulajaa ja kävipä lauteilla välillä kaksi taustatanssijatartakin. Välillä näytti ahdasta olevan, mutta eipä tuo tainnut haitata. Itse musiikki taas oli jotain folkin, viikinki-metallin ja black metallin ristisiitosta, siten että painopiste eri tyylien välillä vaihtui biisikohtaisesti voimakkaastikin. Ovat nettisivujensa mukaan julkaisemassa debyyttipitkäsoittoaan piakkoin, ostoon menee ainakin meikäläisellä.



Seuraavaksi päälavalle nousikin taas (yllätys, yllätys) ruotsalainen metallijoukkue, tällä kertaa Soilwork merkkinen. Thrash/deathiaan vähän sinne ja tänne jalostanut bändi nousi tiukalla setillään ainakin minulle päivän vahvemmaksi ruotsalaisvahvistukseksi, aavistuksen DT:n ohitse. Heti ensimmäisessä spiikissä laulaja Björn ”Speed” Strid lohkaisi ”saatanan svedupellet”, mikä kirvoitti yleisöstä niin naureskelua kuin aplodeja. Aika äijä.

Tästäkin eteenpäin saatiin nauttia kunnon junttauksesta tukalassa helteessä. Ilman vakituista rumpalia tällä hetkellä toimiva ryhmä oli trimmannut metallintuotantolaitoksensa huippukuntoon ja pelkkää priimaahan sieltä pukkasi. Myös metalliväki palkitsi sään hengetärten lisäksi yhtyettä näyttämällä parhaan puolensa, kaiken kaikkiaan siis erinomainen keikka joka loppui aivan liian nopeasti.

Soilworkin jälkeen oli aika virkistäytyä kunnolla, sillä seuraavaksi päälavalle oli nousemassa yksi näiden festivaalien suurimmista kiinnityksistä, itsensä legendaarinen Death Angel. Julkaistessaan vuonna 1987 klassikko albumi The Ultra-Violencen, tämä yhtye järkytti pahemman kerran musiikillista maailmaani. Vanhan koulukunnan Bay Area –thrashia soittava retkue on ehtinyt jo kertaalleen hajotakin vuosien varrella, mutta vuosituhanteen vaihteen jälkeen bändi jälleen kasattiin – ja ovatpa herrat uuden levynkin tänä vuonna jo julkaisseet.

Odotukset olivat siis erittäin korkeat ja iloiseksi yllätyksekseni tämä lähes alkuperäisessä kokoonpanossa (toinen kitaristi vaihtunut) oleva yhtye ylitti ne, vieläpä reilusti. Näin aggressiivista ja energistä keikkaa en olisi uskonut, tai edes toivunut näkeväni, sillä Death Angel hallitsi heti ensisekunnista lähtien päälavan jokaista neliösenttiä suvereenisti. Välillä kuunnellessani vanhoja thrash-helmiä oli miltei epätodellinen olo, ja itselle piti toistuvasti vakuuttaa, että tuolla lavalla on oikeasti Death Angel. Etenkin vokalisti Mark Osegueda heitti itsensä peliin ehdoitta ja mies kiipeilikin vähän väliä rakenteiden ja kaappien päälle loikkien sieltä taas alas laulamaan.

Näin ne unelmat täyttyvät ja jos Soilworkin keikan loppu tuli aivan liian aikasin, tuntui Death Angelin setin loppuminen suorastaan tiiliseinään törmäämiseltä. Myös bändille itselleen tapahtuma tuntui olevan kovin tärkeä, ja vokalisti muistikin useasti mainita ettei bändi ole vieraillut suomessa 14 vuoteen. No jo oli korkea aikakin käydä!

Death Angelin kerrassaan mahdottoman mätkeen jälkeen oli aika hieman rauhoittua ja kuinka ollakaan, Hellsinki Stagella sattui juuri parahultaisesti seuraavaksi soittamaan desibelin valokeilassakin viihtynyt Swallow The Sun. Yhtyeen takoma melodinen, raskas ja seesteinen doom metal oli juuri sopivaa lääkettä tähän hetkeen, joten ei muuta kuin teltalle hiljentymään.

Erinomaisen The Morning Never Came pitkäsoiton viime vuoden lopulla julkaissut kuusikko on heittänyt keikkoja pitkin kevättä, mutta jotenkin olin onnistunut aina missaamaan tilaisuudet orkesterin näkemiseen ja paikoin lähes hartaaksi yltyneen keikan aikana en voinut kuin ihmetellä miksi. Vajaan tunnin mittaiseen settiin saatiin mahdutettua debyytin kaikki parhaimmat hetket, sekä ainakin yksi aivan uusi tuttavuus. Soundit, jotka ovat tämän tyyppisessä metallissa elintärkeät, olivat kohdallaan ja mikä parasta, volume-nupikkaa ei oltu väännetty sinne ääriasentoon. Näin Swallow The Sun pääsi vielä enemmän ”niskan päälle”, kun kaikki soittimet erottuivat kunnolla toisistaan. Loistava lauantai sai tästä keikasta jälleen hienoa jatkoa.

Illan viimeiseksi maistiaiseksi oli jätetty se mysteereistä suurin, elikkäs Nightwish. Hiljakkoin uuden Once-levyn julkaissut ryhmähän teki sellaisen lätyn, että arvelut kappaleiden livemahdollisuuksista käynnistyivät heti kiekon julkaisun jälkeen.

Aivan jumalattoman kokoisen, uusimman levyn kantta mukailevan taustakankaan edessä viisikko aloitti keikan tuoreimman pitkäsoiton aloituskappaleella Dark Chest Of Wonders. Heti alusta kävi selväksi, että kaikki tällä keikalla tulisi olemaan kokoluokkaa ”Elämää Suurempaa”. Etenkin matalat äänet jyräsivät todella tuntuvalla voimalla ja eivät ne korkeammatkaan taajuudet lapsipuolen asemaan jääneet... Heti perään tarjottiin lisää herkkua uutukaiselta, kun Planet Hell lyötiin tiskiin, ja tästä eteenpäin Nightwish veikin yleisöä kuin pässiä narusta.

Valtaisan suosion innoittamana pääasiallinen vokalisti Tarja Turunen, jaksoi toistuvasti kiitellä yleisöä – ja mikäs siinä kiitellessä kun kansa on valmis laskemaan palmunlehviä jalkoihin. Kuten odottaa sopii single-hitti Nemo kirvoitti yhä kovemmat yhteislaulut sekä aplodit. Edellisen perään tarjottiin Megadeth-coveri Symphony Of Destruction, joka vedettiin bändin ”poikien” kesken Tarjan vetäytyessä hetkeksi lavan taakse. Hyvin tuo rankempikin räiske taittui ja vaikka basisti/vokalisti Marco Hietalan ääni ei voisi juuri kauempana olla Dave Mustainen vastaavasta coverointi oli erittäin onnistunut.

Loppukeikan helmiksi nousivat hieman vanhempi Gary Moore –laina Over The Hills And Far Away sekä edellisen Century Child albumin helmi Ever Dream, joka on hitaasti noussut kirjoissani kaikkien aikojen parhaaksi Nighwish-viisuksi. Pitkän keikan päätteeksi tarjottiin vielä encorena Wish I Had An Angel juntan, joka pistikin mukavasti keikan pakettiin.

Vaikka keikka oli kaikin puolin onnistunut jäin silti hieman kaipaamaan niitä uuden levyn mukanaan tuomia uusia tuulia. Näyttää siltä että Nightwish onnistui tekemään niin vaikean levyn, ettei siltä voi soittaa läheskään kaikkia biisejä säällisesti livenä – tämä on suuri harmi.

Näin saatiin päätökseen toinen festivaalipäivä, joka tarjosi määrällisesti eniten esiintyjiä. Täpötäysi alue kävi pari kertaa jo todella ahtaaksi, mutta pienellä luovimisella ongelmista selvittiin. Alun lyhyt sade oli päivän paahteen ansiosta muuttunut illan tullen pelkäksi muistoksi, mutta vaikka aurinko helotti jatkuvasti jäi lämpötila silti alle hellerajan – mikä ei ollut lainkaan pahempi juttu.

Mika Roth