Sinkut II - Kesäkuu 2020
Aurea Mentis: Trail to Redemption
Mediarc
Lahtelainen Aurea Mentis on seikkaillut jo kymmenen vuoden ajan hard rockin ja melodisen metallin tietämillä, kiinnittymättä silti tarpeettoman tiukasti kumpaankaan satamaan. Vajaa vuosi sitten John Miltonin Paradise Lost toimi innoittajana Pandemonium-sinkulla ja nyt yhtye tekee kunniaa edesmenneelle hiihtäjälegenda Mika Myllylälle.
Trail to Redemption kulkee kuten sortuneesta sankarista kertovan eeppisen biisin kuulukin: tunneskaala on valtaisa, äänimaisemat vieläkin laveammat. Soundiensa puolesta Aurea Mentis onkin siirtynyt syvemmälle eeppisen ja nostattavan rockmetallin puolelle, mutta vaikka mukana on kosketintaustaa, komea kitarasoolo ja kaikkea muuta asiaan kuuluvaa, pysyy paketti silti kasassa. Mielenkiintoisen lisän tuo Forte Ruin -yhtyeen vieraileva örinävokalisti Arttu Ruusunen, joka saa kaiken melankolian keskellä välittää aggressiivisimpia tuntoja. Tarina muiden hylkäämästä ja kunniansa menettäneestä sankarista, joka hukkasi kaiken ja poistui keskuudestamme aivan liian varhain. Lapsuuden sankari kuitenkin muistetaan aina.
Mika Roth
Blood Region: Valo Pohjolasta
Keski-Suomesta kotoisin oleva
Blood Region esitteli korpimetalliaan viime vuoden lopulla, kun
Warrior Heart yhdisteli metallin eri osa-alueita. Tuolloin eeppinen, keskieurooppalainen powermetallointi ja jäyhän brutaali pohjoinen ulottuvuus lähtivät käsikynkkään, joka tarjosi parikin yllätystä.
Viiden minuutin rajan hädin tuskin ylittävä Valo Pohjolasta on periaatteessa raskasta death metalin pauketta, jossa sankarijutut on heivattu pääosin yli laidan – paitsi että pinnan alla tapahtuu paljon enemmän, kuin mitä ensivaikutelma antaa ymmärtää. Lopun taustalla kuuluvat kuiskailut ja yllättäen raskaan rätkeen seisauttavat suvantokohdat vilauttavat progekorttia ja lyriikat kaivavat folk-kirstusta saloja, kuten korpimetallisteille kieltämättä sopiikin. Tuima metalli välttelee näin kaikkien genrejen keskusalueet, eikä ryhmä sido käsiään mihinkään suuntaan. Mielenkiintoista ja haastavaakin, mutta myös kärsivällisen ja tarkan kuulijan palkitsevaa.
Mika Roth
Camu: Bamboo Road
T Bag Records
Vielä viime vuonna
Camu oli sooloprojektin omainen viritelmä, tai ainakin itse sain tuolloin moisen vaikutelman. Nyt kyseessä on kuitenkin täysimittainen bändi, jonka energinen hard rock räiskyy kuin 80-luvun kunnian päivinä konsanaan. Eikä kyseessä ole nyt mikään studiohinkkausproggis, vaan värikkäästi, villisti ja vastustamattomasti paukkuva melodinen hard rock, jossa kertosäkeeseen ladataan rekkalastillinen dynamiittia.
Vokalisti-kitaristi
Camu Wentzel saa kuusikieliseen apuja
Ville Vainion soolokitarasta ja
Dimi Dallasin kakkoskitarasta, eli keppivalleille syntyy kokoa ja näköä. Jäsenistöltä löytyy siinä määrin historiaa, että saatesanoissa puhutaan jopa superkokoonpanosta. Karmit ovat siis komeat, mutta Bamboo Road täyttää ne vaivatta räväkän rockin rullatessa ja roiskuessa. Kertosäkeeseen päästään käsiksi ensi kertaa jo 40 sekunnin kohdilla, eikä neljässä minuutissa ole velttoja pätkiä seassa. Kotipaikaksi ryhmälle tarjotaan Helsinkiä, vaikka Wentzel itse asustelee tätä nykyä kylläkin Havaijilla. Eli maailmanvalloitus on helppoa aloittaa, kun tukikohdat löytyvät kummaltakin pallon puoliskolta.
Mika Roth
GEA: Despite
Fragity Records
Elektronista ja akustista pop-maailmaa soundeissaan innovatiivisesti yhdistelevä
GEA oli pariin otteeseen esillä viime vuonna Desibeli.netin sivuilla.
Time-sinkku ja sitä seurannut
Snow EP-levy olivat kumpikin selkeitä onnistumisia, sekä askeleita tiellä kohti valoisaa tulevaisuutta.
Tuoreelle Despite-sinkulle yhteistyökumppaniksi päätyi sattuman kautta Grammy- ja Juno- palkittu tuottajalegenda
Chris Birkett, jonka kanssa yhteistyö sujui koronamaailmassa etäyhteyden avulla. GEA on jossain vaiheessa julkaisemassa myös konseptialbumia, jonka yksi tärkeä luku on joutsenen energiasta kertova Despite. Positiivisuutta ja voimaantumista korostava kappale kasvaa verkkaisesti, aivan kuten hiljalleen vallan yöltä valloittava aamun valo. Kappaleen otsikko on koko sanoitusta liikuttava akseli, jonka kautta energiat siirtyvät yhä kauemmas ja kauemmas. Todella upea ja dramaattinen pop-biisi.
Mika Roth
Henna & Houreet: Puistossa
Stupido Records
Säröistä ja toisinaan hivenen kolhivaakin särörokkia suosiva
Henna & Houreet on siirtynyt ainakin hetkellisesti astetta pehmeämpiin tunnelmiin. Saatesanoissa mainitaan erikseen
Neil Youngin klassinen
On the Beach -albumi, joka kieltämättä on edelleen yli kolme ja puoli vuosikymmentä myöhemmin raukean rockin merkkiteos. Tuohon kun lisää kasarisärinää ja ysäriangstia, niin keitos on jo maittava.
Puistossa särisee edelleen bändille ominaisesti ja aivan kuten säätilojen vaihtuessa, myös biisin sisäiset äänimaailmat reagoivat muutoksiin. Periaatteessa kaikki on mallillaan, kun helteisenä kesäpäivänä aurinko paistaa lempeästi taivaalta ja ruoho on miellyttävän pehmeää. Silti jokin on pielessä, onko se hyönteisten vika vai kenties jotain syvemmältä kumpuavaa? Aurinkoinen hetki saattaa olla nopeasti ohitse ja on aika kiiruhtaa sateelta suojaan, mutta silti puisto pitää otteessaan vielä sittenkin, kun tilanne on jo takana. Hetken magiikkaa lämpimän kitarasoundin ja kesäisen fiiliksen äärellä.
Mika Roth
Janne Laurila: Neljä tonnia pilvee
Soit Se Silti
Janne Laurila viivähti viime vuonna kolmeen otteeseen Desibeli.netin sivuilla, tehdessään yhteistyötä
Hot Herosin kanssa. Edellisestä sooloalbumista on sen sijaan päässyt kulumaan aikaa melkoisesti, sillä vuoden 2009
Kultaisia pisteitä on saanut odottaa jatkoa jo yli vuosikymmenen ajan. Odotus on päättymässä viimein alkuvuodesta 2021 ja ensimmäiseksi sinkuksi on valikoitunut Neljä tonnia pilvee.
”Mul on kaikki hyvin, kulta / en kaipaa huolenpitoasi nyt”
Noilla sanoilla käynnistyy biisi, jonka letkeän rosoinen ja paljaan mutkaton muoto vuoroin hämmentää, innoittaa ja saa pohtimaan syntyjä syviä. Pilveä on monenmoista, mutta Laurila tuntuu kaipaavan vaaleiden poutapilvien yläpuolelle, aina kaukaiseen kuuhun saakka. Josko vaikka siellä voisi olla viimein rauhassa, suojassa ja hiljaisuudessa. Onko tuo autiomaa todellinen paikka? Ken tietää, mutta biisi on ainakin lumoavan tarunomainen luku, joka nostaa odotuksia ensi vuotta kohden kummasti.
Mika Roth
Jarkka Rissanen & Sons of the Desert: Pow-Wow
Humu Records
Jarkka Rissanen & Sons of the Desert pisti allekirjoittaneen kovaan testiin reilu kolme vuotta sitten, kun
Hybrid Soul sai pohtimaan bluesin, progen, soulin ja ties minkä muiden genrejen rajoja. Nyt bändi lupailee uutta hybridsoulin annosta loppuvuodeksi ja tuleva kiekko on saanut nimen
Cargo.
Tuoreen albumin luvataan kulkevan sähkökitaroiden viitoittamilla reiteillä, Jarkka Rissasen ja
Markus Väisäsen hakiessa kitaroillaan samoja aaltoja. Mississipin deltalta on matkaa Chicago bluesiin, etenkin kun sekaan saadaan ujutettua vielä rahtu pohjoista mystisyyttä – ellei tuo sitten ole peräisin vain allekirjoittaneen korvista. Instrumentaaliraita Pow-Wow tulee avaamaan albumin B-puolen ja sielultaan rauhaisa siivu juuristelee rouheasti, sanojen korvautuessa vaivatta kitaroiden nuoteilla. Mystistä, helkkyvää ja juuri sopivissa määrin rautaisen ruosteista. Eli kyllä ainakin tänne suuntaan saa kaataa lisää hybridsoulia kannusta, kiitos.
Mika Roth
Jere Valkonen: Jäteojalla
Eclipse Music
Indiepoprockin monitaitaja
Jere Valkonen on viimeisen reilun vuoden aikana ollut jo kolmasti esillä Desibeli.netin sivuilla. Sinkuista etenkin muutaman kuukauden takainen
Tuhat pimeetä keskiaikaa on jäänyt allekirjoittaneen rotaatioon pysyvästi. Hiljalleen debyyttialbuminsa julkaisuun valmistautuva tuusulalainen laulaja-laulunkirjoittaja on nyt lähtenyt tanssahtelemaan folkimman materiaalin tahdissa, puhutaanpa saatesanoissa jopa 1940-luvusta, countrysta ja Arkansasista.
Jäteojalla on käsittääkseni tarina nostalgisen täydellisestä kesäpäivästä, pitkästä kalareissusta ja sen aikana koetusta näynkaltaisesta ihmeestä. Onko enkeli vain kielikuva, vai nähdäänkö olevaisen tuolla puolen leijumassa jotain toismaailmallista? Ken tietää, mutta folkpopin kepeiden kenkien ehtiessä nopsasti eteenpäin, on moisia toisaalta turha pohtia.
Oskari Eirolan viulut toimivat siltana folkin ja countryn välillä, perkussiot hilaavat onkivapaa puolestaan lähemmäs bluesin jokipenkkoja, mutta tärkeintä kaikessa on autereinen keveys. Päivä on kuin morsian, eikä mikään voi mennä pieleen – eli osapuilleen täydellinen kesäbiisi.
Mika Roth
Kairon; IRSE!: an Bat None
Svart Records
Kairon; IRSE! on hiljalleen valmistautumassa kolmannen pitkäsoittonsa julkaisuun. Tuleva albumi on nimeltään
Polysomn ja sen ensimmäiseksi sinkuksi on poimittu päälle kuusiminuuttinen an Bat One. Uuden kiekon luvataan nostavan ryhmän psykedeelis-sävytteisen kosmorockin vieläpä seuraavaan ulottuvuuteen, mikä on tämän bändin kohdalla melkoinen myyntilupaus. Kuinka on siis lunastuksen laita?
Yksi biisi voi kertoa vain niin paljon ympäristöstään, mutta an Bat None vetää kieltämättä Kairon; IRSE! -ryhmää kohti modernimpia hälyavaruuksia. Jättimäinen raita rymisee, rämisee ja kolisee, mutta osaa myös pitää kiinni sisuksiinsa nidotusta kullanarvoisesta melodiasta, joka todellisuudessa johtaa koko avaruuskaravaania. Sinkkuraita edustaa kuulemma paketin raskaampaa laitaa, mutta edes nyt raskasmetallisuus ei tarpeettomasti kangistuta ketterää rakettia. Musiikkia niin metelin kuin hartaiden hiljaisuuksien saroilta, normaaliuden tuolta puolen, jossa kaikki oikeasti suuri syntyy, elää ja kukoistaa. Polysomn taitaa olla pakkohankinta tämän näytteen perusteella.
Mika Roth
Liinu: Pelkään
Alkuvuosi on maailmanlaajuisesti ryöstänyt lukemattomilta ihmisiltä varmuuden, kenties jopa perustavanlaatuisen uskon tulevaan, kun mikään ei ole enää entisellään. Helsinkiläinen laulaja-lauluntekijä
Liinu lauloi alkuvuodesta
Luurangoista ja nyt on aiheena parisuhteen väliin itsensä kiilannut hiljaisuus, joka hitain liikkein kuihduttaa kaiken arvokkaan.
Liinun elektronisesti silattu pop soi avarana, tilavana ja verkkaisena, suurten kaarrosten syntyessä pienen pienin siirroin. Toisinaan äänessä on vain laulu ja kitsaasti annostellut koskettimet. Ohikiitävyyttä korostaa kappaleen lyhyt mitta, sillä kolmessa minuutissa ehtii hädin tuskin löytää tiensä biisin hämärän luolan perälle saakka. Kaikki ei kuitenkaan ole ohitse, sillä kertoja muistaa menneet, paremmat ajat, jotka saattavat joku päivä palata vielä takaisin. Se vain vaatisi välille syntyneiden jäätiköiden rikkomista, sekä käden ojentamista rohkeasti toiselle. Upean pidätetty biisi, johon mahtuu niin mystistä rytmiä kuin pieni kitarasoolokin, kaiken pysyessä vähäeleisenä.
Mika Roth
Maria Lentonen: Kiitollinen
Mitä suurempia vastuksia maailma eteemme heittää, sitä enemmän meidän tulisi arvostaa niitä korvaamattomia ja ihania asioita, joita kohtalo on meille antanut. Kolmannella sinkullaan laulaja-lauluntekijä
Maria Lentonen antaa rakkauden tytärtään kohtaan loistaa tavalla, joka ei voi olla koskettamatta jotain sielussa. Muodoksi on valikoitunut hiljainen balladi ja Kiitollinen on laulu pyyteettömästä rakkaudesta, joka saa etsimään itsestään sitä parhainta puolta.
Lähelle neljää minuuttia ehtivä kappale on suoruudessaan aseista riisuva, ja vaikka taustalle hiipii toki muitakin soittimia ja elementtejä, biisin ydin on hiljaisissa vokaaleissa ja pientä kuviotaan kutovassa kitarassa. Herkän kaunis sävellys oli kuuleman mukaan varattu tulevan debyyttialbumin päätösraidaksi, mutta kun maailma kellahti nykyiselle tolalleen, oli Kiitollinen mitä selvin sinkkuvalinta. Elämä saattaa heittää, joten on hyvä muistuttaa itseään välillä niistä oikeasti tärkeistä asioista.
Mika Roth
Medium Arvet: Meedio
Suomirokkia ja rahtu progea 70-luvun luomuilla opeilla, noin kiteyttäisin
Medium Arvet -yhtyeen, joka on
Eetu Moilasen sooloprojekti. Studion sooloilu vaihtuu livetilanteessa kvartetin muotoon, mutta musiikillisesti kyseessä on yhden miehen show. Kuten nimikin jo vihjaa, tarinat kertovat ihmisistä, jotka ovat tavalla tai toisella saaneet siipeensä, mutta eivät kuitenkaan tappavasti.
Elo siis lyö pientä poloista ja Meedio-kappalekin kertoo oman kohtalon pakottamisesta. Eli tilanteessa jossa tähdetkin taivaalla vihjaavat siihen, että rakkauden tie on käyty loppuun, päättää kertoja välittää rakkautensa kaikessa suuruudessaan. Vaikka sitten väkisin. Meediot eivät tiedä mistään mitään, eivätkä tähdet voi määrätä oman onnensa seppää, joka taitaa kuitenkin taonnallaan aiheuttaa loppupeleissä enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Kohtalokasta tarinaa ryyditetään muhevalla rockilla, jossa kohtalokkuutta olisi voinut korostaa entistäkin rohkeammin. Väliosan viivähdys folk-viidassa oli melkoinen yllätys, samoin kuin kertsin iso springsteenmainen soundi.
Mika Roth
Musta Tulevaisuus: 6
Varjoissa viihtyvää synapoppia luova
Musta Tulevaisuus on loikannut näemmä numeroinnissaan askeleita eteenpäin. Desibeli.netissä arvioidut
Musta tulevaisuus 1 ja
Musta tulevaisuus 2 tavoittelivat saksalaista, osin 70-lukulaistakin soundia, mutta mukana oli jatkuvasti aimo annos suomalaisugrilaista melankoliaa. Tietysti.
Musta tulevaisuus 6, yhtyeen kolmas sinkku, on kertomus yksinäisyyden riivaamasta sielusta. Näinä eristyksen ja eristäytymisen aikoina viesti on tietysti entistäkin merkityksellisempi, sillä sosiaalisten kontaktien puute saattaa tempaista maton alta huomaamatta. Elektroninen pop ei onneksi ole musiikillisesti kyllästetty ahdistuneisuudella ja klaustrofobialla, vaan Musta Tulevaisuus käsittelee aihetta höyhenen kevyen synapopin silkkisillä siveltimillä. Lyriikat sen sijaan korostavat kuilun syvenemistä, seinille puhuminen saattaa toki saada uusia merkityksiä, jos niihin intoutuu piirtämään juttukavereita, mutta onko edes tuolloin edessä muuta kuin musta tulevaisuus?
Mika Roth
Oona Kapari: Ruumiinosat
Tuottaja ja lauluntekijä
Oona Kapari julkaisi keväällä esikoissinkkunsa, jonka lyriikoissa oltiin vielä epävarmoja ja hapuilevia. Elektronis-akustinen pop soi
Läpikuultava-sinkulla vahvana ja väkevänä, kuten se tekee myös tällä uudella kappaleella. Käänteentekevä mullistus on sen sijaan tapahtunut lyriikoiden puolella, sillä Ruuminosat on ylistys suoraselkäisyydelle ja rehellisyydelle.
Kaparin uuden biisin virtaus ja rytmi johdattavat kuulijaa kuin huomaamatta eteenpäin, päämelodian toimiessa kaikissa kurveissa. Säkeistöt ja kertosäkeet nivoutuvat toisiinsa, taustan vingahdusten ja pulputusten työntäessä fiiliksen hyvällä tavalla reunalle saakka. Nyt seistään tukevasti omilla jaloilla ja selkä pysyy suorana, samalla kun vastapuoli väistelee katsetta ja luimistelee omien sanojensa jälkiä. Voimaannuttavan laulun ja askarruttavan vinojen elektronisten soundien yhdistelmä on outo, mutta tämä on outoutta mitä rakentavimmalla ja positiivisimmalla tavalla.
Mika Roth
Petsalo & The Pets (feat. Erja Lyytinen): I’m Yours
Kun biisi lähtee liikkeelle toteamuksella, että on parempi tuntea kipua kuin että ei tuntisi mitään, on tiedossa joko surua tai romantiikkaa – tai kumpaakin.
Petsalo & The Pets on yhtye, jonka ytimen muodostavat laulaja-lauluntekijä
Markus Petsalo ja tuottaja/muusikko
Olli Huttunen. I’m Yours on (luojan kiitos) puhdas rakkauslaulu, joka rakentaa itsensä bluesahtavan rockin perusasioista, ja kasvaa rohkeasti kohti modernin poprockin vapaita taivaita.
Biisi on kiistatta kaunis jo sellaisenaan, verkkaisen tempon ja kiireettömän soitannan hohkaessa inhimillistä lämpöä.
Harri Taittosen soittamat Wurlitzer ja Hammond vastaavat isosta osasta tuota hehkua, mutta suotta ei ole myöskään blues-kuningatar
Erja Lyytinen liittynyt seuraan, niin komeasti irtoaa sliden soitto ja soolokin vielä kaupan päälle. Ei tässä maailmaa paranneta, mutta tehdään siitä hitusen miellyttävämpi paikka elää, kiitos tämän kauniin pikkuhelmen. Onneksi meillä kaikilla on sydän, sillä melankolian kirvoittama kipukin on yhdenlaista rakkautta, väittäisin.
Mika Roth
Punomo: Anna aikaa
Solina Records
Afroamerikkalaisen soulin merkitystä ja asemaa nykyisessä populaarikulttuurissa ei voi liiaksi korostaa, mutta pohjoisilla rannoillamme Amerikan soundi on muutamaa rohkelikkoa lukuun ottamatta jäänyt sangen harvinaiseksi ilmiöksi.
Punomo on päättänyt muuttaa Turun omaksi Motownikseen ja yltäkylläisen runsas soundimatka suuntautuu suoraan 60- ja 70-lukujen kultaisiin päiviin, joten pitäkää huiveistanne ja hatuistanne kiinni.
Punomon alkuvuodesta julkaistu
Juokse vaan -sinkku oli jo lupaava tolppalaukaus, mutta kipaleen ärhäkkyys ei ehkä sittenkään aivan istunut sille luotuihin kehyksiin. Anna aikaa -biisillä fiilikset ovat monta astetta positiivisemmat, rakentavammat ja lämpimämmät – eli kaikki Motownin merkittävimmät pilarit on jo loihdittu maisemiin. Torvet piirtelevät komeita kaariaan ja blaxploitaatio-leffoista tutut kitarat vääntelehtivät sivustoilla, päävokalistin ja taustalaulajien antaessa palaa täydeltä laidalta. Teemana on kärsivällisyyden hyve, jonka korostaminen näinä päivinä onkin poikkeuksellisen merkityksellistä. Toimii.
Mika Roth
Rückwater: Rat in a Jar
Stoner rockin multaisia murikoita vasaroillaan muutaman minuutin mittaisiin annoksiin paukuttava
Rückwater lupaili reilu kolme vuotta sitten
Desibeli.netin haastattelussa pitkäsoittoa tulevaksi, mutta valmista on syntynyt vasta nyt. Debyyttialbumi
Supernova julkaistaan heinäkuun jälkimmäisellä puoliskolla ja ensimmäiseksi sinkuksi power-trio on valikoinut Rat in a Jar -iskun.
Kuuleman mukaan Supernova on pistetty livenä purkkiin Sysmän perukoilla, mutta biisiä kuunnellessa ensinnä huomio kiinnittyy asiallisen rouheisiin soundeihin. Suora toimintatapa on luonnollisesti karsinut pois turhat krumelungit – joista ei tosin Rückwaterin tapauksessa olisi kaiketi muutenkaan ollut pelkoa. Groovea, runttaa ja sopivasti melodiaa siihen kylkeen, eli kaikki bändin valtit tuodaan asianmukaisesti esiin, eikä kappaletta paisuteta miltään osin tarpeettoman pitkään. Tulevaa Supernovaa odotellessa kelpaa siis ihmetellä purkkiinsa jumittunutta rottaa.
Mika Roth
Spekti (feat. Titta): Vain yksi sinä
Kaiku Recordings
Rakkaus pyörittää maailmaa, ja nyt myös 1-vuotishääpäiväänsä juhlistavaa
Spektiä. Meitähän on täällä jo päälle viisi ja puoli miljoonaa, mutta vain yksi heistä on se ainoa oikea rakkauden vastakappale. Spektin tyyliin kipale saatetaan maailmaan menevän räpin ja popin värikylläisenä hybridinä, jolle vokaalitukea antaa
Titta. Samalla siivu on ensimmäinen julkaisu uudelle levy-yhtiölle, joten tässä juhlitaan muitakin ykkösiä.
Vain yksi sinä -kappaleesta on helppo löytää kotoisen iskelmän puremajälkiä, mutta ns. vakavammat aiheet ja aikuisempi lähestymiskulma eivät ole kastroineet Spektiä. Kolmeen ja puoleen minuuttiin saadaan ladattua rekkalavallinen lempeä, elämää suurempia synatapetteja sekä tietysti tekstiä, jonka Spekti laskettelee maisemaan tutuin maneerein. Samalla herra vapauttaa itseään viisaasti alku-uran kahleista, koska seuraavaksi luvassa voi olla osapuilleen mitä vain.
Mika Roth
Toluhaukat: Ei koskaan nuku
3rd Rail Music
Toluhaukat pistävät toista sinkkua ulos tulevalta debyyttialbumilta, jonka tarkempi julkaisupäivä ei ole toistaiseksi tiedossa. Synkkää on taas, joten meno ei ole ainakaan hilpeämpää kuin
Jonestownin vahvistamalla taannoisella
Loitsu-sinkulla. Tällä erää
Tolu-J ja
Sike da Sinista pärjäävätkin omillaan ja Ei koskaan nuku -veto valuu kuin musta maali pitkin vaaleaa seinää, sulkien hitaasti kaiken sisäänsä.
Synkkä soundi ja nopeat trap-rummut ovat tietysti väkeviä paloja, mutta hyytävimmät väreet aiheuttavat lyriikat. Hauskanpito on muuttunut tarinassa raskaaksi väännöksi ja työksi, kun unille ei ole koskaan aikaa ja alkoholi virtaa Niagaran vetten tavoin kurkusta alas. Toisaalta: ajamalla itsensä fyysisen romahduksen partaalle voi saavuttaa tiloja, joihin ei pääse edes kemikaalien avustuksella. Synkkää mutta koukuttavaa, raskasta vaan samalla jostain syystä myös nostattavaa. Pitkäsoittoa kaivataan ainakin tällä suunnalla, joten toivottavasti asiat pian järjestyvät.
Mika Roth
Visu & The Long Drinks: Galaksi
Soundhill Music
Visu & The Long Drinks on laulaja-lauluntekijä-muusikko
Visu Uimosen yhden miehen yhtye ja hengentuote. Tyyliltään projekti asettuu kasarin makuisen ja ehdottoman tanssittavan popin elektronisempaan laitaan. Saatesanoissa mainitaan
Daft Punk nimeltä, mutta Galaksi ei sentään yllä aivan noihin sfääreihin saakka, koska vähintäänkin puolet toisesta saapikkaasta on
Duran Duranin tiluksilla.
Tekstissä kaksi sielua voisivat periaatteessa saada kemiansa toimimaan, mutta tähdet eivät ole suosiollisessa asennossa, joten lopputulema jää epäselväksi. Entistä enemmän vesiä sekoittaa lopussa tapahtuva roolien käännös, jolloin tarinan päätös on monitulkintainen. Kertosäkeistö napsahtaa kerrasta paikoilleen, eikä sen jälkeen enää päästä otetta korvista herpaantumaan. Soundien keveys ja kerroksellisuus arveluttivat aluksi, samoin kuin ohueksi jätetty vokalisointi, mutta ehkäpä soundien naiiviudessa piileekin koko jutun juoni.
Mika Roth
Lukukertoja: 4136
