Pienet

Sinkut - Tammikuu 2020

15.01.2020

Antti Roihu: Blade Runner
Willowcape

Antti Roihu on viime vuosina julkaissut ketjun soolosinkkuja, joilla mies on luonut popin ja pop-rockin lukemattomilla pikkupoluilla seikkailevia pienoisia aarteita. Etenkin reilun puolen vuoden takainen Tyttö parhaassa iässä oli täydellisyyttä hipova pop-helmi, jonka velka Don Henleyn klassiselle Boys of Summerille vain nosti osakkeita.

Yhtä klassiseksi laskettava Blade Runner -elokuva sijoittui vuoteen 2019, mutta Vangelisin elektropilvet jäävät tällä erää luotaamatta. Sen sijaan Roihu pohtii rockimmalta pohjalta toiveiden ja odotusten verkkoja, ja etenkin sitä kuinka asiat eivät sujukaan sitten lopulta kuten päiväunissa. Lentävät autot ja pillereinä nautittavat ateriat ovat nekin edelleen kaukaista tulevaisuutta. Elektronisesti jatkettu pop-rock on kasariudessaan enemmänkin Rocky III:sta ja Top Gunia, mutta tyylien ja aikalinjojen synteesi toimii mahdottomuudestaan huolimatta sangen nätisti.

Mika Roth

Bluesmies: Kerro vielä nimi
V.R. Label Finland

Bluesmies julistaa olevansa länsirannikon tuoreen, urbaanin ja orgaanisen soundin edelläkävijä, eli nyt ollaan etummaisen aallonharjan päällä eikä päätä kylmää. Todellinen genremonsteri jyrääkin yhdeksän hengen voimalla ja omaa vähintäänkin kissamaiset supervoimat, kun rockin, funkin, räpin, popin ja ties minkä muiden sammioiden pohjilta on kauhottu mojoa, imua ja hohtoa.

Kerro vielä nimi -sinkku puksuttaa sisäistä voimaansa säteillen halki länsimaisen rock-perinnön, torvien törähdellessä ja useamman vokalistin luodessa kerrosmaisen vokaalikakun. Rytmiryhmä pistää veren kohisemaan korvissa ja miellyttävän tukevaan rooliin jäävät kitarat toimivat puhaltimien kanssa samalla viivalla, kun päällekäyvästä runsaudesta veistetään mitä viihdyttävin vajaa neliminuuttinen. En tiedä minne Bluesmiehen blues on jäänyt, mutta kyllähän tässä erosta kerrotaan, joten ehkä se löytyy sieltä.

Mika Roth

Dear Moon: Queen of Silence

Rockin moderniin ja menevään laitaan sijoittuva Dear Moon ei pidä kynttilää vakkansa alla, mikä on piristävän erilaista näin suomalaisissa piireissä. Suomalaisen musiikkiviennin uudeksi lähetiksi itsensä nimittänyt yhtye näet soittaa erittäin laveaa ja elektronissävytteistä poprockia ja pitää koko länsimaista musiikkikulttuuria takapihanaan. Hiljaisuus on siis suhteellista, mutta niinhän kaiketi kaikki lopulta on.

Lähes viiden minuutin ajalle levittäytyvä Queen of Silence osaa kutkuttaa ja kutitella juuri oikeista kohdista, jäämättä silti kiinni mistään kielletystä. Okei, onhan se selvää että mm. Franz Ferdinand ja Arcade Fire ovat tainneet vaikuttaa tekemisiin, mutta Dear Moon on osannut sulauttaa vaikutteet jo varhaisessa vaiheessa omaan perimäänsä. Eikä tuo mikään ihme toisaalta ole, sillä jäsenillä on historiaa mm. Rubikin ja Terhon riveissä. Mikäli bändiltä irtoaa vastaisuudessakin tämän tason stadionrock-helmiä, niin helppohan tästä on vientituote veistää. Majesteetillisen kokoista mutta inhimillistä.

Mika Roth

Julius Keisari: Henkinen paskansietokyky
Grey Beton Records

Lähes jokainen meistä taitaa – ikävä kyllä – tuntea sellaisen tyypin, jonka puheet tahtovat olla aina tekoja suurempia. Silloin vaaditaan henkistä paskansietokykyä ja siitä meille kertoo suomiräpin funkimmassa ja svengaavammassa päädyssä viihtyvä Julius Keisari. Kaveriksi raidalle on tullut Danny Value, jonka pöytälaatikosta löytyneelle biisille kaksikko antaa nyt uudet, keisarilliset vaatteet.

Tällä erää lippistä nostetaan kalifornialaisen Daz Dillingerin suuntaan ja letkeässä soundissa riittää niin groovea kuin aurinkovoimaa. Lyriikoiden ja musiikin välinen kontrasti onkin melkoinen, kun muheilla koskettimilla ryyditetyssä siivussa puhutaan bajamajojen lasteista ja yleisestä ketutuksesta. Mittaa kertyy hiukan alle neljän minuutin, joka on tässä yhteydessä optimaalinen, sillä mikään ei jää kesken ja mitään ei jää puuttumaan. Julius Keisarin debyyttialbumi on ilmestymässä keväällä, minkä pitäisi olla hyvä uutinen kaikille ysäriräpin ystäville.

Mika Roth

Kaos Krew: Whiteout

Pietarsaarelainen hardrockmetallijyrä Kaos Krew on vuosien saatossa julkaissut melkoisen nipun niin pieniä kuin isompiakin kiekkoja. Reilun kahden vuoden takainen Returno-pitkäsoitto nosti kierroksia ja paransi vääntöä ryhmän moottorissa, eikä liikevoimaa ole onneksi hukattu. Tuore Whiteout-sinkku pohjustaa jo tietä kuun lopussa julkaistavalle viidennelle albumille, joka on saanut nimen From the Ostrobothnian Plain.

Kuinka siis pohjanmaalaiset lakeudet kuuluvat uudella raidalla? Hmm, ainakin soundimaisema on lavea ja laaja, eikä vokaalien johdattamia kohotuksia voi kutsua oikeastaan muuksi kuin jylhiksi. Elo pohjoisessa on vaativaa ja karua, etenkin tähän pimeään aikaan vuodesta, mutta niin vain sitä pusketaan eteenpäin kun muutakaan ei voi. Onneksi bändi ei kuitenkaan puske rockmetalliaan yksisilmäisesti, vaan soitosta löytyy vivahteita ja dynamiikkaa, minkä ansiosta Whiteout saa renkaansa rullaamaan luontevasti. Tämä korostuu etenkin soolon aikana, orkesterin runtatessa hetken verran suorastaan rammsteinmaisella tavalla – eikä tämä siis ollut mitään vinoilua.

Mika Roth

Kuoliokuja 12600: Umwelt Über Alles
Pomppu Records

Nu-metal ja industrial eivät ole mitenkään kovin muodikkaita musiikkityylejä juuri tällä hetkellä, mutta näiden genrejen synkemmillä poluilla käyskentelevä Kuoliokuja 12600 ei taida muotivirtausten oikuista juuri piitata. Aiemmin ymmärtääkseni Marilyn DeLoria nimellä toiminut yhtye iskee täydellä voimalla ja raskaalla konehuoneella vahvistettu raita pyyhkäisee kaikki ysärivitsit yhdellä kiistattomalla liikkeellä pois pöydältä.

Umwelt Über Alles porautuu hälytyssireenien kaikuessa keskelle kuumaa aihetta: ilmastonmuutos on täällä, ja aihe ahdistaa tekijöitä ankaramman kautta. Voiko syöveriin imeytyvää maailmaa enää pelastaa ja miten meidän kaikkien lopulta käy? Näitä kysymyksiä kysytään indu-juntan hakatessa ja kitaroiden rouhiessa painajaista vasten kasvoja. Taustanostattelut ja tehosteet tasapainoilevat korniuden rajoilla, mutta tinkimätön ote ja täysi heittäytyminen indu/nu-metal myllyyn pelastaa yrityksen.

Mika Roth

Laura Moisio: Kaukana onnesta
Texicalli Records

Laura Moision neljäs studioalbumi, Laulaa kun ei voi muutakaan, julkaistaan maaliskuussa ja nyt on koittanut toisen sinkkulohkaisun aika. Loppuvuodesta ilmestynyt Ohi ajettiin -sinkku yllätti karun luonnosmaisella ja akustisella minimalismillaan, eikä Kaukana onnesta juuri nosta panoksia. Toki vokaalien takana kuullaan nyt rytmiryhmää ja sähköistäkin kitaraa, mutta vaimeus ja hiljaisuus ovat tätäkin sinkkua määrittäviä termejä.

Kappale on kuuleman mukaan saanut innoituksensa Edith Södegranin Levottomia unia -runosta, eikä tämän kappaleen maalaamalta taivaalta tarvitse etsiä kaunista sineä, lohduttavasta auringosta nyt puhumattakaan. Vielä raskaampaa ja vaikeampaa kaikesta tekee se tosiasia, että myös rinnalla oleva oma rakas on samassa murheen alhossa – kumpi sinne sitten ensin sortuikaan. Sinkkuvalintana näin surumielinen numero on hieman yllättävä, mutta yhtä kaikki: Kaukana onnesta on kyllä musertavan kaunis ja jotenkin samaan aikaan lohduttava kappale, jonka melankoliassa on jotain vastustamattoman suomalaisugrilaista.

Mika Roth

Lätsä: Työtön nuori mies
Palsimo Levyt

Lätsä on Helsingissä asuva laulaja/lauluntekijä, joka soittaa folkahtavaa poprockia ja esiintyy toisinaan soolona, toisinaan taas bändin kanssa. Esikoissinkku nostaa hieman verhoa myöhemmin keväällä julkaistavan debyyttialbumin edestä. Ja kun kiekko on äänitetty osittain Jukka Nousiaisen luona, on Lätsän rullaavalta folkpoprockilta lupa odottaa vielä paljon enemmän.

Tuleva olkoon kuitenkin tulevaa ja keskitytään tähän sinkkuun. Folkin juuristossa on aina ollut mukana hyvä annos protestilaulua ja se on pullahtanut myös tämän kappaleen pinnalle, joka kertoo työttömästä nuoresta miehestä. Miehestä joka on juuri valmistunut ja kokee syyllisyyttä näennäisestä hyödyttömyydestään, kun duunia ei löydykään. Lätsän soitossa voi tuntea vanhan suomirockin energiaa ja laulu rakentaa siltaa ainakin Dumarin suuntaan, mitä ei tässä yhteydessä lasketa ainakaan vahingoksi. Toimii, ja huomattavasti paremmin kuin työttömyysturva.

Mika Roth

Mustat Ruusut: Mielenmyrkkyä

Mustat Ruusut on keväällä 2014 perustettu kouvolalainen suomirock-yhtye, joka ei kavahda klisheiden edessä, eikä myöskään karta pop-koukkujen käyttöä. Noin sinkun vuodessa julkaiseva nelikko on nyt hionut soundiaan uuteen kuosiin ja Mielenmyrkkyä edustaakin monella tapaa uuden aikakauden alkua, mikä on sangen sopivaa näin tuoreen vuosikymmenen alkumetreillä.

Missä kulkevat suomirockin ja rockiskelmän vaikeasti piirrettävät rajat, siellä kulkee nyt Mustat Ruusut. Mielenmyrkkyä räjäyttää melodisen melankoliapottinsa etenkin kertosäkeessä, jossa kaikki palaset loksahtavat kerran toisensa jälkeen kohdilleen. Biisin tunteellinen massa kasvaa lähes kriittiseen pisteeseen saakka, mutta niin vain kertsi kestää jopa maksimaalisen paisuttelun, kuulostaen samaan aikaan jotenkin iskelmälle ja Bon Joville. Pohjoisella kulmalla tosin. Hiipuvan rakkauden perään haikaileva numero on kuin luotu suomalaiseen mielenmaisemaan, joten jo on kumma jollei Mustat Ruusut saa raivattua itselleen paikkaa poprockin auringosta.

Mika Roth

Naula: Valtikka

Naula on Imatralta kotoisin oleva yhtye, joka soittaa tummuuteen taipuvaista rockmetallia, josta löytyy rajapintaa niin suomirockin, poprockin kuin jopa postpunkin suuntiin. Aiempiin sinkkuihin verrattuna Valtikka on tulkittavissa positiivisemmaksi vedoksi, mutta älkää huoliko: kyllä tässä edelleen ollaan turvallisen matkan päässä päiväpopin auringonpaisteisista niityistä.

Valtikka hämmentää etenkin soundillaan, jossa alle haudatut koskettimet maalaavat taustoja hiukan esikoisalbuminsa aikaisen Yön tapaan. Naula on kuitenkin selvästi metallisempi, mutta samaan aikaan trio iskee silmää etenkin vokaalien kautta suomalaisen popiskelmän suuntaan. Kaava saattaa tuntua oudolta, eikä Naula taatusti hurmaa jokaista kuulijaa, mutta ainakin Valtikka tarjoaa uniikin ja erilaisen kulman suomalaisen rockin ikimetsiköihin. Tekstissä toivon kipinä on tulkinnanvarainen, mutta ainakin kertosäe jäi jo ensi kerrasta mieleen, joten ei muuta kuin lisää ja kenties suuremmissa annoksissa, kiitos.

Mika Roth

Noora Kataja Trio: Kautokeinoon

Noora Kataja Trio on kokkolalaisen Noora Katajan ympärille kasvanut yhtye, joka esittää svengaavalla otteella folkahtavaa poppia. Ymmärtääkseni Kautokeinoon on yhtyeen debyyttisingle, jolle on luvattu jatkoa jo hyvinkin nopeasti. Keskitytään kuitenkin vielä esikoiseen, joka ansaitsee myös ehdottomasti hetkensä parrasvaloissa.

Kautokeinoon kertoo elämän suurimmista ja toisinaan kivuliaimmistakin muutoksista, jotka yhdistävät lähes meitä kaikkia. Kovin harvahan elää elämänsä siten, ettei tarvitsisi koskaan muuttaa ja jättää jotain rakkaaksi kasvanutta taakseen. Tekstissä vihjaillaan myös mahdollisesta rakkauden ja liiton loppumisesta, mutta tämä kaikki melankolia on osattu sitoa viehättäväksi ja nopeasti korvaan tarttuvaksi paketiksi. Kertosäkeen taustahuminat ja tarkoin punnittu soundipaletti nostavat vielä kappaleen arvoa, joten antennit kannattaa pitää herkkinä luvattuja jatkoja odotellessa.

Mika Roth

Perttu Lempinen & Kultti: Mun tämän yön
V.R. Label Finland

Kun yhtyeen nimi on Perttu Lempinen & Kultti, niin kyllähän siinä jo miettii, että kuinka tosissaan tässä nyt ollaan liikkeellä. Kaiken kukkuraksi kuvallinen tyyli toistaa 70-luvun Hammer-elokuvien pahaenteisyyttä ja nostalgisuus on touhun merkittävin polttoaine muutenkin. Toisaalta turkulaisen yhtyeen juuret ulottuvat laajalle alalle, joten onko tuo nyt ihme, että lopputulemana on syntynyt uutta rockia, joka on läheistä sukua 50-luvun alkuperäiselle rockille.

Alkuperäisen rockin rakkauden kaipuu ja naistaustalaulut istuvat toisaalta 20-luvun alkuun kuin klassinen Chevrolet päättymättömän tien alkuun, joten noustaan vain kyytiin ja nautitaan matkasta. Svengaava soitto on puolittain iskelmärockia Baddingin hengessä, toisen tanssikengän sipaistessa Topi Sorsakosken parkettia. Tärkeintä on kuitenkin se, että kaiho ja tenho on saatu kiteytettyä toimivaksi kolmeminuuttiseksi biisiksi, joka nappaa naurettavan helposti kiinni suupielestä. Nostan siis stetsonia nostalgikkojen edessä ja lähden mukaan tanssiin.

Mika Roth

Peter Pam: Local Fuzz

Myöhemmin tänä keväänä debyyttipitkäsoittonsa julkaiseva Peter Pam iski melko tarkkaan vuosi sitten rock-hakkunsa vahvaan kultasuoneen. Neljän raidan mittainen Flat Moon Rising porautui elektronisesti vahvistetun actionrockin bilettävään laitaan ja sai saumat paukkumaan kerrassaan lupaavasti. Local Fuzz on ensimmäinen lohkaisu tulevalta albumilta, eivätkä bileet ole näemmä ainakaan hiljenemässä.

Local Fuzz lähtee heti alusta ottamaan kimmoketta syntikoiden puolelta, mutta takovat rummut ja taustalla räyhäävät kitarat pitävät rockin hien hajun jatkuvasti iholla. Hiljaa-kovaa kaava on tietysti tuttu jo lukemattomista muista yhteyksistä, mutta kaikki on lopulta kiinni tasapainosta sekä pienistä vivahteista ja Peter Pam hallitsee mitä selvimmin oman saransa. Local Fuzz ei ole kenties bändin tähän asti julkaisemista biiseistä kovin, mutta ei se toisaalta heppoisinkaan ole – eikä tältä ryhmältä tunnu tulevan koskaan huteja. Siispä tulevaa odotellessa.

Mika Roth

Saa kiljua: Sanaton

Terhakkaa ja popahtavaa punkkia takova Saa kiljua järjesti viime vuoden lopulla pienen yllätyksen, kun Kesän kuolema -sinkku paljasti bändistä herkemmän ja rauhallisemman puolen. Päättyneen vuoden viimemetreillä ilmestynyt Sanaton onkin sitten paluu takaisin perusasioiden pariin, nopeusmittarin neulan painuessa lähemmäs kaakkoa.

Sanaton on voimaannuttava julistus joka ilmoittaa selvin sanoin, että meistä jokaisella on painoarvoa ja voimaa. Törkeämmät ja tylymmät öykkärityypit saattavat tuuppia meitä muita vahvemman oikeudella, mutta eihän maailma enää nykyään toimi viidakon laeilla. Ei ainakaan koko ajan. Vinhasti etenevä siivu rakentuu mukavasti korvaan tarttuvan melodian ympärille ja vaikka kaikki on ohi alle kahdessa minuutissa jää siivusta lämmin jälkifiilis. Rautainen massa ja taipuisa soitto toimivat jälleen toistensa vastavoimina ja kyllähän meillä kaikilla sanat on hallussa.

Mika Roth

Samoaja: Their Sons and Daughters

Modernin folkin ja kevyen ilmavan englanninkielisen indiepopin saroilla liikkuva Samoaja julkaisi viime keväänä hienon Svier-sinkun, joka on sittemmin viihtynyt allekirjoittaneen soittolistoilla. Nyt on koittanut seuraavan sinkun aika, ja fiilikset ovat vähintäänkin yhtä avarat ja eteeriset kuin vajaa vuosi sitten.

Hiipien käynnistyvä Their Sons and Daughters nojaa aluksi silkkaan akustiseen kitaraan, jonka rinnalle parrasvaloihin nousee pian kuulas laulu, tai lausunta. Kappaleen napakka vihellyskoukku esitellään ensi kertaa jo parinkymmenen sekunnin kohdilla, mutta valttikorttia ei lähdetä pelaamaan puhki, vaan sitä osataan juuri sopivasti pihdata. Kappale ei varsinaisesti räjähdä taivaisiin edes kiivaimmassa kohdassaan, mutta bändin ”landscape pop” ei toisaalta kaipaa enempää, sillä nämä maisemat osataan rakentaa pienemmistä partikkeleista.

Mika Roth

Shark Varnish: Kytö

Tampereen synkimmistä varjoista kokeellista elektro/ambient/industrial/postpunk -äänitaidetta luova Shark Varnish iski vuonna 2018 pari veitsenterävää vaajaa allekirjoittaneen musiikkiuniversumiin. Vainoan kanssa pyöräytetty splitti ja hieman myöhemmin julkaistu Tappaa kotona ja puutarhassa kun pistivät termin ’kokeellisuus’ tiukkaan testiin ja saivat adjektiivit venymään.

Tuore Kytö-kappale sijoittuu Shark Varnishin elektrospektrillä selvästi ambientimpaan, shamanistisempaan ja mystisempään päähän. Kappale on kuin venytetty aasialainen loitsu, jonka kieli, massa ja tarkoitus ovat oikeastaan täysin toissijaisia asioita. Tärkeämpää on se, mihin tiloihin, ajatuksiin ja paikkoihin äänten ketjut kuulijansa hienovaraisin elein johdattavat. Toisille kappaleen mystisyys ja moniselitteisyys voivat näyttäytyä uhkaavina elementteinä, mutta itse koen tämän kiireettömän äänten virran lohduttavana, ohjaavana ja jollain kummalla tapaa jopa pehmeänä. Ehkä mitään ei tarvitsekaan ymmärtää tarkasti voidakseen aistia suuremman kuvan ääriviivoja, kuka tietää?

Mika Roth

Sofia (feat. Jesse Markin): Sorry
Texicalli Records

Täytyy tunnustaa, että tämä musiikillinen liittouma tuntui jo heti ensi kuulemalta loistavalta idealta. Soulahtavan ja elektronisesti vahvistetun popin parissa jo parin vuoden ajan viihtynyt Sofia kun on osoittautunut vahvaksi tekijäksi, eikä Liberiasta Viljakkalaan siirtyneen Jesse Markinin pehmeän lämpimästä äänestä voi olla vaikuttumatta. Kaiken lisäksi vokalistien äänet sopivat kuin luonnostaan yhteen, joten menestyksen kortit ovat mielestäni jo jaossa.

Sorry on kiireettömältä vaikuttava balladinkaltainen, rauhallinen kappale, johon silti saadaan mahtumaan typerryttävän paljon eri asioita. Akustiset ja elektroniset elementit sulautuvat toisiinsa, siinä missä vokaalitkin, ja kantavana tekijänä tekstissä tuntuu olevan eron aiheuttama tuska. Vai onko ero vielä oikeasti tapahtunut, kertaavatko kertojat päässään vasta tapahtuneita asioita ja kivuliaita tunteitaan? Jokainen voi tietysti tulkita rivit omin tavoin, mutta yhtä kaikki kyseessä on viiltävän kaunis ja kaipuuta tihkuvalla rauhallisuudellaan satuttava pikkuhelmi.

Mika Roth

Toluhaukat (feat. Jonestown): Loitsu
3rd Rail Music

Tiukan nimen itselleen kasteessa saanut Toluhaukat on oululainen synkempää ja tummempaa rap/hip-hop musiikkia luova kaksikko. Duoa avustaa uudella sinkulla Jonestown ja maistiainen on samalla ensimmäinen lohkaisu tulevalta pitkäsoitolta, jonka tarkemmasta julkaisupäivästä ei ole vielä tätä kirjoitettaessa tietoa.

Loitsu kulkee kiskoillaan kuin mehevin mahdollinen painajainen ja soundien puolella tuotantovastuussa ollut Tolu-J ansaitseekin syvimmän kumarruksen. Äänimaisema on periaatteessa täynnä materiaalia ja äänivalli painaa alati kuulijaa lattiaa vasten, mutta silti kakussa on myös sen verran ilmavuutta, että biisi ei tukehdu oman massansa alle. Vasemman käden tiestä ja muusta synkästä kertovat tekstit jättävät sopivasti tulkinnanvaraa, eikä mitään puhkiselitetä, eli oikeilla jäljillä ollaan. Sinkun perusteella rima nouseekin jo sen verran korkealle, että albumin ilmestyminen tulee olemaan tapaus.

Mika Roth

Untogethers: The Peasant
Iso Pinkki

Untogethers julkaisi muutama vuosi sitten mainion esikoisalbuminsa, jonka rosoisessa kitararockissa tuntui olevan potentiaalia runsaampaankin irrotteluun. Uusi vuosikymmen käynnistyy bändin leirissä voitokkaasti, sillä maaliskuussa ilmestyvää kakkosalbumia pohjustava The Peasant -sinkku on mitä raikkain ja yllättävin askel perinteisen poprockin keveämpien ja värikkäämpien kuusaripilvien alle.

Siinä missä esikoisalbumi oli tavallaan John Lennon -rockia rosolla ja sorolla, osoittautuu The Peasant runsaaksi ja eloisaksi Paul McCartney / Brian Wilson poprockiksi. Paljon ei ole käytetyissä keinoissa ja kaavoissa muuttunut, mutta alati läsnä olevat koskettimet, toisinaan taustalla piirtelevä kaihoisa torvi ja lapsekkaasti junttaava rytmi tekevät kummia. Mikä tärkeintä: kappale ymmärretään pitää sisäisestä runsaudestaan huolimatta kolmeminuuttisena makupalana, jolla pellit avataan vain pariin otteeseen. Näin nousut ja laskut todella toimivat, eikä kipaleen äärellä voi olla hymyilemättä.

Mika Roth

Willie and the Goodsouls: Future
V.R. Label Finland

Jokunen vuosi sitten Willie and the Goodsouls kuulosti vielä enemmän ja vähemmän Dire Straitsin sekä Bruce Springsteenin yhdistelmältä. Onneksi maailma on muuttunut myös Willien leirissä sitten Free Willie -albumin päivien, eivätkä muutokset ole olleet negatiivisia. Tätä nykyä ryhmä sijoittuukin musiikin maailmankartastolla huomattavasti lähemmäs Americanaa, Sam Cookea ja John Cougar Mellencampia.

Futuren päämelodia on kieltämättä täyttä asiaa, eikä biisin muissakaan rakenteissa ole havaittavissa ongelmia. Amerikan raitillahan tässä kruisaillaan ikkunat alhaalla ja tukka tuulessa, mutta ryhmä osaa väistää klisheisyyden kaislikot hyvällä prosentilla. Tuohon kun lisää vielä neliäänisen laulun ja rikkaan mehevän soitinpaletin, niin mikäpäs tässä on odotella kevääksi luvattua kolmatta albumia, jolla taian pitäisi jatkua.

Mika Roth

Lukukertoja: 5171