Metalcamp - tiistai

Viisi päivää, yli 80 yhtyettä ja joka päivä reilusti yli 30 astetta lämpöä, siinä muutamia faktoja jotka määrittelivät neljännen Metalcamp festivaalin kulkua. Malttamattomimmat juhlijat olivat saapuneet paikalle jo sunnuntaina ja maanantaina leirintäalueiden portit avattiin virallisesti, minkä jälkeen vapaamuotoinen juhlinta pääsi valloilleen. Livemusiikkia ei tässä vaiheessa ollut vielä kuitenkaan tarjolla, sillä esiintymisalueen portit aukenivat vasta tiistaina.

Maanantaina mitattu 37 lämpöastetta nokitettiin jo tiistaina, kun Alppien ankara aurinko paistoi yhden ja toisenkin juhlijan nahkaan punaiset polttomerkkinsä. Leirintäalueen rannat olivatkin ahkerassa käytössä, kun kuumuuden ahdistamat juhlijat etsivät helpotusta Soča ja Tolminka jokien viileydestä. Jokien aalloilla nähtiin uimareiden ja pulikoijien lisäksi myös monenmuotoisia ja näköisiä ilmapatjoja, kun osa vieraista otti kaiken mahdollisen irti vesileikeistä.

Esiintymisalueen portit aukaistiin puoli neljältä ja ensimmäinen orkesteri nousi lauteille tuntia myöhemmin. Kahtena ensimmäisenä päivänä käytössä oli vain valtaisien puiden siimekseen metsämäiseen ympäristöön pystytetty pienempi lava, päälavan liittyessä toimintaan vasta torstaina.

Ensimmäisen esiintyjän osa ei ole koskaan kadehdittava, mutta jonkunhan sekin on tehtävä. Festivaalien avauksesta vastasi tällä kertaa viiden nuoren miehen muodostama thrashmetal/metalcore-orkesteri Animosity, jonka jäsenet ovat hädin tuskin täysi-ikäisiä. Herrain nuori ikä ei ollut kuitenkaan ainakaan haitaksi, eikä edes vähälukuinen kuulijakunta hyydyttänyt ryhmää, kun se pyrki voittamaan puolelleen uusia kannattajia. Sounditkin nikottelivat vielä alkuun, muta bändin suurin ongelma oli selvästi siinä, että sen musiikki on niin tylsistyttävän tavallista. Tällaista vauhdikasta, huutoon ja tukeviin kitaravalleihin nojaavaa tavismetallia kun löytyy maailmasta jo liiaksikin asti.

Puolen tunnin mittainen setti eteni kaikesta huolimatta ihan kivasti ja kun viimeisenä kuullun You Can´t Win biisin aika koitti, pyysi vokalisti kytkemään savukoneen asentoon yksitoista. Kyseinen kappale omistettiin bändin kiertuekumppani Convergelle, joka esiintyi myöhemmin saman illan aikana. Mukiinmenevä avaus juhlille, vaikka pientä jäykkyyttä esiintymisessä olikin havaittavissa. Aloitus jäi sitä paitsi monilta varmasti huomaamatta, sillä puiden keskellä olevan lavan ääniä ei voinut mitenkään kuulla alueen pitkille rannoille, joilla huomattava osa festivaalivieraista vietti aikaansa näinä päivän kuumimpina hetkinä.

Italialainen veteraaniorkesteri Sadist katkaisi kahdeksan vuoden mittaiseksi venähtäneen levytystaukonsa keväällä, kun bändin itsensä mukaan nimetty uusi pitkäsoitto näki päivänvalon. Sadistin progehtava deathmetal sopikin päivän ohjelmaan kuin nyrkki silmään, eikä väkikään ujostellut enää aivan yhtä kovasti juhlintaa.

Pitkän intronauhan nostatus johti ensimmäiseen biisiin, jonka aikana muutama asia kävi jo varsin selväksi. Ensinnäkin soundit olivat kerrassaan timanttiset, kun jokaisen soittimen saattoi erottaa selkeästi balanssin ollessa erinomainen. Juhlaväkikin osallistui nyt huomattavasti aiempaa tiiviimmin toimintaan ja kappaleiden välissä kuultiin usein rytmikästä ”Sadist! Sadist! Sadist!” huutoa. Pitti lähti viimeisten numeroiden aikana nykien pyörimään, vaikka se kieltämättä harva olikin. Myös esiintyjillä tuntui olevan verrattain mukavaa ja erityisesti vokalisti Trevor sai eturivien riehunnasta lisää vettä myllyynsä. Sadist esiintyi edelleen nelimiehisenä, kitaristin hoitaessa kaikki kosketinsoitinosuudet ja kiirettä nopeasormisella Tommylla pitikin, sillä koskettimia kuultiin useammassa siivussa.

Paikallista taitoa edusti ensimmäisenä Slovenian pääkaupungista Ljubljanasta kotoisin oleva Prospect. Bändi pitää modernia englanninkielistä progressiivista metallia kunniassa ja erityisesti nimi Dream Theater mainitaan helposti Prospectin yhteydessä. Eikä tuo mikään ihme olekaan, sillä yhtyeen musiikkia ei tarvitse kuunnella kauaa kun vaikutteet paistavat jo kirkkaina lävitse.

Sadistin vedettyä puolen tunnin mittaisen osuutensa viisi minuuttia yli aloitti Prospect vastaavasti oman settinsä jo kymmenen minuuttia myöhässä. Slovenialaiset pyrkivät kyllä pitämään kiirettä, sillä ensimmäinen kappale lähti liikkeelle suoraan soundcheckin lopusta, ilman mitään sen kummempia alkuseremonioita. Avausinstrumentaalin loputtua myös vokalisti Robi Grdič liittyi mukaan menoon ja yhtäläisyydet uniteatteriin ne sen kuin vain voimistuivat entisestään. Pari siivua moista jaksoi kuunnella, mutta sen jälkeen rantabaarin kutsu kävi jo voittamattomaksi…

…. mutta juoman tilaaminen osoittautuikin odotettua haastavammaksi hankkeeksi. Festivaaleilla kun oli käytössä uniikki järjestelmä, jossa kaikki juotava – niin olut, siideri, viskikola kuin vaikkapa esimerkiksi appelsiinimehu – pitää ostaa kupongeilla. Tämä fakta selvisi tietenkin vasta tiskillä, samoin kuin se seikka, että näitä kuponkeja saattoi ostaa vain muutamista pisteistä. Onneksi lähin vaihtopiste sattui olemaan vain muutaman metrin päässä. Ensimmäisestä muovilasista maksettiin vielä euron pantti, oli se sitten minkä kokoinen tahansa ja tämän jälkeen lasin saattoi vaihtaa aina uuteen, ensimmäisen lasin kera sai myös hienon Metalcamp-pinssin. Euron pantin saattoi saada vielä takaisinkin, mikäli lasin palautti päivän päätteeksi erilliseen pisteeseen yhdessä edellä mainitun pinssin kanssa. Etenkin parina ensimmäisenä päivänä juomapisteiden työntekijät saivat selittää väsymykseen asti tätä järjestelmää, keskinkertaisen tai sitä heikomman englanninkielen tehdessä kommunikaation vielä entistäkin vaikeammaksi.

Jokien yhtymäpisteessä sijaitseva rantabaari oli vetänyt väkeä runsaslukuisesti paikalle ja monet metallipäät olivat hakeneet jo turkoosista, viileästä vedestä lievitystä kuumuuteen. Janojuomaakin näytti kuluvan iloista tahtia ja mikäs siinä oli rantajuhlia pitäessä, kun Pantera raikui taustalla kunnioitettavan kokoisista ämyreistä. Tauko olikin kieltämättä paikallaan, mutta sitten takaisin tositoimiin ja kohti estradia, jolla Prospect soitti edelleen progemetalliaan – setin venyessä jo vartin verran yliajalle.

Aikataulu saatiin takaisin raiteille silti nopeasti, sillä seuraava orkesteri ei käyttänyt tunnin mittaisesta siivustaan kuin kolme varttia. Nopeaa, rujoa, kulmikasta, anteeksiantamatonta, dynaamista, äärimmäistä ja kaiken tieltään hajottavaa, mm. noilla sanoilla voisi kuvata yhdysvaltalaisen Convergen remuamista, mutta nämäkään sanat eivät pysty kiteyttämään tyydyttävästi koko totuutta. Nelihenkisen ryhmän hyökätessä lauteille osuvin sana olisikin ollut kenties räjähdys, sillä niin kammottavalla voimalla ja raivolla ryhmä esiintyi.

Intensiivinen riehuminen ei kuitenkaan päässyt vaikuttamaan liiaksi soittoon tai soundeihin, jotka olivat jälleen kristallinkirkkaat. Vokalisti Jacob Bannonin painaessa pitkin lauteita vasemmalta oikealle, stemmoja karjuvat kitaristi Kurt Ballou ja basisti Nate Newton pyrkivät ulkoistamaan keuhkonsa suun kautta – tai siltä estoton mylviminen ainakin yleisöön päin näytti. Pitti jauhoi lavan edessä jälleen lähes koko keikan ajan ja eräässä kohdin nähtiin myös mielenkiintoinen variaatio normaalista törmäilystä. Kuin sanattomasta sopimuksesta kaikki pittaajat järjestäytyivät kahteen vastakkaiseen riviin. Hetken aikaa nämä rivit tarkastelivat toisiaan tyhjäksi jääneen pittialueen yli, kunnes yht´äkkiä kaikki karkasivat täyteen vauhtiin ja rivit juoksivat toisiaan päin mahtavalla rytinällä. Lienee sanomattakin selvää, että moinen oli jo aika hurjan näköistä toimintaa ja tässä vaiheessa oli viisasta siirtyä muutama strateginen askel sivummalle.

Kun The Crown otti ja hajosi, päätti vokalisti Johan Lindstrand jatkaa edelleen tuiman deathrashin parissa. Näin sai alkunsa hankalan tuntuisesti nimetty One Man Army and the Undead Quartet, joka kapusi Metalcampin päälavalle kellon viisareiden osoittaessa varttia yli kahdeksaa. Kaksi pitkäsoittoa yhtä monessa vuodessa julkaissut ryhmä otettiin vastaan todella lämpimästi ja Lindstrand tuntui itsekin hieman hämmästelevän orkesterinsa mittavaa menestystä.

Tyylillisesti One Man Army… kuulosti melko paljon The Crownilta, mikä ei ole tietenkään mikään ihme, mutta kappalemateriaalinsa puolesta uusi yhtye ei pärjännyt Lindstrandin aiemmalle bändille kovinkaan hyvin. Tunnin mittaisessa setissä kuultiin toki muutama kivenkova vetäisy, mutta vastavuoroisesti sekaan livahti myös selkeitä täyteraitoja, joiden soisi tippuvan viimeistään seuraavan albumin jälkeen pois settilistasta. Aurinko painui ruotsalaisten soittaessa vuorten taakse, minkä jälkeen lämpötilakin lähenteli taas inhimillisiä, numerolla kaksi alkavia lukuja, mikä aktivoi puolestaan selvästi yleisöä. Lindstrand kumppaneineen saikin varmasti Slovenian reissullaan monta uutta ystävää, eikä paitakauppakaan tuottanut takuulla persnettoa.

Itävaltalainen progressiivista metallia soittava Deadsoul Tribe nauttii vahvaa suosiota erityisesti itäisten Alppien suunnalla. Bändi on ollut julkaisemassa viidettä pitkäsoittoaan A Lullaby for the Devil jo muutaman viime vuoden ajan, mutta viime hetken viivytykset ovat toistuvasti lykänneet julkaisupäivää yhä kauemmas ja kauemmas. Vuosiksi venynyt odotus ei näytä kuitenkaan vahingoittaneen ryhmän kannatusta, sillä lavan edusta oli täynnä väkeä jo hyvissä ajoin ennen keikan alkua.

Musiikillisesti itävaltalaiset eivät tarjonneet mitään uutta päivän ohjelmaan, eikä bändi sijoittunut laadullisestikaan edes esiintyjien kärkipäähän, vaan lähinnä sinne toiseen päähän. Soittoa kuunnellessa tulikin mietittyä, että mitähän siitä mahtaisi syntyä jos Smashing Pumpkinsilta otettaisiin pois kaikki lahjakkuus, sen tilalle laitettaisiin muutama metri Dream Theater sukuista yllätyksetöntä progemetallia ja ankaran sekoituksen jälkeen kaikki persoonalliset piirteet leikattaisiin irti tästä sekasikiöstä. Deadsoul Tribe?

Mielenkiintoisin juttu keikassa oli se, että lavan vasemmalle puolelle oli sijoitettu suuri kangas, jolle heijastettiin livekuvaa estradin tapahtumista. Paljon muuta ihmeteltävää tilaisuudessa ei sitten ollutkaan – paitsi ehkä bändin saama tunnin mittainen soittoaika, jossa oli oikeusmurhan makua.

Voiko Sepulturaa kutsua enää Sepulturaksi, kun bändin riveistä ei löydy ainuttakaan Cavaleraa? Kysymys on enemmän kuin aiheellinen, mutta nelikko Andreas Kisser, Derrick Green, Paulo Jr. ja Jean Dolabella yritti ainakin parhaansa, jotta Cavaleraton Sepultura hyväksyttäisiin. Ensimmäisen päivän pääesiintyjänä yhtye oli saanut soittoaikaa ruhtinaalliset puolitoista tuntia, setin ulottuessa aina seuraavan vuorokauden puolelle asti.

Pääosin punaisella verhottu estradi kylpi keikan alussa loputtoman tuntuisessa strobo-välkkeessä, kun rumpali Dolabella, kitaristi Kisser ja ainoa jäljellä oleva alkuperäisjäsen, basisti Paulo Jr. aloittivat soiton. Pian lauteille ilmestyi myös vokalisti Green ja juhlat saattoivat näin toden teolla alkaa. Koko lähitienoo oli pakkautunut täyteen väestä, kun jokainen halusi nähdä bändin edes vilaukselta. Niinpä ihmisiä seisoi penkkien, pöytien, roskisten ja kaiken mahdollisen päällä ja olipa pari juhlijaa keksinyt kiivetä puuhunkin parempaa tähystyspaikkaa etsittäessä.

Modernien aikojen Sepultura tuntuu kärsivän pitkälti samoista ongelmista kuin Soulfly, eli siitä ettei yhtyeen tuoreempi tuotanto tunnu oikein kiinnostavan kuulijoita. Uusille biiseille toki taputetaan kohteliaasti, mutta silti kaikki haluavat kuulla lähinnä ne vanhat kunnon rallit Refuse/Resist, Territories jne.

Tämä tuoreempaan materiaaliin kohdistuva rasismi on sinänsä epäreilua ja varmasti bändeille turhauttavaakin, koska niin Soulfly kuin Sepulturakin ovat julkaisseet joitain todella hyviä albumeita, eikä niiden biisimateriaalissakaan niin suurta eroa entiseen ole. Silti suuruuden päivät ovat kummallakin takanapäin, joten ehkäpä Sepultura nähdään vielä joskus klassisessa kokoonpanossaan.

Sepulturan pompahtelevaan metallointiin päättyi ensimmäinen festivaalipäivä ja kirkkaan tähtitaivaan kaareutuessa yläpuolelle olikin aika lähteä hissukseen vaeltamaan kohti kortteeria sekä höyhensaaria.

Keskiviikko
Torstai
Perjantai
Lauantai

Teksti ja kuvat: Mika Roth