Tuska Open Air - lauantai

Ennen festivaaleja sääennusteet lupailivat sadekuuroja, sekä mahdollisesti ukkostakin Kaisaniemeen, mutta totuus oli lopulta tyystin toisenlainen. (Sään puolesta) selkeän perjantain perään saatiin tuskaisan kuuma lauantai, kun aurinko porotti koko päivän lähestulkoon pilvettömältä taivaalta. Tämä ei kuitenkaan hillinnyt millään tavoin juhlien riehakkainta päivää, joka tarjosi nähtävää ja kuultavaa Euroopan eri kolkilta, sekä ison veden tuolta puolen.

Yhdysvaltalainen Misery Index saapui vanhalle mantereelle jo kesäkuun puolessa välissä ja bändin Euroopan turnee jatkuu aina heinäkuun loppuun saakka. Paikallisiin kulttuureihin tutustuminen onkin varmasti rikastuttanut bändin kokemuspohjaa ja basisti/vokalisti Jason Netherton osoitti oppineensa suomenkieltä kunnioitettavan määrän. Eikä oppi rajoittunut ainoastaan alapään sanoihin, sillä bändin esittely ja kuulumisten kertominen luonnistuivat mainiosti ilman, että joka toinen sana oli ruma sellainen.

Misery Indexin nopea mutta raskas rytyytys ravisteli kohmeloista väkeä hereille ja vaikka kinkerit eivät missään vaiheessa mahdottomiksi äityneetkään, jaksoi yhtye puskea kolmen vartin mittaisen settinsä läpi kunnioitettavalla työmoraalilla. Yleisöä valui paikalle koko keikan ajan ja loppumetreillä meno alkoi takariveissäkin muistuttaa etäisesti metallifestivaaleja.

Before The Dawn oli saanut osakseen lämmittää perimmäisen telttalavan, ja heti Disappear-avauksesta oli ilmeisestä, että kylmäksi se ei tulisi jäämään. Tätä seurasivat yhtä raivoisat Scar, My Darkness ja Unbreakable. Hieman yllättäen yhtye tuntui saavan selvästi enemmän kiihkoa vanhempiin biiseihin - uuden levyn Faithless ja etenkin Deadsong olivat ikävän pliisuja. Ylipäätään Tuomas Saukkonen oli puhtaita osia laulanutta Lars Eikindia huomattavasti vakuuttavampi, ja hänen mörinänsä ja riffittelynsä hallitsikin bändin live-ilmaisua.

Alueen vastakkaisella laidalla fiilikset kohosivat kohti toisen teltan kattorakenteita, kun Profane Omen spiikattiin sisään. Yhtye valittiin alkuvuodesta Finnish Metal Awardseissa vuoden tulokkaaksi ja viimevuotinen Beaten Into Submission debyyttipitkäsoitto on kerännyt tasaisesti glooriaa vielä tämänkin vuoden puolella. Teltta olikin täynnä väkeä jo ennen keikan alkua ja kun herrat sitten ilmestyivät lauteille, otti yleisö heidät vastaan kunnon äänivallilla.

Deathrockia ja thrashmetallia mielikuvituksellisesti toisiinsa sekoitteleva mäiske maistui mainiosti väelle ja yleisöstä irtoava äänenpaine tuntuikin vain kasvavan tasaisesti halki keikan. Tämä heijastui puolestaan luonnollisesti soittajiin, jotka pistivät itsensä entistä kovemmin likoon ja näin oltiinkin saatu aikaiseksi miellyttävä noidankehä, jonka lopputuloksena oli pirun kova keikka. Tämä ryhmä on kaikista merkeistä päätellen murtautumassa kohti suurempaa suosiota, joten jos vauhdikkaampi death/thrash maistuu niin viimeistään nyt kannattaa raapustaa nimi Profane Omen muistiin.

Pain – voiko Tuskassa soittavan orkesterin nimi olla enää tippaakaan tuota osuvampi? Peter Tägtgren saapui joukkoineen Tuskaan seitsemän vuoden tauon jälkeen. Vuonna 2000 tuolloin vielä kaksipäiväiset juhlat järjestettiin VR:n makasiineilla, yleisön määrän jäädessä huomattavasti nykyistä vaatimattomakkaksi. Tuon jälkeen on ehtinyt tapahtua paljon – niin Tuskalle kuin Pain orkesterillekin.

Keväällä viidennen pitkäsoittonsa Psalms of Extinctionin julkaissut Pain sai kentän täyttymään jo kummasti, vaikka aurinko kuumottikin tässä vaiheessa kaikkein armottomimmin pilvettömältä taivaalta. Setti startattiin Same Old Songin voimin ja heti alusta lähtien Tägtgren pyrki kiskomaan yleisöstään irti kaiken mahdollisen äänen. Nyt ei tyydytty mihinkään aivan vähäiseen möykkään, minkä herra osoitti selvästi eleillään, mutta jo muutaman rallin jälkeen yleisö ansaitsi maestrolta kumarruksen. Tämä on sitä vuorovaikutusta parhaimmillaan.

Vuoden 1999 Rebirth albumin videosinkku End Of The Line, samoin kuin edellisen albumin nimibiisi Dancing With The Dead otettiin vastaan erityisen äänekkäästi, mutta hieman yllättäen uudelta albumilta löytyvä Nailed To The Ground sai viileähkön vastaanoton. Liekö biisi sitten liian uusi vielä vai mikä mahtoi mättää, mutta vastaavasti Walking On Glass sai huomattavasti enemmän käsiä ilmaan. Pienistä odotuksista huolimatta setissä ei kuultu Björk-lainaa Play Dead, jonka vastaanotto olisi ollut todella mielenkiintoista todistaa.

Lauantain suurin yleisömagneetti oli selkeästi W.A.S.P., jonka kuninkaallinen asema Pohjoismaissa lienee ikuinen. Bändiltä ilmestyi keväällä tuore Dominator pitkäsoitto, mutta silti suurin osa biisilistan siivuista oli peräisin W.A.S.P., The Last Command ja Inside the Electric Circus albumeilta, jotka julkaistiin niinä bändin ”kuumimpina vuosina” 1984-1986. Moisesta politiikasta voi tietysti valittaa, mutta minkäs teet kun suurin osa kansasta haluaa kuitenkin kuulla ne samat takavuosien rallit.

Keikka alkoi tuttuun tyyliin siten, että kaiuttimista soi pitkään pelkästään The Doorsin The End biisiä, jonka aikana ryhmä otti hitaasti asemansa. Vaikka yhtyeen settilista tuntuu jämähtäneen lopullisesti paikoilleen, jaksoi Blackie Lawlessin kipparoima ryhmä riehua lauteilla kunnioitettavasti. Mistään rutiinisuorituksesta ei siis voinut puhua, kun I Wanna Be Somebody, L.O.V.E. Machine, Wild Child ja kumppanit esitettiin ties kuinka monetta kertaa suomalaiselle yleisölle. Pienen yllätyksen tarjosi pitkä kitarasoolo, jonka loppumetreillä tapailtiin Pink Floydin Sorrow-biisiä. Muuten tapahtuma eteni juuri kuten käsikirjoituksessa luki ja yllättävän monelle W.A.S.P. tuntuikin olevan se lauantain pääesiintyjä.

Europe, Bon Jovi, Van Halen... Kukin voi mielessään miettiä, minkä ikäinen oli, kun nämä olivat kovia nimiä. Emppu Vuoriselle, iskelmäshown isännältä näyttäneelle vokalisti Pekka Heinolle ja muille Brother Firetriben pojille ne ovat sitä edelleen, mutta tässä tarjonta kohtaa kysynnän: tunnelma alueen perällä olevassa teltassa oli hurmioitunut. Mieleen onkin jäänyt elävästi, kuinka Norther veti vuoden 2003 Tuskassa puolityhjän teltan hetkessä täyteen päättämällä settinsä The Final Countdownilla, joten kyllä kosketinhevi metalliväkeen uppoaa. Nytkin noin jokaisen biisin kohdalla saattoi miettiä, että onkos tämä cover jostain vanhasta hitistä? Niin tutuista aineksista velipaloheimot musiikkinsa ovat rakentaneet. Materiaali taisi kuitenkin olla kauttaaltaan ainakin nimellisesti omaa, ja hyvin toimivaa: keikan päättäneen I Am Rockin aikana yleisö lauloi mukana niin, että bändikin tahtoi peittyä alle.

Alankomaalainen Legion Of The Damned antoi puolestaan sisäänkäynnin vieressä olevassa teltassa kolmen vartin mittaisen pikakurssin perinteisen thrashmetallin saloihin. Vuonna 2004 Occultin raunioille perustettu ryhmä herätti jo ennakkoon kiinnostusta sekä innostusta, minkä johdosta teltan koko tuli taas vastaan, kun runsaslukuinen kansa pyrki pääsemään mahdollisimman lähelle soittajia. Kuulijoista irtosi myös melkoinen meteli ilman, että sitä tarvitsi edes sen kummemmin huudattaa.

Legion Of The Damned kiertää tänä kesänä Euroopan metallifestivaaleja perinpohjaisesti ja bändillä onkin kova nälkä päästä eteenpäin metallin maailmassa. Mikäli muutkin keikat yltävät samanlaiseen intensiivisyyteen kuin mitä Tuskan teltassa saavutettiin, on läpimurto seuraavalle suosion asteelle suorastaan väistämätön. Tämä sen takia, että rankan livekunnon lisäksi alankomaalaisten thrashmetal on kaikin tavoin korkeatasoista. Ryhmä ei tuo mitään uutta tai ihmeellistä thrashmetalliin, mutta nelikko hallitsee sitäkin vahvemmin vanhojen oppien käytön ja tuttujen kaavojen muokkauksen. Omaa kieltään kertoi sekin, että biisilistasta ei löytynyt ainuttakaan heikkoa kohtaa, vaikka bändiltä on ilmestynyt vasta kaksi pitkäsoittoa.

Tuskan tämän vuoden trendikkäin esiintyjä oli amerikkalainen postmetal-yhtye Isis. Eikä siinä mitään, yhtyeen progressiivinen maalailu täydensi oivasti kattauksen, joka sisälsi muuten jo noin kaikki metallin keskeiset lajit. Ilmassa oli kuitenkin pientä suorittamisen makua, kun yhtyeen kukin jäsen tyytyi veivaamaan soitintaan, ehkä samalla spastisesti nykien, mutta ilman minkäänlaista yleisökontaktia. Kuulijat vastasivat seisoskelemalla vielä staattisempina, ja selvästi harvalukuisempina kuin mitä olisi voinut odottaa. Yksittäisiä hurmioituneita joraajia toki näkyi. Osasyy tähän saattoi olla, että valtaosa materiaalista oli yhtyeen uusimmalta In the Absence of Truth -albumilta - kun toiseksi viimeisenä biisinä kuultiin Oceanicin The Beginning and the End tuli yleisöön vähän lisää eloa.

Eniten setistä saikin irti pistämällä silmät kiinni, ja antamalla äänihyö´yn tuntua vartalossa. Täytyy tosin myös todeta, että siinä missä levyllä Aaron Turnerin laulua voi pitää tarpeettomanakin elementtinä, toi se lavalla paljon kaivattua dynamiikkaa yhtyeen esiintymiseen. Ainoa spiikki kuultiin viimeisen biisin jälkeen: We are Isis - thank you. Ladies and gentlemen, good night. Kiitos samoin vaan.

45 Degree Womanin jäsenet fanittavat Faith No Morea, tästä ei ole epäilystäkään. Heidän metallin ja vaihtoehtorockin väliin sijoittuvassa musiikissaan on paljon nimellisesti samoja aineksia - sääli että energia ja innovatiivisuus jäävät kauas taa - ja huoliteltu ulkoasu on samalla tapaa "classy" kui tuo pioneeriyhtye viime vuosinaan. Intronauhakin oli Frank Sinatraa. Oli sääli, että Tuskan yleisöä vinonaiset eivät suuresti kiinnostaneet - Jone Nikula sai houkutella yleisöä telttaan, jotta se olisi ollut edes säällisen täysi. "Aikuismetallin" alkaessa pyöriä meno lämpeni hieman, ja ainakin aina sitä vaihtelua kaipaava kriitikko nautti setistä yllättävänkin paljon. Biisit olivat huolella mietittyjä, ja suhteellisen pidättyvä esiintyminen auttoi pitämään ne vivahteikkaina. Selvästi seuraamisen arvoinen bändi.

Suomalaisfaneja ei varmasti harmittanut, että festivaalin toisen norjalaislegendan Emperorin nousu haudasta viime vuonna ei jäänyt kertaluontoiseksi tapahtumaksi. Yhtye on tätä ennen nähty täällä vain kerran, tasan kymmenen vuotta sitten. Kun In the Nightside Eclipsen upea The Burning Shadows of Silence sitten jyrähti soimaan, olivat korvat pudota päästä. Aivan lavan edessä massiivinen äänenpaine oli lähes sietämätöntä, ja siksi myös seuraavat Thus Spake the Nightspirit ja An Elegy of Icaros menivät äimistellessä. Miksauskopin nurkilla Emperorin säveltaiteen hienoudet pääsivätkin paremmin esiin: musertavaa, lähes huomaamatta kehittyvää jyräystä, jonka keskellä liikkuivat hienovaraiset melodiat. Ihsahnin laulu oli tosin miksattu huomattavasti kovemmalle kuin mihin levyllä oli tottunut, mikä loi helpompaa tarttumapintaa. Kun vielä soundit olivat kutakuinkin niin kohdallaan kuin saattoi toivoa, ja lavapresenssi vahva, oli tuloksena äärimmäisen nautittava live-elämys - tässä ei kuunneltu nauhaa eikä treeniä.

Suurta showta Emperor ei tarjonnut, vaan kukin soittaja tyytyi hoitamaan sarkaansa suuremmin liikehtimättä. The Loss and Curse of Reverencen aikana tosin liekinheittimet lämmittivät ilmaa, ja Ihsahn esitteli jokaisen biisin lyhyesti. Setti painottui vahvasti kahteen ensimmäiseen albumiin - Prometheukselta kuultiin vain yksi biisi, In the Wordless Chamber - ja ne kaikkein odotetuimmat eli upeat Inno a Satana ja I am the Black Wizards oli säästetty loppuun. Onkin hämmästyttävää, miten ainutlaatuiseksi yhtyeeksi Emperor on jäänyt, vaikka yhtyeen klassisista albumeista on jo yli kymmenen vuotta. Silti kaikki kuulosti äärimmäisen relevantilta tässäkin ajassa. Kun Ye Entrancemperium sitten hiljeni, oli pääesiintyjän paikka todellakin lunastettu, sillä tämän jälkeen ajatus minkään muun bändin kuulemisesta olisi tuntunut naurettavalta.

Perjantai
Sunnuntai

Teksti ja kuvat: Mika Roth ja Mikko Heimola