Nummirock – lauantai osa 1

Kolmas ja viimeinen festivaalipäivä aukeni aurinkoisissa tunnelmissa ja elohopea kipusi taas nopeasti lähelle hellelukemia. Juhlat olivat jatkuneet leirintäalueen eri puolilla pitkälle aamuun asti, mutta uusi päivä painoi jo armottomasti päälle. Puoliltapäivin käynnistyvä ohjelma tarjosi raskaampaa runttausta tauotta aina seuraavan vuorokauden puolelle saakka, joten ei muuta kuin menoksi.

Savon metallikopla Deathchain julkaisi vastikään Cult Of Death albuminsa, jolla kuopiolaiset betonoivat asemiaan suomalaisen death-/thrashmetallin kärkikaartissa. Vaikka prikulleen keskipäivään osuva soittoaika ei ollutkaan turhan suosiollinen, jaksoi ryhmä piiskata itseään sekä kuulijakuntaansa tiukkaan rehaamiseen.

Raskas soitto raikui siis pitkin maisemaa asianmukaisesti ja myös bändin tuore vokalisti KJ. Khaos hallitsi sarkansa vähintäänkin yhtä mallikkaasti kuin Deathboundissa sekä The Duskfallissa, joissa kyseinen herra siis rääkkää niinikään äänijänteitään. Deathchainin kappaleet on nimetty yleensä melko uskomattomalla tavalla (miettikääpä vaikka nimeä Napalm Satan) ja tarinat kertovat mm. kuolemasta, kurjuudesta sekä sodista. Äkkiseltään ajateltuna moisilla aihepiireillä ei pitäisi olla paljoakaan tekemistä kesäisen keskipäivän kanssa, mutta ehkäpä lyriikat sopivat ympäristöön paremmin kuin hyvin. Puolenpäivän tietämillä lauma puolikuolleita juhlijoita saikin aikaiseksi jonkun verran ääntä sekä pienen pitin, mutta bändi olisi ansainnut kieltämättä enemmänkin huomiota. Mikäli ryhmä olisi esiintynyt muutamaa tuntia myöhemmin, olisi meininki ollut varmasti vielä moninkertaisesti hurjempaa. Napakka avaus, joka taatusti herätti kaikki paikalle saapuneet.

Päälavan ensimmäinen orkesteri lauantaina oli Machine Men, joka julkaisi alkuvuodesta uransa kolmannen pitkäsoiton. Kyseinen Circus Of Fools rankensi bändin soundia siinä määrin, että ne sitkeimmätkin vertailut Bruce Dickinsoniin sekä Iron Maideniin ovat vihdoin viimein käymässä turhiksi. Vaikka tankoihin on lisätty rautaa, ei menevyys ole kuitenkaan kadonnut konemiesten soitosta mihinkään, vaan uusikin materiaali rullaa oikein luontevasti eteenpäin.

Vokalisti Antonyn toimintaa on aina ilo seurata lauteilla, sillä herra hallitsee genren klisheiden eläväksi kierrättämisen jalon taidon. Samat sanat pätevät oikeastaan koko orkesteriin, sekä sen esittämään musiikkiin. Kaikesta voi kyllä nähdä ja kuulla esikuvien vaikutteet, mutta samanaikaisesti yhtye tekee täysin omaa juttuaan, joka kuulostaa, näyttää ja tuntuu erehtymättömästi Machine Menilta.

Debyyttialbumiaan hiljalleen työstävä Charisma on bändi, jonka olen jo kauan halunnut nähdä keikalla. Kuparinen rikkoutui vihdoin, kun ryhmä kapusi Räminälavalle kellon viisareiden osoittaessa kahta. Parhaimmillaanhan tällainen persuksia potkiva action metalli olisi illalla jossain sopivan kokoisessa klubissa kuultuna, mutta toimi se mäiske näemmä keskellä kirkasta päivääkin, vaikka väkeä olisi saanut olla paikalla huomattavasti runsaslukuisemmin.

Yhtye on nähtävästi vaihtamassa esiintymiskieltään, sillä setissä kuullut uudet biisit taisivat olla poikkeuksetta suomeksi esitettyjä. Muutos vaikuttaa erittäin luontevalta, koska ensimmäinen kotimainen istuu huomattavasti englantia luontevammin vokalistin suuhun. Liekö osasyy uusien biisien terävissä lyriikoissa, mutta riffeihin rakentuvaa pika-rockmetallia paiskova Charisma kuulosti huomattavasti äkäisemmältä kuin kiekoilta kuultuna.

Keikan aikana nähtiin myös mielenkiintoinen tempaus, kun laulaja ryhtyi jakamaan lavan edustalta bändin Roots Rock Deep ep-levyjä. Kiekot tekivät luonnollisesti kauppansa ja näin bändin musiikki saavutti taas jonkun verran uusia korvapareja, etenkin kun myöhemmin kyseistä kiekkoa luukutettiin eräässä leirintäalueen suurimmista leireistä oikein nupit kaakossa.

Neljä vuotta sitten Before The Dawn esiintyi Nummirockin pienimmällä estradilla, jota kutsutaan nykyään räminälavaksi. Paljon on muuttunut noita ajoista, sillä tuolloin vielä melko tuntematon yhtye on kasvanut erääksi lupaavimmista riffikkään ja raskaamman metallin ryhmistä. Keväällä julkaistu Deadlight albumi ja siltä lohkaistu Deadsong single ovat entisestään kohentaneet bändin profiilia, eikä ahkera kiertäminen ole varmasti ainakaan heikentänyt tilannetta.

Kuten totuttua, basisti Lars Eikind vastasi kaikista spiikeistä ja norjalaisherra olikin treenannut jonkin verran suomen kieltään. Niinpä alku- sekä lopputervehdykset kuultiin komeasti suomeksi ja Eikind sai taidonnäytteistään ansaitut aplodit. Näiden spiikkien väliin mahtui reilu kolme varttia ensiluokkaista metallia, joka otettiin yleisön toimesta avosylin vastaan. Tuomas Saukkosen möreä vokalisointi ja Eikindin puhtaat osuudet nivoutuivat saumattomasti yhteen aivan kuten levyllä. Riffittelijänä Saukkonen on eräs maamme kovimmista luista ja keikkatilanteessa biisien rouheat pinnat pääsivät entistä paremmin oikeuksiinsa.

Setin kohokohdiksi nousivat tuoreen albumin verta hyytävä Faithless, viimevuotiselta pitkäsoitolta löytyvä Away, sekä edellä mainittu sinkkubiisi, joka esitettiin yllättäen kahteen otteeseen. Ensimmäisen kerran herkku tarjottiin itse setissä ja toistamiseen se kuultiin, kun bändi taputettiin virallisen osuuden päätteeksi takaisin lauteille. Eikind ilmoitti tässä yhteydessä, ettei treenattuja biisejä löydy enempää, mutta yhtye voi kyllä soittaa uudestaan jonkun jo kuullun kappaleen. Pikaisen huutoäänestyksen voitti siis sinkkubiisi, jota ilmestyi viime hetkillä laulamaan vielä joku ulkopuolinen heppu komeissa Elvis-laseissa sekä irtopulisongeissa.

Päivän suurimmaksi yleisömenestykseksi ei noussut suinkaan pääesiintyjäksi kiinnitetty yhdysvaltalainen Virgin Steele, vaan kotoinen Idols-voittajamme Ari Koivunen. Koivusen startatessa oman osuutensa varttia vaille neljä, päälavan edessä avautuva kenttä oli jo täpösen täynnä väkeä ja lisää kuulijoita virtasi alueelle sitä mukaa kun portista vain läpi pääsi. Jonot esiintymisalueelle olivat kuulemma tässä vaiheessa niin pahat, että järjestäjät joutuivat päästämään porukkaa sivuportistakin sisään.

Koivusen debyyttilevy Fuel For The Fire on keikkunut tätä kirjoitettaessa albumilistan kärjessä jo kolmatta viikkoa, joten eipä tuo valtaisa yleisömenestys tainnut toisaalta olla mikään ihmekään. Kyseinen Fuel For The Fire esitettiinkin melkein kokonaisuudessaan ja sen odotetuin siivu oli selvästi Kirkan aikoinaan tunnetuksi tekemä käännösbiisi Hetki lyö, joka sai luotua metallikansaankin vipinää. Taas se nähtiin, että iskelmä on se suomalaisten salainen pahe.

Hevi-Arin jälkeen pikkulavalla esiintyi Konneveden kovin powermetal-orkka Excalion, joka jäi kyllä erittäin pahasti Koivusen mittavaan varjoon. Kun soitto päälavalla lakkasi poistui väki näet saman tien takaisin leirintäalueelle ”tankkaukseen”, eikä räminälavan edustalle eksynyt kuin kourallinen juhlijoita. Mitäpä tuossa tilanteessa voi muutakaan kuin pistää parasta osaamistaan kehiin ja sen Excalion totta tosiaan teki. Primal Exhale debyytilleen seuraajan alkuvuodesta pyöräyttänyt ryhmä soitti reippaasti etenevää melodista metalliaan oikealla asenteella ja pienenä ekstrana kuultiin herrain näkemys Iron Maidenin Iron Maiden biisistä.

Myös Thunderstonen keikalla väki tuntui olevan vähän väsähtänyttä, mutta helsinkiläiset taisivat muutaman keinon, jolla yleisöön saatiin puhallettua jonkun veraan eloa. Viimeaikoina radiosoittoa kerännyt Face In The Mirror single sai aikaiseksi jo pientä liikettä ja pari jo Saunan keikalla tutuksi käynyttä lainavetäisyä toimivat vähintäänkin yhtä tehokkaasti. Dion Rainbow In The Dark on biisi jonka voikin olettaa soivan Thunderstonen keikalla, mutta samaa ei voi varmasti sanoa Nik Kershawin kasaripopklassikosta The Riddle. Tälläkin kertaa siivu teki kuitenkin tehtävänsä ja keksipä bändi jakaa vielä yleisön kahteen puoliskoon, joita sitten huudatettiin kilpaa toisiaan vastaan. Ammattimiehet hallitsevat kyllä hommansa, olivat olosuhteet sitten minkälaiset tahansa.

Torstai
Perjantai osa 1
Perjantai osa 2
Lauantai osa 2

Teksti ja kuvat: Mika Roth