Pienet

Pienet II - Kesäkuu 2023

19.06.2023

Angry Adults: Dust and Weight

Angry Adults avaa tämänkertaisen pienjulkaisujen koosteen vauhdikkaalla ja melodisella punkrockilla, jossa rakkauden ylä- ja alamäet ovat jyrkemmän puoleisia. Seiskatuumainen EP julkaistiin ainakin digitaalisessa maailmassa jo maaliskuussa, mutta hieno vinyyli saapui Desibeli.netin toimitukseen vasta jokin aika sitten.

Ramones muistetaan mainita saatekirjeen virkaa hoitavissa post-it lapuissa suht jouhevasti, mutta seiskaseiskan pitoisuudet heittelehtivät kuin laulusoundi konsanaan. A-puolen kärkiterästä kamppailevat nopeampi Take Care ja popimpaa punkkista edustava Nothing’s Gonna Change My Mind, jota pääsee kutsumaan ihan melodiseksi ja jopa kauniiksi kolisteluksi. Vokaalien tahallinen (?) matalateknisyyskin pelaa kroonisesti bändin koriin, enkä nyrpistä nenää lyhyen kitarasoolonkaan kohdalla. Lo-fi johtaa myös Guess I Need Youn rynnäkköä, kun sydäntä kaihertavat asiat sanotaan alle minuutissa ja ”Fab Four meets Ramopunk” -kaava pääsee näyttämään todelliset kyntensä.

Muoto on tosiaan yksi asia, mutta nostaisin sisällön korkean tason myös esille, sillä Waste Away My Heartin ja em. Guess I Need Youn kaltaiset ykkösluokan biisit ovat aina ykkösluokan vetoja. Ehkäpä ensi kerralla vain hiukkasen kalliimpien kengännauhojen budjettia peliin…

Mika Roth

Annabelle: Long Days
V.R. Label Finland

Vajaa vuosi sitten Annabelle julkaisi Perfect Lie -debyyttisinkkunsa, jolla asiat osuivat kerrasta kohdilleen. Kuumottava rock’n’roll, rootsin ja bluespohjaisen rytkeen latominen modernimman kitararockin niskaan kun tuotti melkoisen hirviön.

Nyt esikoissinkku on saanut eteensä kaksi muuta raitaa, ja reilun yhdentoista minuutin mittainen rock’n’roll -juurihoito on juuri sitä millä pitkät päivät venyvät legendaarisiksi. Avausraita Gone paiskaakin kaiken mahdollisen peliin, eikä jää suremaan satsauksiaan vaan jyrää sekä nuijii itsensä reilussa kolmessa minuutissa maaliin. Nykivässä ja takovassa muodossa on jopa grungemaista mutaisuutta, josta puuttuu kuitenkin kaikenlainen flegmaattisuus ja/tai negatiivisuus. Kertosäe nostaa pinnat kattoon ja se onkin sitten sitä myöten selvä peli. Nimiraita Long Days lisää haastekerrointa, slovarin sukuisen raidan ollessa periaatteessa sen kiekon ’hitaan’, mutta hiljaisesta on turha puhua mitään.

Ankkuriksi jätetty Perfect Lie täydentää kolmikannan menevällä rockilla, jota tuli sinkkuarviossa jo ylistettyä auliisti. Vaan mitä nyt, mihin Annabelle suuntaa seuraavaksi? Toivottavasti keikkoja riittää ja studion ovetkin kuluvat jossain vaiheessa, sillä näin rehtiä rokettirollia soisi mahdollisimman monen kuulevan.

Mika Roth

Eteläranta: Puhu Pulu EP
Recovery Records

Eteläranta on helsinkiläinen yhtye, jonka aiempia sinkkuja on osunut kohdalleni mukavasti. Seitsenhenkiseksi duoksi itseään kutsuva bändi niputtaa nyt kolme viimeisintä sinkkuaan, pistäen kylkeen vielä yhden aiemmin julkaisemattoman rallin.

Biisit käydään läpi ilmestymisjärjestyksessä, jolloin viime vuoden loppukesän Liian suuri lauluksi saa kunnian avata pelin. Päälle viisiminuuttinen rakkaudentunnustus on samaan aikaan simppeliä poprockia ja arjen ihmeen sinfoniaa, jonka lämmin viesti on kääritty tarkoin ja rakkaudella pakettiin. Kuusarihenkisempi ja kaihoisampi Hengitän rauhoittaa tilanteen, jolloin uuden aallon kulmikkuudesta kumpuava Puhu Pulu pääsee näykkäisemään terävämmin. Biisikirjo onkin rikkaan puoleinen, mutta sävellyksistä vastaava kitaristi Juha Sarkkinen ja sanoitukset kirjoittava vokalisti Veera Aivio saavat kudottua erivärisistä langoista sävykkään ja riittävän yhtenäisen kankaan.

Tyylilliset laidat ovat siis kaukana toisistaan ja ’uusi raita’ Kaiken se kestää loikkaa etelärantalaisella logiikalla tietysti menevämmän poprockin kelkkaan, kun siellä ei vielä ehditty mellastamaan. Tekstin puolella astutaan myös uusille tiluksille, tavallisen elon käännösten ja taitekohtien toimiessa juonen solmuina.

Mika Roth

fooly: Haven't felt that great lately

Nimensä kirjoitusasusta tarkka fooly lähetti arvioitavaksi hienon kasetti-EP:n, jonka kummallekin puolelle on ikuistettu kolme biisiä. Angloamerikkalaisen kitararockin sumuisilla kukkuloilla vaellellaan enimmäkseen englanninkielisesti, mutta B-puolen satsista kaksi siivua esitetään myös ensimmäisellä kotimaisella.

Rockilla siis mennään ja alle neljään minuuttiin onnistutaan puristamaan vain yksi biisi, mutta tämä ei suinkaan tarkoita, etteikö tempo olisi terhakka ja soitto napakkaa. Sinkkubiisi Sour Winds puhaltaa tehokkaasti horroksen henget tieltään, tekstin valaessa uskoa huomiseen. Hivenen sekavammin muutoksen tuulia nuuhkii Snuff-filmissä, jonka särkynyt kitarasoundi istuu klassisen melodiseen kitararockbiisiin hienosti. EP:n nimibiisi Haven't felt that great lately pääsee vauhtiin viimeiseksi pariksi minuutikseen ja kaiken sulkeva Eteenpäin on kirjaimellisesti askel, loikka ja ehkä jopa kolmiloikka eteenpäin.

Soundien ja sitä kautta musiikin lievä nuhruisuus pelaa tietysti saatekirjeen shoegaze-korttia onnistuneesti, etenkin kun Neil Youngin ruoteisuutta muistetaan pitää kuvassa mukana. Hitaampi ja pohtivampi Shutting In on myös ansiokas numero, vaikka peukkua ilmaan ja hymyä huuleen tuovat myös hetket, jolloin orkesteri polkee tahtiaan tiiviimmäksi.

Mika Roth

Hi-Five Quintet: The Land of Make Believe
Samsara Records

Harvassa ovat kotimaiset yhtyeet, jotka luovat ja esittävät kansainväliset standardit täyttävää ja hyväntuulista soulia. Tässä olisi nyt yksi sellainen, sillä Hi-Five Quintet tietää mitä haluaa ja hallitsee kenttänsä suvereenisti. Kuunnellessani tuoretta viiden biisin EP:tä sainkin kuulla kommentteja, tyyliin: ”mitä Motown-klasarikanavaa sä nyt luukutat?” Arvelisin yhtyeen ottavan moiset heitot suorina kohteliaisuuksina.

Kuusari on siis yhtenä ajallisena suuntana, kun kuuden biisin annos auringonpaistetta satunnaisilla poutapilvillä loistaa hiukan alle 24 minuuttiaan. 10-luvun jälkimmäisellä puoliskolla jo sinkun ja EP:n julkaissut yhtye on parhaimmillaan kuuleman mukaan keikoilla, mutta sielun paloa on kyllä onnistuttu vangitsemaan myös studiossa kiitettävissä määrin. Vielä kun miksauksesta vastaa itsensä Michael Bleu niin toimitusketju on täydellinen groovaavalle soul-levylle, jolla retroisuus on suunnaton mahdollisuus ja voimavara. Toki soundi kiinnittää yhtyettä yhteen aikakauteen, mutta mielestäni mukana on vähintäänkin riittävästi myös modernimpaa vibaa väriä antamassa.

Slovareista Never Knew kaihertaa kaihoisan syvältä ja menokenkää jalkaan ujuttava Stand Up on nimensä veroinen voimaannuttaja. Avaukseksi sijoitettu Carousel pyöräyttää puolestaan sellaiset kierrokset mittariin, että silmissä vain vilkkuu ja hymy hiipii huulille. Pinnat niin upeasti soittavalla bändille, kuin heidän keulallaan laulavalle Saara Koivistolle. Kaikki toimii ja kun biisikynäkin on terässä, niin mikäpäs tässä on nauttia hyväntuulisen soulin voimasta.

Mika Roth

Hopeasiivet: Kirje I
Nemolevyt

Debyytti-EP:nsä julkaissut Hopeasiivet on suomenkielisen poprockin kentillä ilahduttavan vapaasti liitelevä orkesteri. Viime vuoden lopulla ilmestynyt esikoissinkku Meidän hautajaiset osui kohdalleni harmillisesti myöhässä (sinkkukoosteita ajatellen), mutta onneksi tuokin herkku löytyy tältä viiden raidan ja noin 23 minuutin mittaiselta musiikkimatkalta.

Suomenkielistä poprockia isoilla harteilla ja peräti yksitoistajäsenisellä kokoonpanolla esittävästä yhtyeestä on tietysti vaivatonta piirtää suuntaviivoja siihen erääseen isojäseniseen legendaan, mutta puheet perässähiihdosta voi ja kannattaa haudata heti. Kirje I on viiden erilaisen, värikkään ja isoa soitinarsenaalia eri tavoin hyödyntävän luvun summa, jossa omia latuja ei ylitellä. Keskellä EP:tä seilaava Purjeet on kuin rauhaisampi poukama isojen hetkien välissä, kun Tivoli svengaa ja leikkii hippaa kuulijansa kanssa, eikä em. Meidän hautajaiset -siivu anna melankolialtaan armoa. Avausraita Seitsemäs päivä yrittää sulkea kaikkea syliinsä, Kotkan liidellessä elokuvamaisemmin ja jylhemmin aina vain kauemmas, pidemmälle ja korkeammalle. Hullunrohkeat rakennelmat kantavat miltei poikkeuksetta, eikä totaalisia mahalaskujakaan koeta, joten plussasarakkeeseen ropisee aina vai lisää pinnoja.

Kaiken kuullun ja koetun sulattelussa saattaa ottaa aikansa, sillä tekstit eivät jää komeiden nuottipinojen ja soundivallien taa kyyristelemään. Isoja linjoja, mittavia tiloja ja paljon, paljon, paljon pohdittavaa. Debyyttialbumia luvataan ensi vuodeksi, joten pitkäjänteisyyttä löytyy siltäkin saralta kiitettävästi.

Mika Roth

Jeijjo: Parasta ennen
Sick Boogie Recordings

Jeijjo on tuttu olarilaisräppäri mm. Jeijjo & Nupi- sekä Hunsvotit -yhtyeistä, mutta nyt mennään viimein omin voimin ja ihan soolona. Viiden biisin mittainen EP onkin soolodebyytti, mutta tietysti studiossa on poikennut apuvoimia, kun menneiden päivien paremmuutta tarkastellaan useammastakin kulmasta.

Isoin joukkobiisi on kiistatta Latokosken tyylillä, jonka paksun melodiset soundit ja ohuet äänitaivaat antavat tilaa vierailijoille. Puge & Andy, Rälläkkä ja MCP pistävätkin Jeijjon rinnalla parastaan, kun ankarasti tarttuvaa siivua uitetaan matona korvasta sisään. Kulmaa kurttuun saa sen sijaan Eino Antiwäkkin kanssa ikuistettu Teknoviikinki, jonka soundien tahallinen (?) ysäridanceilu ja teknoilu aiheuttavat ainakin reaktioita – allekirjoittaneen tapauksessa lähinnä allergisia sellaisia. Eikä Nostalgiatrippi (Espoo state of mind) jätä edes housea rauhaan, mutta kaipa sekin sitten on vain osa totaalista nostalgiakokemusta.

Soundeilla siis sohitaan ja sorkitaan, mutta tekstien puolella meno on taatun vankkaa. Syntyykö tästä sitten sopivan jännitteinen ja jännittävä cocktail? Hmm, kenties ja kyllähän siivujen välissä selviää ja jopa viihtyy suurimman osan aikaa.

Mika Roth

Kituma: EP

Oululaisen kitaristi-laulaja Markus Jussilan sooloprojektina syntynyt ja sittemmin ihka oikeaksi bändiksi kasvanut Kituma on ollut ahkera materiaalin julkaisija halki koko pandemian ajan. Poikkeuksellisen debyytti-EP:stä tekee fakta, ettei siltä löydy ainuttakaan aiemmin julkaistuista sinkuista.

Simppelisti nimetty EP on siis uuden luvun alku bändin historiassa, ja suomeksi kiskotut tummat metallin makuiset siivut avaavat suomalaisuutta muutenkin kuin melankoliaa niskaan kaatamalla. Kolmesta raidasta keskimmäisenä kuultava Raha ja valta poikkeaa rohkeasti ns. totutuista metallin kuvioista, kun taas tymäkkä avausraita Syytetty uskaltaa avata ovia ennakkoluulottomasti mm. sinfonisemman metallin suuntaan. Kurveja on sijoitettu yllättäviin kohtiin ja lyriikoiden puolella uskalletaan haastaa niin itsensä kuin toisetkin pohtimaan, josko asioita voisi tehdä toisella tavoin – ja ehkä kolmannellakin.

Kimuranttia ja koukeroista siis on, ja silti, kaikista mausteistaan, kurveistaan ja kikoistaan huolimatta Kituma pitää suuntansa vakaana. Teemojen tasolla karuus ja kovuus osataan myös saavuttaa ilman halpoja laatusanoja, tai muita pikashokkeihin perustuvia vetoja. Hattua päästä näin kunnianhimoisen EP:n edessä.

Mika Roth

Orvokki: Kylkiluut / Tyhjäpää
Luova Records

Jotkin poikkeuksellisemmat julkaisut jäävät nopeasti mieleen. Yksi sellainen on reilu vuosi sitten kohdalleni osunut Kuvia EP, jolla tuolloin Berliinissä musiikkituottajan opintoja tehnyt Orvokki pysäytti ainakin allekirjoittaneen kellot.

Elektronista ja kokeellista poppia edustaa myös uusi tuplasinkku, joka toimii samalla ensimmäisenä maistiaisena tulevasta pitkäsoitosta. Kaksi kappaletta, kaksi hyvin erilaista näkökulmaa ja kaksi eri tavoin ympäristöönsä ja niiden lainalaisuuksiin reagoivaa numeroa. Tyhjäpää on leijailevaa, ehkä jopa dreampopmaista utuilua aatosten epävarmoilta pinnoilta. Rytmi on syvempi, hitaampi ja öisempi. Kylkiluut välkähtelee ja väreilee puolestaan aurinkoisemmassa valossa, ohuen ja silti miltei läpinäkymättömän taustan täyttäessä horisontin maitoisen usvan lailla. Säännöt muuttuvat varoittamatta jälkimmäisellä puoliskolla, taivaiden kirkastuessa ja suurten elektronisten rakenteiden paljastuessa.

Kummallakin raidalla Orvokin vokaalit on pidetty orgaanisina, elävinä ja tunteita väkevästi heijastelevina, vaikkei hän ääntään sen kummemmin korotakaan. Alleviivaus ei ole tarpeen, sillä musiikin tarttumavoima ei perustu vain pariin palaseen, vaan jo näinkin pienessä annoksessa kokonaisuuden teosmaisuuteen.

Mika Roth

Paul W & Lost Boys: Testament - Heart Made To Pieces

Paul W & Lost Boys viittaa nimellään isompaankin ryhmään, mutta sen takaa paljastuu yksi henkilö. Tämä on monessa mukana olleen kotimaisen rokkarin ja metallimiehen sooloprojekti, jossa tiukempia raja-aitoja ei suotta asetella. Kadonneet pojat ovat puolestaan soittajia, jotka vuosien saatossa jäivät joukosta pois – kunnes jäljellä oli vain Paul W.

Tyyli on rokahtavaa ja raskaampaa, neljä oikeaa biisiä, yksi lainaraita, ja mittaa mukavasti päälle 17 minuuttia. Aloitetaan kiekon lyhimmistä numeroista, sillä 50 Yearsin tempoilevan energiseen kitararockiin on helppoa nojata ja pohtia angloamerikkalaisen maailman laajuutta. Biisi kun on samaan aikaan moderni ja iätön, yhdistellen osasia aina Hanoista Hanhiniemeen saakka vallattomalla vapaudella. Avaukseksi sijoitettu Your Name on taas niitä korkkaussiivuja, joissa riffinen kitara ja takova rytmi puskevat rockia väkisin syliin. Keskelle EP:tä sijoitettu Dancing With December kiepauttaa melodisuuden langat kauniisti ympärillesi, kääntäen tunnelman onnistuneesti uudenlaiseksi.

Lisää rikkautta ja väriä tarjoavat myös kaksi muuta raitaa, joista (I Almost Died) In Leicester on raikkaan erilainen vetäisy. EP kerääkin yhteen sellaisen määrän ideoita, ajatuksia ja tunnelmia, että mielestäni moisesta olisi riittänyt eväitä aina pitkäsoittoonkin asti. Ei kannata siis kaipailla kadonneiden poikien perään, vaan jatkaa tiukasti eteenpäin omin voimin – moiseen on selvästi harteita.

Mika Roth

Radux: War of the Few / Ceasing to Exist
GoldenCore Records

Radux on tamperelainen speed metal -yhtye, joka tekee kaiken mahdollisen vanhan koulukunnan oppien mukaan. Ikää ryhmällä on mittarissa vasta 10 vuotta, mutta musiikin soundi, tyyli ja tatsi ovat kuin suoraan neljän vuosikymmenen takaa, eikä mikään kuvassa ole varmasti sattuman kauppaa.

Tuplasinkku auraa ansiokkaasti tietä alkusyksystä ilmestyvälle It's Going to Be a Great Day -debyyttialbumille, jolle on löydetty julkaisija Saksasta saakka. Eikä ole lainkaan vaikeaa nähdä Wolfgangien ja Horstien innoittuvan tamperelaisten metakasta, sillä etenkin A-puolen War of the Few on vokalistin korkeine kiekaisuineen kaikkineen mitä puhtainta speed metalia. B-puolen Ceasing to Exist tipauttaa puolestaan vauhtia ja keskittyy melodisempaan vääntöön, jossain Iron Maidenin ja Savatagen välimaastoon sijoittuvassa hengessä. Yhtye tuntee ja tunnustaa juurensa, mutta ei biisikaksikon perusteella rajaa pelikenttäänsä tarpeettoman kapeaksi.

Mikäli vokalistin skaala ulottuisi alemmas voisi esiin nostaa pari muutakin metallin mestaruussarjan nimeä, etenkin kun melodiakynistä tuntuu irtoavan väkevää mustetta. Mutta kuten jo todettua: maistuu varmasti saksalaisillekin.

Mika Roth

Regina Launivuo: Reginan iloiset laulut

Laulaja/lauluntekijä ja näyttelijä Regina Launivuo osoitti musiikillisen uudistusvoimansa viimeistään puolitoista vuotta sitten, Katkaistu-sinkun iskiessä yllättäen ja ylhäälle. Singer-songwriter ja rock hakivat toisiaan paritanssiin komeasti, eikä äänivalleja tarvinnut siltikään rikkoa.

Vivahteikkaaseen tulkintaan nojataan myös viiden biisin EP-levyllä ja 20 minuuttiin saadaan tiivistettyä mm. iloja, suruja, pelkoja ja ehkä haaveitakin. Eli otsikko on samaan aikaan osin ironinen ja osin kerrassaan osuva. FOMO saattaa kertoa itsetuhoisesta ihmisestä, jonka sisäiset demonit ja ristiriidat repivät rintaa auki. Näkemiin saattelee puolestaan parisuhteen hautaansa, jossa sen jo kuuluukin kaikkien asiaa koskevien mielestä olla. Negatiivisuus voi olla suunnaton positiivinen voimavara, ja niinpä rakkautta janoava Saalistaja ei ole sen pahempi/parempi kuin lööppilehtien ’katso kuvat’ -shokeeraajat.

Musiikin puolella vahvaa tarinallisuutta korostetaan eri keinoin. Säestys on usein hengeltään enemmänkin taustatapetointia ja sanojen alleviivausta, vieläpä mieluummin niukemmin kuin runsaammin nuottimäärin. Launivuo osaa revitellä laulullaan, mutta luottaa usein – ehkä liikaakin – hiljaisempaan lausuntaan. Vahvoja siivuja ja suuria tunteita, joten jokohan tässä olisi se lupailtu debyyttialbumi jo horisontissa?

Mika Roth

Sircus Ilotalo: Suojelija
V.R. Label Finland

Turkulainen rock’n’roll dynamo Sircus Ilotalo on kyllä Hendrixinsä kuunnellut ja rokisti kiihkeimmät Zeppelininsä omaksunut tarkkaan. Senhän osoitti kiistatta todeksi jo alkuvuodesta 2022 ilmestynyt Lemmen yö -EP, jolla voimatrio antoi rokin raikaa.

Suojelija on edeltäjänsä tavoin neljän dynamiittisen rallin paketti, jolla riffit rouskuvat runsaina ja melodiat ovat kaikkine pinaakkeleineen majesteettisia. Suomenkieliset lyriikatkin kiitävät klisheiden kiviä vältellen ja korniuden suonsilmäkkeitä kierrellen, vaikka teksteissä käsitelläänkin rock’n’rollin ikiaikaisia aiheita. Vaatiihan se pokkaa, että voi maalailla taivaanrantaan ilmeenkään värähtämättä, kuinka ”sua suojelen / kun sä oot tööt / oon sun suojelija”. Lopussa kuitenkin vain maalit lasketaan ja niitä kertyy tässä tapauksessa täydet neljä kappaletta.

Musiikillinen ristiretkeily vie yhtyeen eri hetkinä niin 70-luvun progeisimpiin viitoihin kuin aina ysärin tuimiin action rockin louhikoihin saakka. Matka on kiistatta pitkä, mutta linja pitää ja kaikkea kuultua sitoo yhteen usko rock’n’rollin ikiaikaiseen voimaan. Perinnetietoista, jylhää ja silti riittävän tuoreen kuuloista, joten ei muuta kuin lisää samaa ja isommissa tuopeissa, kiitos.

Mika Roth

The Tarjas: Vaaleanpunainen majatalo
Stupido Records

Jussi Hakulinen on poissa, mutta The Tarjas haluaa muistaa vajaa vuosi sitten yllättäen keskuudestamme poistunutta mestaria. Eikä jo pitkään ikään itsekin ehtinyt yhtye lähde keksimään juttujaan uudelleen, joten nopeaa punkrockia on luvassa nyt kahden biisin annos. Toinen on lainabiisi ja toinen taas omaa tuotantoa.

Vaaleanpunainen majatalo on Hakulisen vuoden 1985 samannimisen soolodebyyttialbumin avausraita, jolla The Tarjas nostaa hattua Hakuliselle suoraselkäisesti. Biisiä ei ole lähdetty avaamaan sen kummemmin uudelleen, vaan ralli ladataan maisemaan aika uskollisena versiona ja thetarjasmaisin soundein – ja hyvä niin. Mukana on Hakulisen tytär Ellinoora Hakulinen, joka laulaa stemmoja ja soittaa Hammondia, joten eiköhän isä-Hakulinen siellä jossain ole tyytyväinen kuulemaansa. B-puoleksi on valittu alle kahteen minuuttiin likistyvä Laa la la, jolla vauhti kiihtyy, päihteet kihahtavat päähän kuin kymmenen tonnin leka ja punkimpi rock pistelee pintaan reikiä.

The Tarjas omaa linkin Hakuliseen siten, että Jussi oli aikoinaan poikia opettamassa ylä-asteella. Ovatko oppilaat nyt saavuttaneet opettajansa tason? Ehkäpä eivät, mutta tiukkaa vääntöä tämäkin kyllä on.

Mika Roth

Toinen Luonto: Hiljainen kevät
linnaea et mimosa / Sudenmarja

Raflaava otsikointi on todellinen taiteenlaji, minkä Toinen Luonto -yhtyeen debyytti-EP taas kerran osoittaa. Mitä hittoa on siis ”linkolalainen goottitekno ihmisenjälkeisen ajan tanssilattioille”? Otetaanpa selvää.

Voisin todeta Samuli Huttusen sooloprojekti luovan kolkkoa ja elektronista tanssimusiikkia aina sielun teollisuushalleista taivaan ostoskeskuksiin saakka, mekaanisen soundin kaavakuvioiden löytyessä mm. niin saksalaisen motorikin, kuin Düsseldorfin ja Level 242:n betonikanjonien laitamilta. Hybridi naksahtelee ja syntetisoi itsensä Kraftwerkin digiversumeihin, mutta väriä kokonaisuudelle antavat Absolute Keyn ja Minkin vokaalivierailut. Kyllähän Huttunen osaa ääniä ja ääniään samplailla, mutta EP:n soundillinen tylyys kaipasi juuri kuullun kaltaisia vesien sekoitteluja noustakseen seuraavalle tasolle.

Teknistä on ja mekaanista, vaan mistä kaikki kertoo sanoitusten tasolla? Ihmisyys ja luonto, ihmisyys vastaan luonto, ehkäpä jopa luonnon mahdollisuus ilman ihmistä – jossain tuolla ulkona ovat aiheet, joiden kaikkia tasoja ei liene edes tarkoitus ymmärtää. Ihmiset ovat luultavasti pahin planeettaa kohdannut tragedia, mutta Toinen Luonto ei ymmärtääkseni halua pyyhkäistä ihmiskuntaa historian pölyttyneille lehdille. Malthusilaisuus siis kunniaan, tai jotain.

Mika Roth

Vera Wall: Mistä alkaisit?
KHY Suomen Musiikki

Vera Wall jäi mieleen loppuvuodesta ilmestyneen JENKKI-sinkkunsa ansiosta. Hiljaisesti murskaava tarina myrkyllisestä rakkaudesta puristi vähistä popin rakenteista tehot irti ja jäi kummittelemaan mieleen – hyvällä tavalla. Sittemmin sinkkuja on julkaistu pari lisääkin ja nyt ne kaikki löytyvät kahden muun raidan kera esikois-EP:ltä.

Aikoinaan toisena sinkkuna ilmestynyt Satumaa nousee EP:n keskiharjanteeksi niin teemojen kuin musiikin puolesta. Tarinoiden kertoja on saapunut elämän yhteen solmu- tai risteyskohtaan, jonka voi nähdä uhkana ja mahdollisuutena samaan aikaan. Kuka minä olen ja mitä vielä aion elämälläni tehdä? Näitä kysymyksiä kysytään elektroniselta vaikuttavan popin soidessa ympärillä toisinaan hyvinkin orgaanisin soundein. Avausraita PULSSI luottaa esikoisen tavoin isoihin kirjaimiin, mutta nyt myös soundit ovat isompia ja koukkua on välittömästi ilmassa. Kertoja on hurmaantunut täysin, joten kuinka rikkoa hiljaisuus ja lopettaa etäältä punastelu – siinähän sitä dilemmaa piisaa, kun vihellyskoukku ja rytmi vievät kuulijaa.

Wall uskaltaa käsitellä hyvinkin kipeitä ja arkoja aiheita, joista Tää ei oo mä mennee pisimmälle. Peilit ja sanat voivat olla vaarallisia asioita, etenkin kun oma kehokriittisyys on lähtenyt täysin lapasesta. Eikä Pahakaan ole oikeasti kertomus pahuudesta, vaan pyrkii ojentamaan oliivinoksaa suojakuorten läpi.

Mika Roth

Lukukertoja: 2374