Pienet

Pienet II - Helmikuu 2022

23.02.2022


Erakossa: Tuhka Erakossa: Tuhka

Erakossa ei ole pitänyt liikaa vapaapäiviä pandemian aikana, vaikka keikat ovatkin olleet kiven alla. Kahdeksan sinkkua ja yksi pitkäsoitto vuoden 2021 alun jälkeen ovat lukuja, jotka saavat nostamaan hattua. Uudella tuplasinkulla kuullaan kaksi uutta biisiä, joilla herran persoonallinen hiphoppop’n’roll jälleen sinkoilee pitkin ja poikin.

Tuhka on siitä mielenkiintoinen sinkku, ettei siltä löydy otsikon nimistä kappaletta. Yhdistävä tekijä biiseillä on tosin se, että kummassakin tarinassa kertojat ovat aika alamaissa – kenties symbolisesti tuhkana? Niin tain näin, Kyydis tai kuollut on se kaksikon menoraita, joka laukkaa ja loikkii neljä minuuttiaan hakaten rytmiä ja sanoja kuulijan otsaan. Ahdistaa ja nostattaa, vieläpä samaan aikaan, enkä oikein tiedä mitä sanoa tajunnanvirtamaisista sanoista. Elisabeth onkin sitten suorempi kaipuuraita, jolla mennyt on kirjaimellisesti ja kaikin tavoin mennyttä, kun alttarille jätetty reppana on rusinoitunut totaalisesti.

Tuhkaa ja tomua me kaikki olemme, mutta matka alusta loppuun on joskus raskaampaa kuin toisinaan. Erakossa käsittelee vastoinkäymisiä tavallaan, joka saattaa tuoda lohtua ja tarjota teitä, mutta ainakin nämä asioita pyörittelevät siivut saavat tuntemaan – ja sekin on näinä päivinä sentään jotain.

Mika Roth


First Draft: Declines Are Long Gone First Draft: Declines Are Long Gone
LyloProd.

First Draft on ranskalainen rock-duo, jonka musiikki on melodista, melankolista ja suoraan sanottuna kaunista. Rumpali/vokalisti Marine Arnoult omaa vivahteikkaan lauluäänen, jolle myös uskalletaan antaa riittävästi tilaa, vaikka äänivalleja pieteetillä rakennetaankin. Kaksikon toinen puolisko on basisti Clément Douam, jonka soitto niinikään pelaa enemmänkin pyöreillä nyansseilla kuin terävillä piikeillä.

Periaatteessa Declines Are Long Gone EP kuulostaa modernille ja tässä ajassa olevalle, mutta sen säröisestä äänimaisemasta on erittäin helppoa löytää mm. ysärin angstia ja tummuutta. Biisit eivät myöskään ole mitään simppeleitä kolmen minuutin sahauksia, vaan ne etenevät polveilevasti, toisinaan jopa progehtavasti, eikä joukosta löydy kuin yksi alle neljän minuutin numero.

Eikä tässä toisaalta ole mikään kiire mihinkään, kun Arnoultin tuskaisan kaunis vokalisointi pitää otteessaan. Time Hails no Sunsin loppupuristus on upeaa kaikessa totaalisuudessaan, kun taas avaukseksi sijoitettu Declines Are Long Gone uskaltaa nojata shoegazemaiseen melankoliaansa. Upeaa musiikkia, jonka todistaminen ihka oikealla keikalla olisi varmasti vavahduttava kokemus, niin paljon tunnetta ja sydämestä kumpuavaa tulkintaa näihin biiseihin on ladattu.

Mika Roth


Juutine: Renttu / Kajari, jakari ja Kari Juutine: Renttu / Kajari, jakari ja Kari

Suomirockin ilosanomaa julistava Juutine tekee musiikkia baarien kansalle, joten luonnollisesti yksi sinkku tulee omistaa myös baarien eläville huonekaluille. Enkä nyt puhu mistään poikkeuksellisen mittavista jukkapalmuista ja vehkoista, vaan niistä 365-hepuista, joille jokainen päivä on hyvä päivä – baarissa.

Kahden biisin tuplasinkku polkaistaan käyntiin em. sankarien anthemilla, eli Rentulla. Studiossa on soitellut melkoinen ammattilaisten joukko, jotka pitävät Tampereen lippua korkealla. Latinofiilareita hehkuvalla kitaralla käynnistyvä biisi on periaatteessa tragedia, jossa päähenkilö on tuomittu/siunattu ainaisella janolla. Kertosäkeeseen päästessä hunaja valuu jo pitkin seiniä, vai liekö tuo erittäin huokeaa siideriä? Niin tai näin, kertomuksen reppanoita löytyy kai jokaisesta kylästä ja kaupunginosasta. En ota kantaa, josko he ovat jonkin sortin sankareita, sen jätän Juutiselle.

Kajari, jakari ja Kari on puolestaan täydellinen karaoke-biisi, sillä eihän noita sanoja pysty laulamaan sujuvasti peräkkäin kuin vasta kahden tuopin tuolla puolen, jos silloinkaan. Iloista kapakkapianoa ja svengaavaa poprockia lievällä Vaudeville-kulmalla, eikä se iskelmäkään ole taas kovinkaan kaukana. Juutine ei luo taidetta, mutta on tässä silti omanlaistaan kunnianhimoa, sillä rentut tarvitsevat aina oman pää-äänenkannattajansa, eikä irwinmäistä venkoilua ole koskaan liiaksi näillä main.

Mika Roth


Kamara: Kuvitelman lohtu Kamara: Kuvitelman lohtu

Voin sanoa puhtain sydämin, että ilahduin kun Kamara tuli vastaan uuden sinkkunsa kanssa. Vajaan kahden vuoden takainen Vallan huoneissa EP-levy juhli bändin parikymppisiä, mutta ajat eivät olleet tuolloin helppoja. Eivät ne sellaisia kaiketi nytkään ole, mutta tuoreen sinkun A-puoli on taas täyttä asiaa.

Kuvitelman lohtu on peräti kuuden minuutin tuolle puolen kurottuva sinkkubiisi, joka on samaan aikaan mittavan eeppinen ja pienen ihmisen kokoinen. Saatesanoissa tarjotaan haukattavaksi Alice in Chains -koukkua, mutta kyllä tässä kotoisammassa maisemassa ollaan. Uskallanko sanoa jopa Kingston Wall? Komeasti rakentuva biisi ottaa aikansa, tilansa ja jopa kuuden minuutin mitta tuntuu toistuvasti loppuvan jopa ennenaikaisesti.

B-puoleksi sijoitettu Väärinkäsitys-yhtyeen lainaraita Teho-osasto lienee taas jonkin sortin vastareaktio – tai jotain. Reilu puolitoista minuuttia helvetinmoista möykkää, ilman sen kummempaa punaista lankaa. Kaiketi tavallaan terapiaa tuokin, eikä räyhäys pysty peittämään A-siivun loistavaa erinomaisuutta.

Mika Roth


kettukettu: ep1 kettukettu: ep1
Soundhill

Helsinkiläinen uuden aallon soulia esittävä kettukettu on artisti, joka pitää kunniassa mm. Frank Oceania. Niinpä pieniä kirjaimia suosivan tekijän ep1 nousi välittömästi pörssissä ylemmäs, vaan oliko kyseessä lopulta hitti vai kupla?

Alku ei hyvää lupaa, mutta kunhan typerän turha intro?!??! on ohitettu, niin johan lähtee lykkimään. Sinkkunakin julkaistu mä en malta oottaa ui soulin syvässä päässä, pysytellen kuitenkin lähellä pintaa. Koskettimet ja erittäin karsitut soittimet hädin tuskin kehystävät laulua, mutta orgaaninen soundi ja tunteikkaat taustalaulut trumpetteineen kaikkineen tekevät taikansa. Tyyliksi myydään modernia r’n’b:tä, tosin ysärin kuulottamaa sellaista.

Ankkuriksi sijoitettu ilman tietoa hakee synista tukea kuin Prince konsanaan, mutta sinkkujen väliin puristuva miksenmävoi saattaakin olla se yllättävä pihvi, joka vie koko annosta suomisoulin uuteen suuntaan. Sääntöjä rikotaan toki, mutta mitäpä muutakaan varten ne on tehty. Eli alun kysymykseen palatakseni: paisuu ja paisuu, vaan ei poksahda millään puhki.

Mika Roth


Living Target: Fire & Forget Living Target: Fire & Forget
Wormholedeath

Living Target on saksalainen punkahtavaa rockmetallia soittava yhtye, jonka musiikissa mikään ei oikeastaan viittaa Saksaan tai saksalaisuuteen. Sen sijaan melodinen 90-luvun jenkkipunk on taatusti näiden herrojen kirjoissa korkealla.

Fire & Forget on seitsemän biisin ja yhden erittäin turhan intron muodostama paketti, joka kulkee juuri niitä polkuja ja reittejä, joita sen kuuluukin kulkea. Eikä siinä mitään, sillä Norman Quetsch, Marco Bella ja Mike Lacey hallitsevat hommansa ja vievät Living Targetin kelkkaa melkoisella vauhdilla eteenpäin. Päähuomio on selvästi melodioissa ja vaikka vokalistin ääni on karheamman puoleinen, hän kuitenkin laulaa perinteisesti ja ilman tarpeetonta ’yliasennetta’. Taustalaulut, tai oikeammin huudot, jäävät lievästi paitsioon, eikä diskanttinen kitarapuurokaan jaksa aina viehättää, etenkin kun metallisuus törkkii paria raitaa lähemmäs saksalaista power metalia – joka on tässä yhteydessä suuri miinus.

Itse asia, eli biisit, toimivat ja kunhan toteutuskin saadaan kohdilleen, niin kyllä tällä luulisi ison veden tuolta puolen löytyvän tilaa ja ymmärtäjiä.

Mika Roth


Sargassus: The Albatross Sargassus: The Albatross

Yhden miehen post-metal projektista ihka oikeaksi bändiksi kasvanut Sargassus kiinnitti huomiota viime vuotisella Tiamat-sinkullaan. Tuolloin sävyt olivat jo siinä määrin uniikkeja, että ryhmää oli vaikea niputtaa mihinkään tiettyyn kategoriaan.

The Albatross EP-levyllä kuullaan kolme raitaa, jotka kaikki siirtävät bändin ilmaisua yhä kauemmas metallin ulapoille. Death on vahvasti läsnä, mutta progehtavat muodot ja sovitusratkaisut saivat jopa pohtimaan voimiensa päivien Mastodonia. Harmaan sävyt ovat tällä erää tummempia ja Canine Passage ei ole niinkään kaukana mustimman äärimetallin syvistä vesistä – tosin melodinen vokalisointi sekoittaa linjoja jälleen. Näissä kolmessa kappaleessa tuntuu omanlaisensa uhkaavuus, joka ei tarvitse avukseen kivitalon kokoisia äänivalleja. Sovitukset jättävät äänihorisonttiin itse asiassa yllättävänkin paljon tilaa, jolloin rosoiset äänet ja säröiset soundit purevat entistäkin terävämmin.

Onko Sargassus löytämässä psykedeelisemmän tasonsa vai mihin kehitys mahtaa ryhmää johtaa? Vaikea sanoa, mutta huomaan olevani oikeasti kiinnostunut seuraavista luvuista. Seuraavaksi pitkäsoittoa?

Mika Roth


Serpent Cobra: Beware Serpent Cobra: Beware
Helter Skelter Productions

En taida tietää ainuttakaan argentiinalaista kitararäimebändiä, tai tuo oli tilanne ennen kuin tutustuin Serpent Cobraan. Vuonna 2017 perustettu ryhmä on ymmärtääkseni julkaissut vasta yhden EP:n ennen tätä kiekkoa, mutta paketti tuntuu olevan jo ihan mukavasti kasassa tässäkin vaiheessa.

Saatesanoissa tarjotaan NWOBHM-termiä, mutta kyllä tämä enemmän rockin kuin metallin puolelle kääntyy. Ja vieläpä sellaisen raskaan rockin, josta on lyhyt matka garagen sekä punkin romupihoille. Soitossa on vaaraa ja vääntöä, komppi paukkuu päälle ja kitaristi vetää selvästi taitojensa rajamailla, mutta samalla kaikesta välittyy vangitsematon voima, aito vaara ja villi energia. Naisvokalisti omaa asenteikkaan punkahtavan äänen, joka saa Walpurgis Nightin puremaan ja Bloody Countessin svengaamaan hurjalla voimalla, mutta ei vedä mitään överiksi. Korkeaoktaanisten menopalojen väliin sijoitettu Beware saa sen sijaan raapimaan päälakea. Hiljaisen rauhallinen ja pehmeä siivu on kuin välisoitto jostain hiton loungen puolelta, siis mitä, mitä, mitä?

Kaksi roisia osumaa ja yksi välipala, joka antaa folkahtavan hiljaisuuden laskeutua kaiken ylle. Kummallinen yhdistelmä, mutta kenties se on argentiinalainen tapa toimia.

Mika Roth


Siimes: Live at Kenneli DIY Siimes: Live at Kenneli DIY

Siimes oli pitkään eräänlainen mielikuvitusbändi, jonka ei ollut kaiketi tarkoituskaan keikkailla. Toki Desibeli.netin kymmenen vuoden takaisessa haastattelussa ajatusta puntaroitiin, mutta ensimmäinen keikka heitettiin lopulta marraskuussa 2020.

Kuten otsikkokin antaa ymmärtää, niin nyt ollaan sitten livetallenteen parissa ja keikkatilateen glamouria ei ole pyritty millään tavoin korostamaan. Yksi heppu vääntää lavalla psykedeelistä kumma-rockia, joka on karsittu lähes runkoon asti paljaaksi, eikä mitään selitellä tietenkään. Bassoa ja säröä, efektiä ja pientä soundimanipulaatiota, neljän raidan tippuessa osittain samoille raiteille, joita pitkin päästään kuitenkin riittävän erilaisiin paikkoihin. Asiansa hallitseva muusikko, muutamia innostuneita kuulijoita ja lievää säätöä, jota ei ole edes editoitu pois.

Siimes ei ole tehnyt asioista helppoa satunnaiselle kuulijalle, mutta toisaalta: näin karu ja silottelematon tallenne antaa musiikille ainakin tilaa. Empatiaa ja nallekarkkeja maistuu mainiolle ja pitkä instrumentaaliosuus nostaa psykedeliapisteet lähelle kattoa. Sydämestä, aidosti ja sopivasti Siimestelty.

Mika Roth


Sircus Ilotalo: Lemmen yö Sircus Ilotalo: Lemmen yö
V.R. Label Finland

Arvioita kirjoittaessa törmää usein melkoisiin myyntipuheisiin, joten kun Sircus Ilotalon julistetaan saatteen ensirivillä olevan suomirockin kuumimman power-trion, niin tietysti mukana on hiukan myyntilisää. Vai onko? Turkulaiset pistävät näet puntit tutisemaan 60- ja 70-lukulaisella rockillaan niin, että kompassista pitää tarkistaa ilmansuunnat, kun EP:n neljä raitaa on ladattu maisemaan.

Hippiaika kaikkine mullistuksineen tuli ja meni aikaa sitten, mutta noiden kultaisten päivien perintö elää kaiketi aina rockin partikkeleissa. Turkulaiset eivät yritä olla uusia Hendrixejä, Zeppelinejä tai Mountaineita, mutta he ovat napsineet parempia marjoja tutuista puskista ja lisänneet sekaan riittävästi omaa mojoa. Bluesiin pohjautuva hard rock jytää, jyrää ja junttaa, mutta pakottomasti ja paineettomasti, koska tärkeintä on kuitenkin hauskanpito. Rytmiryhmän rytyytys svengaa, kitara vaeltelee ja säröä on ruuvattu mukaan juurikin sopivasti.

Sanoituksissa lempi leiskuu ja kun se on lähtenyt ovesta, niin juodaan Surumalja, mutta maata raahaaviin mollisooseihin ei sittenkään sorruta. Aivan niin pitkälle juuriston blues ei sentään yletä – onneksi. Power-trion kone käy kuumana, joten nyt vain terävämpiä melodiakoukkuja ja riffiansoja virittelemään.

Mika Roth


Space Bois: Sä et haluu / Kellutaan Tallinnaan Space Bois: Sä et haluu / Kellutaan Tallinnaan

Space Bois on helsinkiläinen duo, joka julistaa olevansa kotikaupunkinsa kuumimpia uusia juttuja. Liekkejä kohottaakseen kaksikko on runtannut kahden biisin pakettiin punkahtavan rock-asenteen, synaisen bilepaukkeen, discon kimalteisen rockin, sekä postpunkin tummasävyisyyden – eikä drinkki edes läisky, vaikka tarjotin huojuukin melkoisesti.

Kaksi raitaa, kaksi hieman erilaista kulmaa ja noin kymmenen minuuttia musiikkia. Sä et haluu on paketin tanssittavampi ralli, eikä vähiten rullaavan bassolinjan ansiosta. Yhtäältä grungemainen veivaus kiskoo flanellia toiseen käteen, mutta samaan aikaan julistukselta haiskahtavat lyriikat ovat selkeä pomppaus punkin pogo-bileisiin. Svengaa vaan ei kiemurtele, mättää vaan ei litisty painonsa alle, eikä yksikään sukupolvi ole toista pahempi/parempi. Kellutaan Tallinnaan lähtee synaisemman polun puolta, mutta glamrokahtava kertosäe vetää maton alta ja pistää säännöt uusiksi. Ehkä se on parempikin niin, ja samalla bändi luo itselleen lisää tilaa jatkoa suunnitellessa.

Space Bois on kiistatta saanut kasaan uniikin soundin ja teksteissä angstinen ahdistus annostuu siedettävästi, mutta en joutunut kaapimaan itseäni vielä takaseinästä, joten enemmän tehoja ensi kerralla. Pangalaktisen kurlauspommin musiikillinen vastine voisi tehdä gutaa ainakin tälle avaruuspojulle.

Mika Roth


Swansong: Winter Maiden Swansong: Winter Maiden

Kuopiolainen Swansong tarjosi sellaista kurmuutusta Lovely Bones -debyyttisinkullaan, että savolaisen melodeath-ryhmän nimi jäi kerrasta mieleen. Nyt loistavan avauksen kaveriksi on saatu kaksi muuta raitaa, eli talvi puree entistäkin kylmemmin.

Em. sinkku on itseoikeutettu avausralli, mutta toiseksi sinkuksi taannoin nostettu Here I Stand seisoo myös tukevasti omilla jaloillaan. Biisissä on ripaus enemmän rockia, mutta eivät spandexit vielä lähde venymään, vaikka isoa sankarikitaraa tarjotaankin Jemiinan hyytävän laulun kylkeen. Melodiset taustalaulut pelaavat myös mainiosti yhteen, lisäten rosoisuuteen tuhdimpaa tarttumapintaa. Tätä korttia kannattaisi ehkä pelata rohkeamminkin tulevaisuudessa, sillä kontrasti se vasta saa iskut tuntumaan kyljissä. Nimibiisi onkin sitten lähemmäs seitsemän minuutin mittainen taival astetta eeppisemmissä metallimaisemissa. Sielun silmillä on jo helppoa nähdä pohjoisen luontua hyödyntävä musiikkivideo, jossa eksoottisuus on muutakin kuin silkkaa matkailun edistämistä ja erilaisuuden tavoittelua.

Swansong vaikuttaa valmiilta tapaukselta jo ensimmäisellä EP-levyllään, joten kunhan pandemiasta päästään irti, niin tässä on jälleen yksi potentiaalinen metalliviennin artikkeli. Komeasti soi, käy kaikilla sylintereillä ja persoonallisuuttakin on riittävästi, jotta isossa maailmassa voidaan erottua edukseen.

Mika Roth


Talvipäivänseisaus: Perikato Talvipäivänseisaus: Perikato

Asiaankuuluvan tylyn nimen itselleen valinnut Talvipäivänseisaus on mustaa, synkkää ja silti myös hivenen melodista metallia soittava kotimainen projekti. Ensimmäistä julkaisua kutsutaan demoksi, jolta löytyy tosin pitkäsoitollisen edestä musiikkia.

Harvat yhtyeet ja projektit leimaavat näinä päivinä enää tuotoksiaan demoiksi, mutta Perikato on sitä mitä selvimmin. Soundit ovat todella suttuiset, kitarat taipuvat diskanttiseksi sahaukseksi ja rytmipuoli on – no, rytmikästä nyt ainakin. Ja jos totta puhutaan, niin eihän tässä paljoa ole matkaa vaikkapa Venomin tekemisiin, mikä on taatusti ollut yksi tavoite. Yhtäältä veivaus on eeppisyyteen ja suuriin kaariin taipuvaista, toisaalta soitto on brutaalia ja tekniset puutteet korvataan kovemmalla puristuksella.

La bella addormentata osoittaa että melodisuudenkin päälle ymmärretään, mutta se on vain yksi väline todellisen viestin korostamisessa. Kaikki kunnia siis old school bläkkiksille ja rupisen mörkömetallin pioneereille, sillä ilman heitä ei olisi Talvipäivänseisaustakaan. Isku menneisyydestä, joka tuntuu samaan aikaan kummallisella tavalla ajankohtaiselle, kun Mordorin valta on kasvamassa tässäkin maailmassa.

Mika Roth


The Rumjacks: Brass For Gold EP The Rumjacks: Brass For Gold EP
ABC Records / Four

The Rumjacks on Australian Sydneystä kotoisin oleva yhtye, joka soittaa vauhdikkaan tarttuvaa ja riemukkaan melodista keltti-punkkia. Pitkäsoittoja on ehditty julkaista sitten vuoden 2010 peräti viisi kappaletta ja Brass For Gold on kolmas EP-levy. Itse asiassa kahdeksan raidan ja päälle 25 minuutin mittainen kiekko olisi yhdellä tai kahdella lisäraidalla kasvanut pitkäsoiton mittaan, mutta syystä tai toisesta EP on valittu tällä erää julkaisumuodoksi.

Iloinen ja rennon rehvakkaasti soiva keltti-punk saa aina hymyn huulille, ei sille mitään voi. Pandemian prässiä on näin mahdoton kuulla ainakaan näistä biiseistä, joissa lasit ovat puolitäysiä – ja sisältävät taatusti muutakin kuin marjamehua. Sinkkuraita One for The Road on täydellinen ryyppylaulu, eikä westernin kanssa pelehtivä On A Sombre Saturday jätä kylmäksi ainuttakaan saluunan asiakasta. Tinapilli soi Blinding Flashesin elokuvamaisissa vedoissa ja avaukseksi sijoitettu Bounding Man auraa oitis murheet ojien tuolle puolen.

Eihän tässä pyörää uudelleen piirrellä suunnittelupöydällä, mutta melodiat tarttuvat, ilo on ylimmillään ja kertosäkeissä kuulijaa viedään kuin ukkoa hihasta kohti baaritiskiä. Cheers!

Mika Roth




Lukukertoja: 2046
Facebook
Artistihaku
Pieniss� my�s