Pienet

Pienet - Kesäkuu 2023

08.06.2023


Blawan: Dismantled Into Juice Blawan: Dismantled Into Juice
XL Recordings

Blawan on Berliinissä majaansa pitävä artisti, DJ, tuottaja ja musiikin monitaitaja, jonka musiikissa elektronisuus on kirjaimellisesti rajaton mahdollisuus. Törmäsin Blawanin tuoreeseen EP-levyyn aivan sattumalta, mutta tuota sattumaa on pidettävä onnellisimpana mahdollisena, niin vahvasti EP on vaikuttanut minuun.

Elektroninen musiikki on modernia ja samaan aikaan ajatonta, mikä on tarkoin työstetyn soundikehityksen ansiota. A- ja B-puoleen jaetun kokonaisuuden kumpikin puolisko päättyy Monstera Blackin vokaaleilla vahvistettuun kappaleeseen, mutta vokaalit ovat vain yksi instrumentti ja usein hyvinkin raskaasti efektoitu sellainen muiden joukossa. EP:n toistaiseksi ainoa sinkku on avauksena soiva Toast, jonka trap puraisee ärhäkästi, eikä mittaa tarvita edes kolmea minuuttia. Vokaalivahvisteisista raidoista EP:n sulkeva Dismantled Into Juice on myös onnistunut sohaisu trapin öiseen laitaan, jonka tummien ja arvaamattomien pintojen alla mikä tahansa on mahdollista. Osat hajoavatkin raidoilla muodostaen alati uusia kuvioita, renkaita ja piirejä.

Panic ja Ramen ovat ison kuvan pienempiä ja ovelia osasia, jälkimmäisen skinnypuppymaisten äänileikkien välkkyessä täysin omissa spektreissään. EP onkin kiistaton kokonaisuus, jonka voima piilee hitaasti rakentuvassa elektronisessa äänimaisemassa. Erinomaista ääniarkkitehtuuria.

Mika Roth


Eereka: Vuodenaikoja EP Eereka: Vuodenaikoja EP

Tätä kirjoitettaessa keli ulkona voisi olla kesäisempikin, mutta kyllä se suvi sieltä vielä takaisin tulee. Uskotaan niin ja moista odotellessa Eereka saa lohduttaa countryn kuuloisella folk-popillaan. Viime kesän hellepäivien keskellä ilmestynyt Heinäkuu on upea sinkku, joka saa avata myös EP-levyn.

Vuodenaikoja EP on digimuodossaan osuvasti neljän raidan mittainen ja kun neljällä kappaleella viitataan selvästi eri vuodenaikoihin, on helppoa arvata mitä vuodenaikaa hieno rakkauslaulu Planeetat ja kuut -edustaa. Rakkaus on siitä mahtava asia, ettei se kysele vuodenaikoja tai paikkoja, joten miksipäs näin syvältä puhuttelevaa biisiä ei voisi syksylläkin kuunnella. EP:n toinen sinkku Ensilumi julkaistiin viime vuoden loppupuolella, ja kaihoisassa kappaleessa rakkauden väistämättä jäähtyessä koittaa talviunten aika, henkisellä puolella nyt ainakin. EP:n fyysisellä laitoksella (mistä suuri kiitos) kuullaan myös bonuksena kappaleen piano-outro, jolla sydäntä kaihertava kauneus ja melankolisuus täydentävät kaiken kuullun mitä koskettavimmalla tavalla.

Kovassa seurassa keväinen Kaikuu jää auttamattomasti lehdelle soittelemaan, vaikka ansiokas kappale onkin. CD:n päättävä piano-outro muodostaa kuitenkin digilaitoksen ankkurin kanssa toimivan parin, joten jo yksistään tästä syystä suosittelen fyysiseen kappaleeseen tutustumista. Eerekan melodiataju ja lämpimät soundit nostavat Vuodenaikoja EP:n vaivatta koosteen yhdeksi kohokohdaksi.

Mika Roth


Henry Kuronen: Illan viimeiset hitaat Henry Kuronen: Illan viimeiset hitaat

Henry Kuronen on laulaja-lauluntekijä-kitaristi, joka luo kitaravetoista poprockia. Tämän tuplasinkun raitojen perusteella musiikissa on pieniä häivähdyksiä mm. folkin, americanan ja jopa kotoisen iskelmän vaikutteista, eivätkä mahdollisuudet taatusti vielä näihinkään väljiin rajoihin rajoitu.

Kurosen itsensä kirjoittamat biisit ovat perinteisiä kaipauksen purkauksia, jossa elo ei kuitenkaan ole kuluttanut sydäntä sentään aivan loppuun. Ei itse asiassa läheskään. Tänään nään taas sut on kantrahtava siivu, jonka nopeammassa askelluksessa lap steel tipauttaa oikeat nuotit juuri oikeisiin väleihin, bändin soittaessa samaan aikaan jouhevasti ja ilmavasti. Takapenkille jäänyt Illan viimeiset hitaat on otsikkonsa mukaisesti verkkaisempi, maalailevampi ja monta astetta kaihoisampi numero, jonka tuhdimpi äänivalli on mielestäni tarkoitukseensa jo turhankin tuhti. Rokimpi muoto antaa toisaalta lisäpainoa niin maalailevalle sähkökitaralle kuin koskettimille, joiden voimalla maali saavutetaan ajoissa.

Kuronen osaa kertoa tarinoita ja esittää niitä, mutten ymmärrä miksi hän ei pistä enempää peliin vokaalien saralla. Miksi jäädä takariviin ja bändin sekaan, kun tekstit suorastaan huutavat isompaa tulkintaa ja suurempaa sydäntä? Enkä nyt kaipaa suoranaisesti mitään jerryleelewismaista saarnausta tai tomjonesmaista karjuntaa, mutta voisi sitä enemmänkin tehdä kuin tompettyillä sopuisasti – eikö vain?

Mika Roth


Hermanni: Katso minuun Hermanni: Katso minuun

Hermanni on pirkanmaalainen artisti, jonka tie on kulkenut mutkien kautta suomenkielisen poprockin pariin. Vajaa pari vuotta sitten Hermanni kulki Vanha Soulmies -sinkullaan hiukan samoilla kujilla eräänkin J. Karjalaisen kanssa, eikä tilanne ole radikaalisti muuttunut tässä välissä.

Kolmen biisin mittaisella EP:llä melankolia virtaakin vahvana ja orgaaniset bändisoundit taustoittavat elämän sivupoluille syystä tai toisesta päätyneiden henkilöiden tarinoita. Veikko on muistinsa pala palalta menettävä ihminen, jonka ote minuudesta lipsuu kuin liukas saippuapalanen pesuvadissa. Entä mistä Katulampun alla oikein kertoo, kuka on tuo ihminen, jonka ohitse nähtävästi jokainen kulkee osapuilleen näkemättä häntä? Metaforia voi haistella ilmasta, mutta varmaa on ainakin melodiakulun vahvuus sekä kaunis surumielisyys. Ankkuriraita Katso minuun näkee myös kertojansa haaveilevana kulkijana, joka kaipaa läheisyyttä, tuttuja ääniä ja rauhaa. Jälleen kertosäkeistö sytyttää tulen, joka ei niin vain sammukaan.

Hermannin EP voisi olla mainio alkupalanen seuraavan pitkäsoiton rakennusurakalle, sillä pari vuotta sitten uudelleenjulkaistulla Lasia ja Betonia -albumilla alkaa olla ikää mittarissa jo melkoisesti.

Mika Roth


Hullu Pappila: Aallonpohja Hullu Pappila: Aallonpohja
Humu Records

Hullu Pappila -yhtyeen suomenkielinen ja progehtava poprock osui mielestäni johonkin hyvin oleelliseen alkuvuodesta ilmestyneellä Aallonpohja-sinkulla. Jo tuolloin oli puhetta tulevasta EP-levystä ja tässä se nyt on: sinkku plus kolme muuta raitaa, eli karvan alle 17 minuuttia syviä tunnelmia.

Ainakin tällä hetkellä kaksijäsenisenä toimiva yhtye on yhtä kuin vokalisti/komppikitaristi Aapo Pärssinen ja kaikista muista soittimista vastaava Touko Kemppainen, jota livetilanteessa täydentää kolmihenkinen bändi. Bändimäisen lämmin ja leppoisa soundi on saatu luotua myös studiossa, EP:n jokaisen raidan tuntuessa huomattavasti mittaansa pidemmältä – hyvällä tavalla. Raa’an paljas folk-kappale Polta mut kärvistelee liekeissä niin että iholla tuntuu, eikä ankkuriraita Kylmä maa jätä kaikkine pedal steel (?) soundeineen taatusti tupaa kylmäksi. Ovelasti pyörillään pyörähtelee myös Luulisin, kuulisin, jota huomaan pysähtyväni kuuntelemaan kuin lumottuna kerran toisensa jälkeen.

Hullu Pappila luo pienistä paloista ja melodioiden pätkistä jotain, joka vertautuu taikuuteen. Yhtäkkiä ei mistään on tehty kaikki tarpeellinen, kädenkäänteessä näennäisen mitäänsanomattomista osista on kehkeytynyt huomion vangitsevia kudelmia.

Mika Roth


JormaMattila&Ulkopuoliset: NIMETÖN EP JormaMattila&Ulkopuoliset: NIMETÖN EP

JormaMattila&Ulkopuoliset kirjoitetaan nähtävästi ihan oikeasti ilman välilyöntejä. Täyttä varmuutta asiasta ei ole, kun saatekirjeessäkin muoto vaihtelee, mutta useimmiten mennään ilman välilyöntejä. Etelä-Karjalan suunnilta operoiva yhtye on julkaissut nähtävästi vasta debyyttinsä, mutta aiempaa kokemusta jäsenistöltä löytyy jo yllin kyllin.

EP:n neljä rallia ovat jokainen luonteeltaan erilaisia vetoja. Äänityksen tekninen taso ei varsinaisesti päätä huimaa, mutta kun kyseessä on punkahtavaa rockia paiskova ryhmä, niin eipä soundihygienialla toisaalta tarvitse välttämättä päteäkään. Raskaalla askelluksella varustettu Katolla takoo mukavasti kantaa lattiaan ja päräyttävillä lyriikoilla varustettu avausraita Saatana saapuu Mattilaan on nimeään hauskempi ja veikeämpi tapaus. Naisvokalistin nykivä tyyli istuu soundimaisemaan kuin kalja maljaan, ukkoköörin taustahuutojen osuessa myös kunnon prosentilla tonttiin. Bändi kutsuu kyllä siivua ihan vaan kaljoittelurokiksi, mikä on mielestäni hivenen halventavaa - ellei kymppikassi satu tietysti muodostumaan ykkösketjun ipoista ja apoista ja mitä kaikkia niitä nyt taas olikaan.

Kuten todettua erilaisuus on EP:n henki, enkä täysin päässyt kärryille Negatiivinen-siivun pointista, lienen turhan negatiivinen tms. Hiukkanen sen sijaan irtoaa muodosta innoittavasti ja soiton suoranainen groovaus ei ainakaan vahingoita kokonaisuutta. Vähintäänkin mielenkiintoista.

Mika Roth


Maida Vale: Pilkullinen paita Maida Vale: Pilkullinen paita
Rhinoland Entertainment

10-luvulla melankolista ja akustissävytteistä poppiaan tavoillaan soittanut Maida Vale oli tuolloin moneen otteeseen esillä Desibeli.netissä. Sitten maailma pysähtyi ja mittavia muutoksia koettiin myös tamperelaisyhtyeen leirissä. Nyt kokoonpanossa on kolme uutta jäsentä: perkussionisti, viulisti sekä saksofonisti.

Esiintymiskieleksi on vahvistunut pysyvästi suomi ja tyyli kuulostaa entistäkin sielukkaammalta, kun soitinarsenaali on rikastunut entisestään. Sinkuksikin valittu Pilkullinen paita saattaa kertoa lapasesta karanneesta vapauden kaipuusta, joka on johtanut jäniksenvuosimaiseen pakoon arjen miljoonalaatikostosta. Onko kyse vain haaveista, ken tietää, mutta yhtä kaikki vapaus saattaa löytyä uudesta tähdestä, on se sitten missä tahansa. Päätösraita Pahanilmanlintu on myös kertomus maisemien vaihdoksesta, tosin nytkin aikeiden ja todellisten tekojen raja on häilyvä – vaan ehkäpä tärkeintä onkin ajatus, päätöksentekokyky ja siinä piilevä vapaus.

Vokalistin laulu tai oikeammin lausuntatapa korostaa sanoja ovelin liikkein, joita taas sello ja viulu, sekä toisinaan myös saksofoni kehystävät. Yhtye on löytänyt hienon tasapainon, jossa tummimmatkin elementit ja kovimmatkin rivit saatetaan maailmaan kevein liikkein. EP:n keskimmäinen biisi, Haaveita, kiehtoo puolestaan rauhallisuudellaan. Keinuttava ja rakkautta kaipaava laulu kertoo jälleen haaveista, mutta jokin tuo lämmön lähelle sydäntä, vaikka suru läsnä onkin.

Mika Roth


Nappiverkkarit: Hevosannos Nappiverkkarit: Hevosannos

Valkeakoskelainen melodisen menevää punkrockia veivaava Nappiverkkarit on saanut EP:lleen pari kotimaista kovemman luokan vierailijaa. RiASAn vokalisti Molli antaa vetoapua Lääkkeet-sinkkuraidalla ja Nyrkkitappelun Hepe vahvistaa jo muutenkin tuntia 350w-rallia. Kaiken pitäisi siis olla kunnossa, vaan kuinka tuhti annos puree?

Jotain menon laadusta kertonee se, että kumpikin em. biiseistä alittaa kahden minuutin rajan ja etenkin sinkku tempaisee maton välittömästi jalkojen alta. Rouhinta on tuimaa, vaan melodisuutta ei listitä. Ja on siellä kolmenkin minuutin tuolla puolen vielä jotain elämää, minkä todistaa todeksi ankkuriraita Kun päivät yöksi muuttuu. Tälläkin numerolla kertojan ahdistus kypsyy hivenen hitaammalla tulella entistäkin kitkerämmäksi. Tästä päästäänkin oivalla aasinsillalla itse EP:n isompaan tarinaan, jossa Seppo (nimi muutettu, oletan?) seikkailee elon kolhuja keräillen. En silti lähde ripustamaan teemalevyn kylttiä suotta kiekkoon, etenkin kun jokainen numero toimii vallan hyvin myös omillaan.

Annoksen tehoa tuli arvuuteltua ensimmäisen kappaleen lopulla, mutta aivan turhaan. Hevosannos näet puree ja puskee siinä määrin, että plussat peittoavat miinukset. Melodioiden tartuntavoima on kohdillaan ja vokalistin arsenaali riittää laidasta laitaan. Ei tässä mitään musiikkihistorian merkkipaalua tehdä, vaan eipä moiselle tarvetta ollutkaan juuri nyt.

Mika Roth


Nghtrdio: XXIII Nghtrdio: XXIII
Drink Tonight Records

Turkulainen Nghtrdio julkaisi reilu kaksi vuotta sitten yön tunteja ansiokkaasti luodanneen Bolt-sinkun. Viime vuonna oli toisen sinkun vuoro ja nyt käsissä on debyytti-EP. Yllättäen mukaan ei ole otettu kumpaakaan vanhempaa sinkkua, joten omien sanojensa mukaan progressiivista housea soittava duo ainakin uskoo uuden materiaalinsa voimallisuuteen.

Ja mikäs tässä on toisaalta myhäillessä, kun jokainen EP:n neljästä raidasta puksuttaa vahvoilla raiteillaan eteenpäin ja varioi hieman öistä peruslinjaa. Laulun ja ns. oikeiden soitinten nivoutuminen elektroniseen äänivirtaan takaa vahvan nostovirtauksen, jossa samaan aikaan perinteinen ja moderni house pääsee kirjaimellisesti loistamaan. Crisis porautuu kerroksellisen rakenteensa ja vahvan melodiansa ansiosta suoraan sydämeen ja reilusti kuuden minuutin tuolle puolen jatkuva Disorder saa lämpimillä soundeillaan kaiken järjestykseen. Soundien raukea nostalgisuus toimii myös monilla sellaisilla tasoilla, jotka hiljalleen paljastavat itsensä vasta kuuntelukertojen karttuessa. Glow’n suora retroisuuskaan ei ole vahingoksi, kun kaikki liikkeellä olevat palaset löytävät paikkansa.

XXIII kasvattaa julkaistujen biisien määrän kertaheitolla kolminkertaiseksi, joten tulevan kesän juhlilla kansa saa tanssijaloilleen lisäkyydittäjiä. Näin sitä pitää, herrat Saari & Ruohonen.

Mika Roth


Occult Master: Lucifer’s Henchmen Occult Master: Lucifer’s Henchmen

Oululainen hevisti jyräävä trio Occult Master pisti jo talven pakkasten paukkuessa ulos Lucifer’s Henchmen EP:nsä. Vaan mikä lienee ollut syynä, että fyysinen kopio kopsahti Desibeli.netin postilaatikkoon vasta jokunen aika sitten? Tiedä sitten häntä, mutta sen kyllä tiedän, että oululaiskolmikko on hevin historiansa lukenut.

Kuten me kaikki tiedämme, alussa oli Black Sabbath ja he saivat seuraajia niin runsain mitoin, ettei maailma ole ollut sen koommin entisensä. En väitä Occult Masterin kopioivan mestareilta tai kulkevan näiden jalanjäljissä tarpeettoman tarkasti, mutta kyllähän yhteneväisyydet voi aistia niin musiikin kuin tekstienkin saralla. Vaan kukapa sitä kuplassa eläisi ja Occult Masterin eduksi on laskettava rikas mielikuvitus, niin musiikin kuin lyriikoidenkin saralla. Ihan vähään aikaan ei turmiollisen myrkkymäärän arvoja ole palloteltu kuten LD-50 -rallissa ja EP:n nimibiisin väliosassa menokengät joutuvat testiin.

Entäpä sitten avausveto Interstellar Friends? Nyt pärähtää ja tärähtää sellaisella tähteinvälisellä voimalla, että niin tukka kuin lahkeet lepattavat iloisesti. Enkä usko oululaisten puristavan soittimiaan tuimina, vaan kaikesta paistaa esiin aito rakkaus lajia kohtaan. Tuon kun yhdistää terävään biisi- ja riffikynään, niin kyllä kelpaa mestareiden okkultismia todistaa.

Mika Roth


Paula Präktig & Lotta-Maria Heiskanen: Once Upon a Land Paula Präktig & Lotta-Maria Heiskanen: Once Upon a Land
Tusina Tuotanto / Omakustanne

Paula Präktig ravisti Helsingin tomut kengistään 13 vuoden jälkeen ja uudessa ympäristössä pianon ääressä alkoi syntyä hiljalleen aivan uudenlaista materiaalia. Aiempaa kansanmusiikkimaisempi musiikki kaipasi tuekseen viulua, ja sitähän Lotta-Maria Heiskanen osaa soittaa upealla tavalla. Askelmerkit yhteistyölle olivat kohdillaan ja yhteistyön ensimmäinen hedelmä antaa Präktigin viidelle sävellykselle siivet, sovitusten kääntäessä esiin viisi erilaista maisemaa.

Keveys on avain pianon ja viulun kulkiessa samaan aikaan kansallisromanttisissa, moderneissa ja elokuvamaisen vahvoissa tunnelmissa. The Crown and the Peasant on biisijoukon cinemaattisin hetki, mutta toki nimensä veroinen Lakes and Landscapes osaa myös maalata laajakangaskuvaa täydellisestä matkailunedistämiskeskuksen materiaalista, jossa Suomi näyttäytyy vain parhaimmissaan. Silkalla pianolla esitetyt Winged ja August rytmittävät puolestaan levyä kevyemmillä linjoillaan, ja etenkin ensinnä mainitun kirmailevia ryöpsähdyksiä ja syöksähdyksiä seuraa suurella ilolla, onhan raita omistettu kaikille kesän lentäville olennoille. Jopa niille harmillisemmille.

Onko tämä nyt uusklassista pianopoppia, vai kansallisromanttista elokuvamusaa vielä tekemättömälle matkailudokumentille? Enpä osaa sanoa, mutta sen tiedän, että kaksikko suunnittelee jo seuraavaa yhteistyönsä aihetta ja nähtävästi vain taivas on rajana. Kaunista on ja puhuttelevaa, joten ei muuta kuin lisää ja enemmän, kiitos.

Mika Roth


Pelko: Ystävät painajaisten Pelko: Ystävät painajaisten

Pelko uskoi kitararockin voimaan, mutta pandemian myötä traumarockin lipunkantaja löysi duoksi kutistuneena myös syntetisaattorit ja niiden maailmat. Koin lieviä järkytyksen oireita, kun Linnut liihotti synaisin siivin vastaan, mutta muutos on aina pysäyttämätön.

Yhtye Saara Kemppaisen ja Niilo Tenkasen ympäriltä on mennyt täysin uusiksi, mutta tällä erää elektroniset härpäkkeet rajoittuvat kosketinsoittaja Konsta Erolan sävyisään panokseen. Viisihenkinen bändi soittaakin jälleen tutun kuuloista kitararockia, jossa angstisuuspisteet ovat mittarin yläpäässä ja sydänalasta puristaa jälleen ihanasti. Analogisesti kelanauhalle ikuistetut biisit pelaavat jälleen kaksiäänisen laulun sekä vahvan melankolisten melodioiden valttikortteja, eli kaikki on monin tavoin kuten ennen, vaikkakin hieman muuntuneena – muutostahan ei sovi haastaa. Uudistunutta linjaa alleviivaa myös se, että alkuvuodesta 2020 julkaistut Tulva ja Sairaala -sinkut on otettu EP:lle mukaan.

EP siis summaa monia asioita viime vuosilta, ollen kaiketi omanlaisensa välitilinpäätös, joka ajaa samalla sisään uudistunutta kokoonpanoa. Entä mitä tämän jälkeen? Kristallipallostani ovat patterit kroonisesti loppu, mutta tuskin tässä on mitään pelkoa hanskojen naulaan pistämisestä. Sen verran terhakkaasti Peili rokkaa tummilla laatoillaan ja Meillä on kaikki hyvin kietoutuu korvakäytäviin soundeillaan.

Mika Roth


Purple Universe: She Flies / Ready for Love Purple Universe: She Flies / Ready for Love

Purple Universe julkaisi debyyttialbuminsa taannoin, ja Janne Sonckin sekä Säde Sonckin muodostama poprock-yhtye promoaa kiekkoaan mielenkiintoisella tuplasinkulla. Kaksi biisiä, kaksi täysin erilaista lähestymistapaa ja reilu kymmenen minuuttia tuhtia musiikkia.

A-puoleksi valittu She Flies ottaa aikansa päästä vauhtiin, mutta kun maalailevasta alkutaipaleesta päästään varsinaiseen aiheeseen, onkin kyyti sitten kuumaa ja kipakan nopeaa. Biisin aiheena on mystinen nainen, jonka lentävä hahmo ei tahdo asettua edes laulun aiheeksi kamppailutta. Kitarasoundi viistää jo lähelle garagen roiskintaa, mutta paketti pysyy kuin pysyykin kasassa – jopa päälle viiden ja puolen minuutin mittansa. B-puolen iso balladi Ready For Love on puolestaan mitä herkin ja kaunein rakkauden julistus, joka ei jätä mitään epäselväksi sydäntään avatessaan. Elämän suurin ja tärkein aarre löytyy siitä aivan viereltä, minkä kertoja on selvästi oivaltanut. Tunne saattaa olla toisten mielestä pieni, vähäinenkin, mutta kuinka mullistava se silti onkaan. Kaunis melodia uskalletaan pitää pienenä, mistä vielä lisäpinnat.

Tuplasinkun kaksi eri maailmaa ovat kaukana toisistaan, mutta samalla raidat soundaavat siinä määrin sisaruksilta, ettei kirjoa ole liikaa. Kaksiääninen vokalisointi on myös rikkaus, jota Sonckit taitaen käyttävät.

Mika Roth


Terapeutti Tervon Suljettu Osasto: Kolme väriä Terapeutti Tervon Suljettu Osasto: Kolme väriä
Untula Records

Kummastelin aluksi, miksi Terapeutti Tervon Suljettu Osasto -yhtyeen uuden EP:n starttibiisi kuulosti niin tutulta. Ja olihan se tuttu, peräti kesältä 2019. Eikä uudeksi pääse kutsumaan myöskään Viitasen Piian kanssa esitettyä Valkoinen taivas -raitaa, joka löytyy vuoden 2021 Untula-pitkäsoitolta. Miksi Tervo on penkonut arkistojaan, mikä on uuden EP:n kulma?

Kolme väriä EP on kyllä nähtävissä trilogiana, kun asioita oikein kääntää ja vääntää, mikä on tietysti terapeuteille ihan tavallista arjen puuhaa. Valkoinen taivas on kaunis, hiljainen ja simppeli sävellys, jonka kansallisromanttinen soundi toistaa tekstin surun jälkeistä vapautta. Em. Leskenlehtiä on puolestaan mitä selvin laulu surusta, jonka melankoliassa riittää jiikarjalaismaista vetovoimaa, jota pohjoiset sielut eivät tietenkään pysty vastustamaan.

Näiden raitojen välissä kuullaan ainoa uusi biisi, itsensä Aija Puurtisen vahvistama Punainen taivas, joka kuoleman ja surun välissä julistaa elämän ihanuutta. Siivun seksuaalisuus räiskyy ja roiskuu sotkuisesti, soundien lipsuessa kohti kohtalokkaita iskelmiä ja aikuisten oman rockin syntisyyttä. Ymmärrätte varmaan yskän, jos pohdin ääneen menneiden vuosien Titaniceja ja vastaavia.

Mika Roth


STILTS & Kürøishi: Split STILTS & Kürøishi: Split

Koosteen lopuksi koetaan vielä rysähdys menneisyydestä, tai oikeammin kaksoisräjähdys. Kaksi tinkimätöntä yhtyettä julkaisivat marraskuussa splitin. Desibeli.netin toimitukseen saapui taannoin kaksi cd-r levyä, vain tussatut nimet paperikansiin merkittyinä. Otetaan silti haaste vastaan ja tutkitaan…

STILTS on oululainen vuonna 2020 perustettu noiserock - yhtye. Paljon muuta tietoa bändistä ei sitten löytynytkään, koska sähköiseen postilaatikkoon saapunut saate ei juuri tietoa tihkunut. Sen verran kuitenkin selvisi, että soittajilta ei lopu kokemus kesken, vaan kannuksia on ansaittu siellä, täällä ja tuolla.

Ykkösbiisiksi nostettu Peg Leg on kappalekolmikon nopein, napakoin ja pienin varauksin myös tarttuvin, jos moisesta termistä voi näin ruosteisen raaston äärellä puhua. Kitara jauhaa, rytmiryhmä paukkuu ja vokalisti huutorääkyy genren oppien mukaisesti. Tiukkaa vääntöä ja vielä kovempaa puristusta, mutta touhussa on mukana omanlaisensa groove, jonka ansiosta kolkko kohtelu miellyttää. Observer pyörii nopeammin ja levottomuus leviää kulovalkean tavoin halki soittajiston, aiheuttaen kerrassaan positiivisia asioita. Ankkuriraita Silver Bags tipauttaa vauhtia selvästi ja puheet jopa jostain sludgen sukuisesta mätöstä eivät ole enää lainkaan höyrypäisiä. Loppuliuku on pitkä ja hidas, aivan kuin piikkilankaa pitkin valuva terva, mutta kyllähän se samalla tekee gutaa oikeissa kohdissa.

Kürøishi avaa oman osuutensa tiukalla turpaan vedolla, kun julkaisun uusi raita, Framtids Visioner päästetään irti. Supernopea myllytys taitaa tulla ulos ruotsiksi, mutta näillä roso- ja raastopitoisuuksilla muoto ohittaa sanallisen sisällön vaivatta. Räkäinen huuto, lannistumattomat kitarariffit ja rytmiryhmän vesikauhuinen vääntö tekevätkin selvää jälkeä niin satunnaisista kuulijoista kuin bändin tinkimättömistä faneista.

Seuraavaksi siirrytään Käärme sisälläsi, myrkyttää maailmani -albumin annin pariin. Givers Turn Into Takers on herkullisen rullaavaa ja black’n’rollahtavaa tuuttausta, jolla mustuuspisteet kohoavat lähelle katonrajaa, mutta oudoin osuus on vielä edessä. Ankkuriraita kun on todella kummaa huminaa, kaikua ja kuiskintaa, joka mennee termin ’äänitaide’ alle. Raidan nimi on sama kuin loppuvuodesta ilmestyneen albumin otsikko, eli Käärme sisälläsi, myrkyttää maailmani, eikä nyt muuta hoetakaan kuin tuota yhtä ja samaa lausetta yhä uudelleen ja uudelleen. Äänessä on tuntematon määrä eri ihmisiä ja onhan tämä mitä askarruttavin päätös jo valmiiksi erilaiselle splitille.

Mika Roth




Lukukertoja: 2317
Facebook
Artistihaku
Pieniss� my�s