Sinkut - Huhtikuu 2020
Aini: Solut
Raate Music
Aini jatkaa sydänsurujen tiellä myös uudella sinkullaan, tosin keskiyön pimeys on mitä selvimmin jo takanapäin. Ero alkuvuonna julkaistuun Tänä vuonna toisin -sinkkuun on selvä ja muutos on siis jo ilmassa, mutta solutasolla siirtyminen on vielä kesken. Ja kyllähän se niinkin on, että suru täytyy surra pois, jotta uuden ajan voi ottaa avosylin vastaan.
Elektroninen, moderni suomipop pirskahtelee ja räiskähtelee siis edelleen mitä ainimaisimmilla tavalla, vokaalien viedessä purtta eteenpäin säkeistöissä ja kertsin kasvaessa järjettömiin kokoluokkiin. Ja silti Solut osaa pysyä ihmisen kokoisena kappaleena, jossa yksilön yksiköiden suru on vasta peseytymässä hiljalleen pois. Mikä tärkeintä: kappaleesta jää puhdistunut ja voimaantunut olo, jota tarvitaan etenkin näinä aikoina.
Mika Roth
Aino Elina: Jäät lähtee
Masi Music
Kaukaa Suomen Lapista rakkauden perässä aina Skotlannin Edinburghiin saakka päätynyt
Aino Elina oli reilu vuosi sitten englanninkielisen elektropopin äärellä, kun
All the Prayers kolisteli ominkaltaisesti eteerisellä tavallaan. Nyt esiintymiskieli on vaihtunut suomeksi, mitä voi pitää onnistuneena liikkeenä. Aino Elinan säveltämässä ja sanoittamassa biisissä jäät ovat siis lähdössä, ja kevään muutosvoimat saavat vallitsevan tilanteen myllertymään useammallakin tasolla.
Elektronisesti silattu pop kulkee nyt vahvemmin päämelodiansa aallonharjalla, suomen kielen täyttäessä tilat väkevämpänä ja rohkeammin lausuttuna. Pohjoinen eksoottisuus on taatusti voimaa siellä skottienkin seassa, vahvan naisen löytäessä jäiden lähdöstä itselleen voimaa ja elon virran raivatessa tietä itselleen. Säkeistöistä livahdetaan kertosäkeisiin kuin huomaamatta, revontulia katsellaan ja ennen kuin huomaatkaan, olet keskellä eteeristä suvantokohtaa. Suuri tunnustus niin kappaleelle, toteutukselle kuin erityisesti sovituksellekin.
Mika Roth
Antro: Déjà Vu
Rakkaus on loputon taistelukenttä, tai näin ainakin lukuisat artistit ja bändit ovat ehtineet jo todeta aiemmin. Joukkoon liittyy nyt debyyttisinglensä julkaissut
Antro, jonka elämä on tuonut Suomen Lapista pääkaupunkiimme Helsinkiin. Oman arjen asioita musiikin avulla peilaava artisti löysi sielunsa soundin Berliinin klubeilta ja rakkaus teknoa kohtaan pisti elektronisen ilmaisun partikkelit lopulta yllättäväänkin muotoon
Déjà Vu tarkoittaa terminä sitä, että sama asia on eletty jo aiemmin. Tässä tapauksessa rakastavaisten yhteentörmäys ja pakahduttava draama ovat sitä yhä uudelleen ja uudelleen toistuvaa pyörrettä, josta kertoja haluaa hiljalleen irrottautua. Ajatuksen tasolla nyt ainakin. Raskas ja tummanpuhuva konerytmi junttaa otsikon tajuntaan, Antron laulaessa, tai ennemminkin lausuessa, loukatun rakastetun rivejä. Rakkaus voi olla niin monia asioita, joista tämäkin laulu kertoo. Puhutaan, ei huudeta – siinähän sitä on omaksuttavaa oppia useammalle meistä.
Mika Roth
Babylonfall: Celestials
Kouvolalainen muutaman vuoden ikäinen metallikomppania
Babylonfall on (ainakin nykyisen tiedon mukaan) julkaisemassa huhtikuun lopulla debyyttialbumiaan. Kiekkoa pohjustettiin jo alkuvuodesta
Stars and Constellations -sinkulla, jolla ryhmä räyhäsi samaan aikaan perinteisemmän deathin rämeisillä vesillä sekä modernin metallin betonireunustetuilla kanaaleilla.
Uusin sinkku onkin sitten askel yllättävään suuntaan, sillä peräti kuuden ja puolen minuutin mittainen
Celestials on melodisuudellaan kuulijan hurmaava teos. Toki death puskee sitkeästi esiin saumoista, mutta melodiset lauluosuudet ja sci-fistä napattu tarina saavat pohtimaan suorastaan taivaallisia asioita. Tässähän kerrotaan kahden maailmankaikkeutta pyörittävän olennon keskinäisestä valtakamppailusta, jossa panoksena on koko olevaisen kohtalo. Huh-huh!
En ole ensimmäisenä viskomassa hattua ilmaan, kun tulee puhe massiivisesta metallieepoksesta fantasiateemalla, mutta pakko tässä on kumartaa ensiluokkaisen biisin edessä. Groove pelaa edelleen hitaammassakin vauhdissa ja kyllähän doominkin ulkoseinään sopii aina silloin tällöin nojailla. Hetken nyt ainakin.
Mika Roth
Bad Signal (feat. Mick Jacker): Get off the Line
Turkulaisen
Bad Signal -yhtyeen juuret ulottuvat aina vuoteen 2012 saakka ja Get off the Line on jo ryhmän neljäs sinkku. Jostain sattuman oikusta tämä on kuitenkin vasta ensimmäinen sinkura, joka tarttui Desibeli.netin tutkaruudulle. Hartiapankkia suosivaa orkesteria on kuitenkin aina mukava tukea, ja tällä erää ryhmää vahvistaa, tai fiittaa, mystinen
Mick Jacker, joka soittaa ymmärtääkseni sähkökitaraa.
Nopea ja korkeaoktaaninen hard rock siivu nojaa häikäilemättömästi laulumelodiaansa, jonka pääkoukulla koko kappale rohkeasti avataan. Eikä suoraan asian sukeltamista tule pitää heikkona ratkaisuna, sillä eihän sitä dynamiittista kertosäettä voi koskaan hyödyntää liian tehokkaasti. Eihän? Biisin sanoma on kiteytettynä, että eiköhän oteta jokainen vastuu omista teoista ja tekemättömyyksistä. Eli ajankohtainen kipale, joka tosin ottaa tarpeettomasti siipeensä lievän toiston takia.
Mika Roth
Dear Moon: Afterlife
Revolver Records
Järisyttävän laajakankaista poprockia soittava
Dear Moon jätti itsestään pysyvän muistijäljen taannoisella
Queen of Silence -sinkulla. Lukemattomat rockbändithän haluaisivat luoda majesteetillisia hittibiisejä
Musen ja
Arcade Firen jalanjäljissä, mutta kovin harvoilta löytyy oikeasti rahkeita moiseen. Em. hiljaisuuden kuningatar oli kuitenkin yksi sellainen, ja vastaavalta kultakimpaleelta vaikuttaa myös tämä Afterlife.
Dear Moon on saanut kaksi merkittävää asiaa haltuunsa, ja näistä askelmerkeistä kannattaa muidenkin ottaa vinkkiä itselleen. Ensinnäkin bändin soundi on samaan aikaan suunnattoman kokoinen, mutta vaikka materiaalia on hetkittäin runsaasti eetterissä, on soundimaisema kaikesta massiivisuudesta huolimatta kirkas ja selkeä. Toisekseen: kun terävä musiikillinen koukku on saatu rakennettua, sitä hyödynnetään armotta loppuun asti. Afterlifen ydin on oikeastaan yksi ainoa riffi, mutta kuinka uskomattoman tehokkaasti Dear Moon käyttääkään ässäkorttiaan, eikä mikään ole liikaa tässä rock-katedraalissa. Näin niitä hittejä syntyy.
Mika Roth
Iida Sams (feat. Juno): Kiertokulku
Playground Music Finland
Jo luettuna kaava kuulostaa voittamattomalta: roots/reggae laulaja-lauluntekijä
Iida Sams on yhdistänyt voimansa
Junon kanssa ja aiheena on kaiken kiertokulku. Näin aikoina jos koska onkin koittanut aika ymmärtää, että luonto antaa ja luonto ottaa, eikä kukaan meistä ole kuin kasa multaa. Joten olisiko jo aika olla hieman ystävällisempi kotiplaneettaa kohtaan?
Samsin ja tamperelaisen
Poorman Dub Soundin yhdessä luoma reggae-rytmi on täyttä dynamiittia. Jykevän soundin seinät kantavat ja samaan aikaan groovaavassa veivauksessa on keveyttä, joka nostaa ajatukset kuin huomaamatta kohti taivaita. Samsin syvä ja sielukas laulutyyli on kolikon toinen puoli, jota Junon pikatulisanailu täydentää – tosin osuus olisi voinut olla rahdun mittavampikin. Viimeisen silauksen antavat torvet, jotka yhdessä rytmipuolen kanssa jäsentävät kipaleen mestarillisesti. Rauhaa ja rakkautta kaikille, sekä etenkin omaa kotiplaneettaa kohti.
Mika Roth
Jori Larres: Multi
En yleensä lähde arvioimaan musiikkia silkan Spotify-linkin takaa, sillä moinen tuntuu aina hieman halvalta ja laiskalta promoustavalta. Puhumattakaan siitä, että saatekirjeiden ja kunnon äänitiedostojen lisäksi osa lähettää musiikkina yhä jopa ihka oikeassa fyysisessä muodossa. Vuonna 2020!
Nyt teen kuitenkin poikkeuksen, sillä elektronisen instrumentaalimusiikin velho
Jori Larres saa uusimmalla sinkullaan sielun soimaan kuin nuori
Brian Eno konsanaan. Larresin
Parallels-pitkäsoitto on myös jäänyt pysyvästi lähelle vinyylisoitintani, joten Multi-sinkun mahtavuus ei tullut varsinaisesti yllätyksenä.
Yli viidessä ja puolessa minuutissa sanat ovat korvaantuneet elektronisilla äänikerroksilla, hidastuvilla ja kiihtyvillä elementeillä, sekä kaiken takana loistavilla, sädemäisillä äänillä. Larres korostaa työnsä lähtevän usein liikkeelle improvisaatiosta, lopullisen muodon ollessa tekijälle itselleenkin arvaamattoman. Multi tuntuukin hieman samalta kuin vaiherikkaan romaanin luku. Matka on mittava, päähenkilöitä tulee ja menee, eikä lopputulemasta voi olla varma – mutta sen haluaa yhtä kaikki kokea. Onko olevaisen taustalla multiversumi, pitääkö kvanttisilmukkateoria paikkansa vai kenties säieteoria? Ken tietää, mutta jään odottamaan luvattua
Theory of -albumia innolla, sillä musiikin avulla fysiikkakin maistuu herkulle.
Mika Roth
Jukka Ruottinen: A New Life
Jukka Ruottinen on oululainen laulaja-lauluntekijä, jonka uudesta sinkusta on tarjolla itse asiassa kaksi hieman toisistaan eroavaa versiota. Erot ovat tosin niin kosmeettisia, etteivät ne millään tavoin muuta biisin ydinosia. Jos valita pitää niin
Neighbourhood Towerin remiksaama ja nerokkaasti nimetty
Neighbourhood Tower Remix voisi olla se ykkönen.
Viime vuonna ilmestynyt
Downtown EP osoitti, että americana ja roots pysyvät ongelmitta hallussa, mutta nyt jalkaa on nostettu kaasulta oikein reippaasti. A New Life soikin raikkaana ja folkahtavana, Ruottisen laulun ja hiljaa soitetun kitaran muodostaessa kipaleen selkärangan. Toki rytmiryhmä vaikuttaa taustalla, mutta nyt korostetaan sanaa ”taustalla”. Pieni, unenomainen hetki kulkee ohitse kuin kansikuvasta avautuva näky: pisaroiden takana sijaitsee toinen maailma, jossa värit ovat hieman kirkkaammat ja kaikki on mahdollista. Mutta ei ihan vielä, nyt nojataan taaksepäin ja nautitaan hetken lumosta ja hellän sateen voimasta folkahtavan popin soidessa.
Mika Roth
Kostamus: Polut
Kostamus aloitti uuden elämän jo kolmisen vuotta sitten, kun vahvuuksiin liittynyt vokalisti
Kaisa täydensi kitaristi/konevastaava
Tonin ja basisti
Ilkan muodostaman bändin trioksi. Viime syksynä ilmestynyt
Uni silmäni sulje -sinkku yhdisteli jo lupaavasti elektronista poppia kotoiseen iskelmämusiikkiin, missä yhteydessä lupailtiin jo seuraavaa pitkäsoittoakin.
Polut on siis toinen sinkkulohkaisu tuolta jossain vaiheessa ilmestyvältä albumilta, ja nyt iskelmävaikutteet on kyllä heivattu selvästi yli laidan. Mikäli genreloosheista yksi olisi nostettava ylitse muiden, sijoittaisin biisin kitarapoprockin laariin, sillä vaikka elektroninen maisemointi hallitsee taustoja, lepää kappaleen sydän mielestäni kiistatta laulussa ja tutuissa kielisoittimissa. Tekstissä pohditaan ’mitä jos’ skenaariota, jossa rakkauden ottamat mutkat ja kurvit ovat vieneet tilaisuuden mennessään. Nyt siis voi vain katsoa taaksepäin ja pohtia, mitä jos… Okei, melankoliasta se suomalainen on tehty, mutta onhan tämä viiltävän kaunista.
Mika Roth
Mikko Ilmari: Green Day
MI Music
Mikko Ilmari poprokkaili suurilla siveltimen vedoilla jo pariin otteeseen viime vuoden puolella.
Atlantti nousi upeasti siivilleen keveämmän rungon antaessa voimaa, kun taas
Tänään vieläkin rokkasi kasarimmin. Otsakkeestaan huolimatta täysin suomenkielinen Green Day sijoittuu tavallaan kahden edeltäjänsä puoliväliin, biisin jolkotellessa kepeän poprockin toimiessa jälleen ohjenuorana.
Tekstissä kertoja kaipaa itselleen sellaista hyvän yön biisiä, joka saa fiilikset nousemaan ja tanssijalan vipattamaan. Nähtävästi otsakkeen amerikkalaiset punkrokkarit pystyvät moisen toimittamaan, mutta punkin kanssa tällä hyväntahtoisella raidalla ei ole kyllä niin mitään tekemistä. Toki kitarasoolo kuullaan paikallaan, hieman ennen kolmen minuutin täyttymistä, mutta muuten Green Day -kappale on iloisen rullaavaa poprockia, jonka kertosäe tarttuu kieltämättä lähes greendaymaisella voimalla. Melkein nyt ainakin.
Mika Roth
Oona Kapari: Läpikuultava
Laulaja-lauluntekijänä debytoiva
Oona Kapari on jo aiemminkin toiminut musiikin saralla, mutta enemmänkin äänittäjän ja miksaajan tonteilla. Nyt modernia pop-musiikkia luova Kapari on siirtynyt mikrofonin toiselle puolelle, tosin tuotanto, äänitys ja miksaus on myös pidetty visusti omissa käsissä. Debyyttialbumi on ollut työn alla jo enemmän ja vähemmän kymmenen vuoden ajan, mutta työt ovat vieneet fokuksen omista tekemisistä. Tuo muuttuu kuitenkin nyt, sillä Kapari on viimein nostanut omat tekemiset ja tarpeet muiden asioiden edelle.
Tuosta oman tilan ja ajan kiinni pitämisestä kertoo myös ensimmäiseksi sinkuksi valittu Läpikuultava, jonka kuulaissa, elektronis-akustisissa soundeissa eri elementit liukuvat rajojen ylitse ja limittyvät toisiinsa. Pienistä oksista sidotaan aina vain suurempaa kimppua, mutta kappaletta ei räjäytetäkään missään vaiheessa katosta läpi. Ja onneksi näin, sillä tässä riisutussa ja pelkistetyssä muodossaan kappale pystyy lopulta saavuttamaan tekstin voiman. Lisäpinnat vielä siitä, että kokonaisuus pysyy kompaktissa kolmen ja puolen minuutin mitassa, jolloin biisistä jää sopivasti jano.
Mika Roth
Pelko: Sairaala
Pelko on yksi niistä yhtyeistä, jotka ovat nykyisen tilanteen johdosta päätyneet lykkäämään julkaisupäiviään tuonnemmaksi. Alkujaan melankolialla värjättyä kitararockia vahvasti suosiva ryhmä oli pistämässä uutta EP:tä ulos aiemmin, mutta C-kasetin julkaisupäivä sijoittuukin nyt jonnekin syksymmälle. Siitä huolimatta uusi sinkku saa muistuttaa, että kyllä kaikki vielä paremmaksi käy, vaikka asiat olisivatkin muuttuneet sairaalareissun jälkeen.
Rakkaus on siitä kumma asia, että sen täyden painon ja voiman ymmärtää aivan liian usein vasta siinä vaiheessa, kun kaikki on yllättäen vaarassa. Kappaleen tarinassa kaksi ihmistä menee sairaalaan ja ehkä jonain päivänä kaksikko myös kulkee yhdessä ulos sairaalasta, tosin silloin monet asiat ovat peruuttamattomasti muuttuneet. Vähäeleinen biisi kulkee salakavalasti kohti kertosäettään, tarinan avautuessa hitaasti täyteen kukkaansa/kauheuteensa. Muistetaan halata ja rakastaa toisiamme kun vielä on aikaa, eikö vaan?
Mika Roth
Revolvd: F & A
Secret Entertainment
Revolvd on jyväskyläläinen pop-punk -yhtye, joka ei emmi käyttää suuria, laajakangasmaisia linjoja kun niille on tarvetta. Pari vuotta sitten debyyttialbuminsa pyöräyttänyt ryhmä on aloittanut uuden syklin vahvalla kipaleella, joka soi kuten suurimpien amerikkalaisten popahtavaa punkrockia soittavien bändien isot hitit konsanaan. Ja se ei ole aivan vähän sanottu se.
F & A ampaisee talla laudassa matkaan suoraan startista ja ensimmäinen puoli minuuttia onkin reipasta vyörytystä runsaalla sähkökitaralla ja valtaisalla taustalla varustettuna. Säkeistöön päästessä massaa vähennetään radikaalisti, kunnes koittaa kertosäkeen aika ja kaikki urut avataan jälleen koskettimineen ja taustalauluineen kaikkineen. Minuutissa kaikki oleellinen on jo käyty läpi, mutta niin vain kaava kantaa koko plus neljän minuutin mitan. Sanomasta sen verran, että rakkaus voittaa lopulta kaiken – myös nämä suuret myllerrykset, joten nyt vain uskoa peliin.
Mika Roth
Sakea Ilta: Mänty (feat. Hannibal)
Sakea Ilta sen tietää: jokaisella männyllä on oltava vahvat juuret. Sen takia hurjimmankin myrskyn jälkeen voit kyllä löytää juurensa ylös kiepsauttaneita kuusia, mutta männystä irtoaa yleensä vain muutama pikkuoksa. Vaikka mänty ei olekaan kansallispuumme (se on rauduskoivu), on tuo neulasilla koristeltu havisija saavuttanut vankan paikan sydämissämme.
Miten tämä kaikki sitten liittyy suomenkieliseen ja menovaihdetta suosivaan poprockiin, jota jyväskyläläinen Sakea Ilta tuttuun tapaansa soittaa? Hannibalin vahvistama ryhmä on tehnyt ylistyslaulun männylle, joka lähtee keinuen liikkeelle, aivan kuin tässä oltaisiin Karibian lämpimillä rannoilla. Eikä siinä mitään, sillä mänty lohduttaa myös tarinan kertojaa, joka kesken arjen paineiden heittäytyy selälleen, katsoo ylös ja näkee: männyn. Eipä aikaakaan kun rytmi vaihtuu dubiin ja Hannibal listaa kaiken kukkuraksi männyn luontaisia hyönteisvihulaisia, minkä jälkeen koetaan vielä pikavaihteella lasketeltu poprockin loppujuhla. Kyllä tämän tahdissa kelpaa huojua männyn lailla kevään tyrskyissä ja myrskyissä.
Mika Roth
Sepi Kumpulainen feat. Rotsi & Jyrä: Vittumainen mies
Playground Music Finland
Kalevankadun laulava talonmies on täällä taas, eli
Sepi Kumpulainen pistää uutta sinkkua maisemaan. Näin uuden vuosikymmenen kunniaksi fiittaus on otettu mukaan kuvioihin ja Sepiä vahvistavat
Rotsi & Jyrä, nuo maamme tunnetuimmat free lange muusikot (ja tuossa ei ole mitään kirjoitusvirhettä). Allekirjoittaneelle jäi hieman epäselväksi työjako, mutta eihän se tärkeintä asiaa peitä.
Ja mikä sitten on se pointti koko tässä kummallisessa touhussa?
Sepi laulaa vittumaisen miehen suulla, korostaen elon läpi luistelun taitoaan ja kykyään näin ärsyttää muita. Ja kun itseensä kiinnittää moisen kyltin, niin vaikea siinä on vastustajien viskoa enää katukiviä niskaan. Napsakka kitarasoolo hurmaa puolittaisella takeltelulla, vihellyksen osuessa yhtä lähelle nuottia. Soitossa on svengiä ja kun otsikko hoetaan kymmeniä kertoja, niin jäähän se mieleen – väkisinkin. Raivostuttavan tarttuvaa, eli taattua Sepiä tämäkin helmi.
Mika Roth
Shark Varnish: Kivulias kakofonia
Tampereen synkissä öissä partioiva
Shark Varnish on omaksunut tyystin omanlaisensa tavan syleillä pimeyttä ja valoa. Viimeksi helmikuussa
Pakanallinen spektaakkeli -sinkullaan ambientin ja elektroprogekrautin uloimmilla renkailla riekkunut duo ei päästä kuulijoitaan nytkään helpolla. Viitteitä voi tietysti onkia jo kipaleen nimestä, mutta ei tämä oikeasti niin kivuliasta kakofoniaa ole.
Shamanistinen, riittimäinen ja vahvasti kerrostettu äänimöykky vaatii kiistatta sen toisenkin kuuntelun ajatuksella, ennen kuin pintojen alta, takaa ja sivuilta saattaa löytää riittävästi tarttumapintaa. Etenkin puolivälin loitsumainen lausuntapyörre on hankala piste, kun koko biisi tahtoo uuvahtaa käsiin, mutta syklisyys toimii sittenkin. Kaikista lyriikoista on vaikea ottaa vieläkään tolkkua, mutta uskotaan hitaasti paljastuvan kokonaisuuden kertovan lopulta kaiken. Tulevaa
Kytö-pitkäsoittoa siis odotellessa.
Mika Roth
The Gallows Dance: Song for the Godless
Grey Beton Records
Vuonna 2017 perustettu
The Gallows Dance on kouvolalainen yhtye, joka on omaksunut sanalla sanoen persoonallisen kulman musiikkiinsa. Bändi soittaa näet folkahtavaa, amerikkalaista roots-musiikkia jossa banjo helkkää ja murhia tehdään suurten tunteiden – ja mahdollisesti äänienkin – opastamina. Ryhmä kutsuu itseään puoliakustiseksi hautajaissaattueeksi, joka esittää tanssimusiikkia perkeleenpalvojille, eli mustan huumorinkin päälle ymmärretään näissä piireissä.
Louisianan suunnilla hautajaisbändit vetävät yleensä vain yhden hitaan, minkä jälkeen siirrytään nopeampiin ja hilpeämpiin siivuihin. Kouvolassa asiat tehdään tietysti hieman toisin, mutta Song for the Godless ei missään nimessä ole hidas tahi raskas numero. Vanhaa vihtahousua sponssaava veto voisi toki olla kipakampikin, mutta toisaalta tässä muodossa
Riinan sielukas laulu pääsee oikeuksiinsa. Puoliakustinen töminä ja riittävästi kielisoitinta päälle, niin kyllä se vanhempikin sorkka vielä permannosta irtoaa. Mielenkiintoista.
Mika Roth
Tommi Kalenius: Elämän kevät
Running Moose
Popmusiikin historia on suunnaton mahdollisuuksien kenttä, josta voi ottaa opikseen, ja jonka rikasta juuristoa voi omaksua monin tavoin ja monilla eri tasoilla.
Tommi Kalenius on ehtinyt julkaista urallaan jo monta pitkäsoittoakin, joilla popin, rockin ja noiden päälinjojen lukuisten sivuvirtausten vaikutteita on käsitelty milloin mitenkin.
Herran uusin sinkku on sinfonisen barokkipopin valioyksilö, josta nousee väistämättä mieleen monet takavuosien Euroviisukappaleet. Ja takavuosilla tarkoitan tässä tapauksessa 60-80-lukuja. Runsaan kerroksellisuuden, autenttisten torvien ja kuulaaksi hiotun laulun unenomaiset hunnut hyväilevät nostalgian poskia ja saatekirjeessä ei suotta mainita myöskään
The Beach Boysin suurinta pop-neroa,
Brian Wilsonia. Elämän kevät kertoo kuolemassa olevasta keväästä, joka katoaa jonnekin satumaisen lumen alle, mutta täyttää samaan aikaan kaikki tutut kriteerit. Jos Euroviisut olisivat raikuneet tänä vuonna, olisin mieluusti kuullut niissä edes pari näin tasokasta eurooppalaisen vintage-popin modernia helmeä.
Mika Roth
V. Härkönen: Nää juhlat kuolee mut mä aion elää
Soit Se Silti
V. Härkönen avasi viime vuonna soolouransa mainiosti kahdella sinkulla ja yhdellä maksisinkulla. Nyt juhlat jatkuvat uuden sinkun muodossa, eloisamman bändisoundin antaessa sivustatukea mielenkiintoiselle synafolkille. Saatesanojen mukaan materiaalia on valmiina enemmänkin, mutta mitään kiveen hakattuja suunnitelmia niiden julkaisemiseksi ei vieläkään ole. Ja ehkä se on vain hyväksi, sillä paineettomuus loistaa tämänkin biisin läpi voimista suurimpana.
Joskus napakka ja naseva otsake on hyväksi, mutta tokihan Nää juhlat kuolee mut mä aion elää -kappale kertoo myös olennaisen viestinsä jo nimellään. Kertoja on törmännyt johonkuhun, jonka kanssa on hyvä nostaa kytkintä kuin
Bruce Springsteen Marynsa kera konsanaan. Hauskoilla synasoundeilla käynnistyvä siivu saa hymyn nousemaan huulille, Härkösen piirtäessä yllättäviäkin yksityiskohtia sisältävän tarinan harkituin liikkein. Päähenkilöt ovat kaikkea muuta kuin täydellisiä, mutta kukapa moinen olisikaan näinä päivänä. Hitaasti koukuttava biisi, jonka keskiosuudella bändisoundi nostaa kipaleen vielä täysin uudelle tasolle.
Mika Roth
Lukukertoja: 5012
