Ajankohtaista

Omakustannealbumit – Tammikuu 2023

18.01.2023

Dead Titan: Risen

Doomahtavaa ja rusikoivaa metallia soittava Dead Titan on tiukka trio Helsingistä. Vuosikymmenen alussa syntynyt ja kolmikoksi vuonna 2021 täydentynyt yhtye käyttää musiikkinsa kuvauksessa myös termejä psykedeelinen ja avaruudellinen, jotka kieltämättä ovat vähintäänkin perusteltuja suuntaviittoja.

Kitaristi/vokalisti Shaun omaa asianmukaisen kireähkön lauluäänen, jota rapeasoundiset kitarat korostavat. Basisti Matti tuo jykevien matalataajuuksien lisäksi mukaan säästeliään harkiten käytetyn saksofonin ja kolmikon täydentää rummuista, koskettimista sekä satunnaisista sampleista vastaava Peter. Kattaus saattaa tuntua jopa turhankin runsaalta em. genrekuvauksen huomioon ottaen, mutta kolmikon omin voimin kasaamassa äänimaisemassa on kyllä riittämiin ilmaa ja tilaa.

Viisi biisiä taotaan kolmeen varttiin, eikä joukossa ole kuin yksi kahdeksan minuutin rajan alittava siivu, joten Dead Titanin doomahtava puoli on ainakin noilta osin vahvasti edustettuna. Kiekon nimiraita Risen viettää pisimpään aikaa maisemia katsellen, eivätkä säröpisteet huido lähellekään kattoa. Kaiken keskilevyn chillailun ja laskettelun jälkeen tuntuukin hyvältä, kun tuskaisemmin rytisevä Callow Monks sulkee kiekon kitaran vingahdellessa ja rumpujen paukkuessa ronskimmin.

Melodisten tarttumapintojen suunnalla pisimmälle kotiasemalta lentää puolestaan Shadows, jonka jyrnytyskohdissa olin havaitsevinani myös jäänteitä muinaisista grunge-liitäjistä. Rytmin takova nuijinta jauhaakin herkullisesti korvia ja biisin hien pintaan puristava tuskaisuus todella tuntuu niin iholla kuin takaraivossa. Jarru raapii jatkuvasti kipinöitä pinnoista ja niinhän sen pitääkin, sillä kitka on tässä yhteydessä puhdasta energiaa.

Risen ei ole mikään täydellinen esikoisalbumi, tai doomahtavan psykemetallin ylittämätön merkkipaalu, mutta sillä on kiistattomat ansionsa. Tietysti junnaus on hyve tälläkin saralla vain tiettyyn pisteeseen saakka, eivätkä kaikki lataukset pysy positiivisina loppuun saakka, mutta esikoiseksi silti komea jyräys.

Mika Roth

Kaisla Tuuli: Kevät on aina jossain

Kaisla Tuuli on helsinkiläinen laulaja/lauluntekijä, jonka kesäinen Suviyö (Kulkuri) sinkku soi öistä valoaan viime juhannuksen tienoilla. Vapaasti hengittävää folkahtavaa poppia useammastakin suunnasta kartoittava debyyttipitkäsoitto ilmestyi jo viime vuoden puolella, mutta ollaanpahan nyt ainakin lähempänä seuraavaa kevättä.

Kaikki kolme soolosinkkua on otettu mukaan levylle, jolta löytyy yhteensä kymmenen raitaa ja kokonaiskesto asettuu 37 minuutin tienoille. Ainoa kieli- ja aikarajoja rikkova siivu on toiseksi viimeiseksi sijoitettu The River, joka lauletaan jostain syystä englanniksi ja jonka esittäminen ottaa miltei viisi minuuttia aikaa.

Folk ja pop ovat näppäriä alkupisteitä, mutta eivät suinkaan Kaisla Tuulin luoman musiikin ulommaisia rajoja. Hassu rakkaus sovittaa hellin käsin aurinkoisen soulin vaihteen silmään ja svengaa ilo sielussaan aikansa, väkevien tunteiden heittelehtiessä laidasta toiseen. Sydänverta tihkuva Peilejä on puolestaan vahva balladi, jonka terävät reunat saattavat yllättäen viiltää syvältäkin.

Aihepiireissä rakkaus kiertää täyttä rataansa alusta loppuun, vieden tuhkista takaisin alkuun, sinne ensimmäisiin kipinöihin saakka. Mikä oli, mitä on, ja mitä tuleekaan kenties olemaan, luontoa ja ympäristöämme unohtamatta. Lumi tulee talven myötä, niin tunteille kuin kaikelle muullekin, mutta ajatus on jo seuraavassa kesässä ja sen tuomissa mahdollisuuksissa. Tuuli tuokoon sitten mitä tuokin, kun sen aika koittaa. Kuten todettua, aina tulee seuraava Kevät, joka saa pään sekoamaan sopivasti.

Kevät on aina jossain -albumi on ihastuttavan pienisiipinen ja silti rohkeankin monimuotoinen kokonaisuus. Se kertoo sydämen asioista, uskosta tulevaan ja oikeasti tärkeiden asioiden painosta, joille emme aina ymmärrä kallistaa riittävästi korvaamme. Jokainen palanen ei ehkä istu aivan ongelmitta vieruskaverin kylkeen, mutta väriloisto vetää vertoja luonnon ihmeille ja tarvitaanhan kontrastiakin aina. Hieno esikoinen.

Mika Roth

Markus Alppi: Caelum

Markus Alppi luo toisessa musiikillisessa elämässään rajua metallia, mutta soolokiekolla komennossa ovat rohkean erilaiset tuulet. Ymmärtääkseni Caelum on artistin ainoa soolojulkaisu tähän mennessä, mutta seitsemän kappaleen ja reilun 25 minuutin mittainen levy antaa enemmän pureskeltavaa kuin monet tupla-albumitkaan.

Instrumentaalikappaleilla alkava ja päättyvä levy onkin mielenkiintoinen sinfonisten tuokiokuvien sarja, joka vie ajatukset helposti pois näistä maisemista ja yleisemminkin maallisista murheista. Ankkuriraita Ad Astra lienee joukon elokuvamaisin ja koskettavin sävellys, josta allekirjoittaneelle nousivat mieleen Zbiegniew Preisnerin jotkin ääniraidat. Eli jotain tehdään taatusti oikein.

Introna toimiva Hibernarium johdattelee puolestaan kovasti romanttisen Waltz for the Sky -raidan luo, joka esittelee samalla vokalisti Katri Hiovain-Asikaisen vahvaa repertuaaria. Melodinen ja kaunis vokalisointi istuu elokuvamaisten numeroiden kylkeen kuin luonnostaan, etenkin kun vokaalit eivät pyri kaappaamaan kaikkia parrasvaloja itselleen.

Vivahteikas laulu on yksi tärkeä osanen. Isojen orkestraatioiden vaikutelma on taas oletettavasti syntynyt lähinnä softapohjaisesti, mutta Alppi osaa johdattaa satunnaista kulkijaa kuin lempeästi kädestä pitäen. Näin saumat ja siirtymät ovat vain osa luonnollista kokonaisuutta. Esimerkiksi kun viehättävä rakkausmahtiballadi For You soi, voit jo helposti nähdä laajakangasmaisia asetelmia sielusi valkokankailla.

Klassisempaa naislaulua muinaisen Nightwishin hengessä peliin tuo jylhemmin jyräävä Luna ja potin todellinen yllättäjä on pienuudellaan sydämen ryöstävä Kehtolaulu. Kappale on syntynyt puhtaasta rakkaudesta pienoista kohtaan ja suomeksi laulettu teksti on se viimeinen silaus.

Moniosaaja Alppi omaa vahvan näkemyksen ja etenkin sovitusten puolella artistille sopii nostaa silinteriä korkealle. Albumin ainoa ongelma onkin sen lyhyys, joka tekee siitä melkeinpä EP-levyn.

Mika Roth

Ohikulkijat: Rauha

Sitten vuoden 2014 EP-levyn, debyyttipitkäsoiton ja kunnioitettavan pinon sinkkuja julkaissut Ohikulkijat on julkaissut toisen albuminsa. Kutsun uusinta askelta merkittäväksi, koska sitten kevään 2017 yhtyeen itsensä mukaan nimetyn debyyttipitkäsoiton monet asiat yhtyeen musiikissa ovat muuntuneet ja asettuneet kohdilleen kuin luonnostaan. Ohikulkijat onkin tavallaan kasvanut ja jopa positiivisella tavalla aikuistunut, mutta pehmeä postpunkmainen soundi on edelleen läsnä.

Albumia edeltäneet kolme sinkkua ovat kaikki mukana, ja etenkin viimeisin sinkkulohkaisu Sydän lyö osuu lyönneillään jo todella lähelle häränsilmää ja saa sydämen lyömään kiihkeämmin. Terävintä reunaa edustaa myös Elävät kuolleet -sinkku, joka lienee koko albumin tanssittavin, tarttuvin ja koukukkain numero. Ohituskaistalla naksuttava Ikkunan takana tarjoaa tosin kovan kisan kuvitteellisesta paalupaikasta.

Jälleen soundissa on kautta linjan kolhoa kolkkoutta, joka on yhtäältä laskettavissa jopa kovuudeksi, mutta mukana on myös hyvä määrä silkkistä pehmeyttä ja positiivisuuden voimaa. Tasapainon löytäminen näiden laitojen välillä vaatii tarkkoja aisteja, eivätkä kaikki pinot taida pysyä vielä loppuun asti pystyssä. Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, mutta onnistumisprosentit ovat jo mukavia.

Melankolia on kudottu kaikkiin kudoksiin ja kaihoa maalataan isommalla kaarella, mutta tarpeeton lohduttomuus loistaa onneksi poissaolollaan. Valon ja varjon kanssa leikittely muistuttaa rauhallisemmasta Maj Karmasta ja tummaa post-poppia aina tyylillä esittävästä Musta Valo -orkesterista, mutta Ohikulkijat erottuu silti riittävissä määrin omaksi jutukseen.

Rauhan ainoa vakavampi ongelma onkin ehkä juuri tasainen vahvuus, josta on pahimmillaan vaarallisen lyhyt matka tasapaksuuteen. Onneksi Teidän äänet kiskaisee terhakammalla menollaan unet pois silmäkulmista ja ilmavan jykevä soundikakku jyrää etenkin alemmissa kerroksissa napakalla otteella.

Mika Roth

Oskarin Gramofoni: Kasvun paikka

Oskarin Gramofoni on ottanut aikaa uuden albuminsa kanssa, mutta loppuvuodesta ilmestynyt Kasvun paikka -pitkäsoitto on nimensä allekirjoittava kiekko. Tai ainakaan minä en olisi uskonut, että enemmänkin keveän kitarapoprockin kanssa puuhaileva yhtye toisi uutukaisella mieleen itsensä Black Sabbathin. Eihän tuota vaikutelmaa tietenkään pitkään kestä, mutta Velkaa ja keskeneräisiä teoksia on OG:n maailmassa taatusti omanlaisensa virstanpylväs

Onneksemme Kasvun paikka -albumilta löytyy muutakin kuin niittiä ja nahkaa, vaikka tymäkät kitaravyörytykset ja rumputulitukset antavatkin kyytiä useamman biisin nopeimmissa osissa. Taito onkin siinä, kuinka tukistusta ja silittelyä annostellaan ja vuorotellaan. Tekstien puolella melankolia on puhtainta polttoainetta, jolla jopa Ainoa unelma kääntyy simppelistä rakkauslaulusta kummalliseksi kaihopowerpunkpoprokkailuksi. Muoto törkkii korvaan ja kimurantit sanat sotkevat pasmoja entisestään. Niin on pehmoista ja piikkistä, ettei tiedä mistä kulmasta asioita pohtia - mikä saattaa olla tarkoituskin.

Sanallinen nokkeluus ja musiikillinen taitolento saattaisivat johtaa lähinnä tylsistyttävään lopputulemaan, kun oman neroutensa häikäisemät muusikot vain hymyilisivät toisilleen. Tämä ei ole kuitenkaan tilanne OG:n kohdalla, uskallan väittää. Kyllähän tässä hymyillään ihmisten järjettömyydelle ja nauretaan hölmöydellemme, mutta sitä ei tehdä norsunluutornista, vaan omat puutteet, viat ja hassutukset tunnustetaan puhdasotsaisesti. Tai siten ainakin allekirjoittanut kuulemansa jäsenteli.

Mistä sekoboltsimainen synapunkrockräjähdys Indie-artisti kertoo, paitsi musiikkiteollisuuden raadollisuudesta? Onko takana iso kuva, vai onko tämä sarja satunnaisia kuvia, tuokioita ja väläyksiä, joiden ei ole tarkoituskaan muodostaa mitään osiaan suurempaa? OG:n kanssa asiat vaivaavat, kysymyksiä jää ilmaan ja ehkä täysin turhiakin juttuja tulee punnittua.

Materiaalista olisi saanut huomattavasti listaystävällisempää persoonallisuudesta tinkimällä, mutta olisiko jokin oleellinen kadonnut samalla? Uskoisin että olisi, ja olenkin syvästi kiitollinen siitä, että saan yhä tutustua Oskarin Gramofonin kaltaisiin vastavirtaan kauhojiin, jotka eivät anna periksi - edes itselleen.

Mika Roth

Veli-Rekka & Rokut: Veli-Rekka & Rokut

Hienosti nimetty Veli-Rekka & Rokut sohaisi pariin otteeseen vuonna 2021 allekirjoittaneen musiikkihermoihin ja etenkin EP-levy Honkien lomassa kuuluu henkien kuiskintaa sai raapimaan toistuvasti päälakea ja muistelemaan menneitä Twin Peaks -aikoja puolittainen hymy huulilla.

Vajaa kaksi vuotta myöhemmin, tietysti päivänmäärän ollessa perjantai 13., koitti seuraavan pitkäsoiton aika. Samalla soundinsa, tyylinsä ja visionsa entistäkin terävämmin hahmottanut bändi vetää muutaman esikoisalbumin numeron uusiksi. Saumoja ns. vanhemman ja uudemman materiaalin välillä on kuitenkin mahdotonta huomata, koska ryhmä on yksinkertaisesti saanut hiottua veitsensä vaarallisimpaan terään ja kaikki on osia isommasta kokonaisuudesta. Ja kuinka teräviä piirtoja näistä yhdestätoista numerosta löytyykään, kun rokujen puuhia ryhtyy ajalla ruotimaan.

Huolettomasti folkahtavan popin, iskelmän kainaloon lämpöisesti nojailevan rockin ja svengaavan progen soidessa on helppoa olla. Sen kun venytellet käsiäsi rauhassa taaksepäin ja annat kaiken hienon vain tapahtua. Yhtyeen itsensä mukaan nimetty albumi kulkee näet kuin surrealistinen uni, josta ei osaa oikein missään vaiheessa sanoa, että onko tämä nyt painajaista, valveunta vai ainoastaan kylkiosuman saanutta ’normaalia’. Maisemat ja lattiat ovat vinoja, mutta piristävällä ja kiehtovalla tavalla.

Missä sie rakkaus oot? kyselee tarinan kertoja, veikeästi boogaavan biisin vaihtaessa katseita rautalangan kanssa. Vaaroilta siis huudellaan ja Hämyn kanssa esitetty Tuntureilta on saman mäen pohjoisemmalta puolelta löytyvä herkku. Kantrihepan selkään kapuaa puolestaan sinkkuraita Tummuus, jonka rootsahtava askellus istuu yllättävänkin onnistuneesti päivitettyyn maisemaan.

Veli-Rekka & Rokut ovat selvästi valmiita uuteen aikaan, uusiin seikkailuihin ja uudenlaisiin haasteisiin. Sävellyksissä piisaa koukkua, teksteissä pintoja ja myös sovitukset välttelevät aitojen matalampia kohtia reiteillään. Monet asiat ovatkin tuttuja, tapahtumat tavallaan järkeviä ja silti kulissien takana vaikuttaa tapahtuvan niin kovin paljon enemmän. Tämä onkin mielestäni hieno uusi alku.

Mika Roth

Lukukertoja: 1653