Omakustannealbumit � Tammikuu 2023

Dead Titan: Risen

Doomahtavaa ja rusikoivaa metallia soittava Dead Titan on tiukka trio Helsingist�. Vuosikymmenen alussa syntynyt ja kolmikoksi vuonna 2021 t�ydentynyt yhtye k�ytt�� musiikkinsa kuvauksessa my�s termej� psykedeelinen ja avaruudellinen, jotka kielt�m�tt� ovat v�hint��nkin perusteltuja suuntaviittoja.

Kitaristi/vokalisti Shaun omaa asianmukaisen kire�hk�n laulu��nen, jota rapeasoundiset kitarat korostavat. Basisti Matti tuo jykevien matalataajuuksien lis�ksi mukaan s��steli��n harkiten k�ytetyn saksofonin ja kolmikon t�ydent�� rummuista, koskettimista sek� satunnaisista sampleista vastaava Peter. Kattaus saattaa tuntua jopa turhankin runsaalta em. genrekuvauksen huomioon ottaen, mutta kolmikon omin voimin kasaamassa ��nimaisemassa on kyll� riitt�miin ilmaa ja tilaa.

Viisi biisi� taotaan kolmeen varttiin, eik� joukossa ole kuin yksi kahdeksan minuutin rajan alittava siivu, joten Dead Titanin doomahtava puoli on ainakin noilta osin vahvasti edustettuna. Kiekon nimiraita Risen viett�� pisimp��n aikaa maisemia katsellen, eiv�tk� s�r�pisteet huido l�hellek��n kattoa. Kaiken keskilevyn chillailun ja laskettelun j�lkeen tuntuukin hyv�lt�, kun tuskaisemmin rytisev� Callow Monks sulkee kiekon kitaran vingahdellessa ja rumpujen paukkuessa ronskimmin.

Melodisten tarttumapintojen suunnalla pisimm�lle kotiasemalta lent�� puolestaan Shadows, jonka jyrnytyskohdissa olin havaitsevinani my�s j��nteit� muinaisista grunge-liit�jist�. Rytmin takova nuijinta jauhaakin herkullisesti korvia ja biisin hien pintaan puristava tuskaisuus todella tuntuu niin iholla kuin takaraivossa. Jarru raapii jatkuvasti kipin�it� pinnoista ja niinh�n sen pit��kin, sill� kitka on t�ss� yhteydess� puhdasta energiaa.

Risen ei ole mik��n t�ydellinen esikoisalbumi, tai doomahtavan psykemetallin ylitt�m�t�n merkkipaalu, mutta sill� on kiistattomat ansionsa. Tietysti junnaus on hyve t�ll�kin saralla vain tiettyyn pisteeseen saakka, eiv�tk� kaikki lataukset pysy positiivisina loppuun saakka, mutta esikoiseksi silti komea jyr�ys.

Mika Roth

---

Kaisla Tuuli: Kev�t on aina jossain

Kaisla Tuuli on helsinkil�inen laulaja/lauluntekij�, jonka kes�inen Suviy� (Kulkuri) sinkku soi �ist� valoaan viime juhannuksen tienoilla. Vapaasti hengitt�v�� folkahtavaa poppia useammastakin suunnasta kartoittava debyyttipitk�soitto ilmestyi jo viime vuoden puolella, mutta ollaanpahan nyt ainakin l�hemp�n� seuraavaa kev�tt�.

Kaikki kolme soolosinkkua on otettu mukaan levylle, jolta l�ytyy yhteens� kymmenen raitaa ja kokonaiskesto asettuu 37 minuutin tienoille. Ainoa kieli- ja aikarajoja rikkova siivu on toiseksi viimeiseksi sijoitettu The River, joka lauletaan jostain syyst� englanniksi ja jonka esitt�minen ottaa miltei viisi minuuttia aikaa.

Folk ja pop ovat n�pp�ri� alkupisteit�, mutta eiv�t suinkaan Kaisla Tuulin luoman musiikin ulommaisia rajoja. Hassu rakkaus sovittaa hellin k�sin aurinkoisen soulin vaihteen silm��n ja svengaa ilo sielussaan aikansa, v�kevien tunteiden heittelehtiess� laidasta toiseen. Syd�nverta tihkuva Peilej� on puolestaan vahva balladi, jonka ter�v�t reunat saattavat yll�tt�en viilt�� syv�lt�kin.

Aihepiireiss� rakkaus kiert�� t�ytt� rataansa alusta loppuun, vieden tuhkista takaisin alkuun, sinne ensimm�isiin kipin�ihin saakka. Mik� oli, mit� on, ja mit� tuleekaan kenties olemaan, luontoa ja ymp�rist��mme unohtamatta. Lumi tulee talven my�t�, niin tunteille kuin kaikelle muullekin, mutta ajatus on jo seuraavassa kes�ss� ja sen tuomissa mahdollisuuksissa. Tuuli tuokoon sitten mit� tuokin, kun sen aika koittaa. Kuten todettua, aina tulee seuraava Kev�t, joka saa p��n sekoamaan sopivasti.

Kev�t on aina jossain -albumi on ihastuttavan pienisiipinen ja silti rohkeankin monimuotoinen kokonaisuus. Se kertoo syd�men asioista, uskosta tulevaan ja oikeasti t�rkeiden asioiden painosta, joille emme aina ymm�rr� kallistaa riitt�v�sti korvaamme. Jokainen palanen ei ehk� istu aivan ongelmitta vieruskaverin kylkeen, mutta v�riloisto vet�� vertoja luonnon ihmeille ja tarvitaanhan kontrastiakin aina. Hieno esikoinen.

Mika Roth

---

Markus Alppi: Caelum

Markus Alppi luo toisessa musiikillisessa el�m�ss��n rajua metallia, mutta soolokiekolla komennossa ovat rohkean erilaiset tuulet. Ymm�rt��kseni Caelum on artistin ainoa soolojulkaisu t�h�n menness�, mutta seitsem�n kappaleen ja reilun 25 minuutin mittainen levy antaa enemm�n pureskeltavaa kuin monet tupla-albumitkaan.

Instrumentaalikappaleilla alkava ja p��ttyv� levy onkin mielenkiintoinen sinfonisten tuokiokuvien sarja, joka vie ajatukset helposti pois n�ist� maisemista ja yleisemminkin maallisista murheista. Ankkuriraita Ad Astra lienee joukon elokuvamaisin ja koskettavin s�vellys, josta allekirjoittaneelle nousivat mieleen Zbiegniew Preisnerin jotkin ��niraidat. Eli jotain tehd��n taatusti oikein.

Introna toimiva Hibernarium johdattelee puolestaan kovasti romanttisen Waltz for the Sky -raidan luo, joka esittelee samalla vokalisti Katri Hiovain-Asikaisen vahvaa repertuaaria. Melodinen ja kaunis vokalisointi istuu elokuvamaisten numeroiden kylkeen kuin luonnostaan, etenkin kun vokaalit eiv�t pyri kaappaamaan kaikkia parrasvaloja itselleen.

Vivahteikas laulu on yksi t�rke� osanen. Isojen orkestraatioiden vaikutelma on taas oletettavasti syntynyt l�hinn� softapohjaisesti, mutta Alppi osaa johdattaa satunnaista kulkijaa kuin lempe�sti k�dest� pit�en. N�in saumat ja siirtym�t ovat vain osa luonnollista kokonaisuutta. Esimerkiksi kun vieh�tt�v� rakkausmahtiballadi For You soi, voit jo helposti n�hd� laajakangasmaisia asetelmia sielusi valkokankailla.

Klassisempaa naislaulua muinaisen Nightwishin hengess� peliin tuo jylhemmin jyr��v� Luna ja potin todellinen yll�tt�j� on pienuudellaan syd�men ry�st�v� Kehtolaulu. Kappale on syntynyt puhtaasta rakkaudesta pienoista kohtaan ja suomeksi laulettu teksti on se viimeinen silaus.

Moniosaaja Alppi omaa vahvan n�kemyksen ja etenkin sovitusten puolella artistille sopii nostaa silinteri� korkealle. Albumin ainoa ongelma onkin sen lyhyys, joka tekee siit� melkeinp� EP-levyn.

Mika Roth

---

Ohikulkijat: Rauha

Sitten vuoden 2014 EP-levyn, debyyttipitk�soiton ja kunnioitettavan pinon sinkkuja julkaissut Ohikulkijat on julkaissut toisen albuminsa. Kutsun uusinta askelta merkitt�v�ksi, koska sitten kev��n 2017 yhtyeen itsens� mukaan nimetyn debyyttipitk�soiton monet asiat yhtyeen musiikissa ovat muuntuneet ja asettuneet kohdilleen kuin luonnostaan. Ohikulkijat onkin tavallaan kasvanut ja jopa positiivisella tavalla aikuistunut, mutta pehme� postpunkmainen soundi on edelleen l�sn�.

Albumia edelt�neet kolme sinkkua ovat kaikki mukana, ja etenkin viimeisin sinkkulohkaisu Syd�n ly� osuu ly�nneill��n jo todella l�helle h�r�nsilm�� ja saa syd�men ly�m��n kiihke�mmin. Ter�vint� reunaa edustaa my�s El�v�t kuolleet -sinkku, joka lienee koko albumin tanssittavin, tarttuvin ja koukukkain numero. Ohituskaistalla naksuttava Ikkunan takana tarjoaa tosin kovan kisan kuvitteellisesta paalupaikasta.

J�lleen soundissa on kautta linjan kolhoa kolkkoutta, joka on yht��lt� laskettavissa jopa kovuudeksi, mutta mukana on my�s hyv� m��r� silkkist� pehmeytt� ja positiivisuuden voimaa. Tasapainon l�yt�minen n�iden laitojen v�lill� vaatii tarkkoja aisteja, eiv�tk� kaikki pinot taida pysy� viel� loppuun asti pystyss�. Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, mutta onnistumisprosentit ovat jo mukavia.

Melankolia on kudottu kaikkiin kudoksiin ja kaihoa maalataan isommalla kaarella, mutta tarpeeton lohduttomuus loistaa onneksi poissaolollaan. Valon ja varjon kanssa leikittely muistuttaa rauhallisemmasta Maj Karmasta ja tummaa post-poppia aina tyylill� esitt�v�st� Musta Valo -orkesterista, mutta Ohikulkijat erottuu silti riitt�viss� m��rin omaksi jutukseen.

Rauhan ainoa vakavampi ongelma onkin ehk� juuri tasainen vahvuus, josta on pahimmillaan vaarallisen lyhyt matka tasapaksuuteen. Onneksi Teid�n ��net kiskaisee terhakammalla menollaan unet pois silm�kulmista ja ilmavan jykev� soundikakku jyr�� etenkin alemmissa kerroksissa napakalla otteella.

Mika Roth

---

Oskarin Gramofoni: Kasvun paikka

Oskarin Gramofoni on ottanut aikaa uuden albuminsa kanssa, mutta loppuvuodesta ilmestynyt Kasvun paikka -pitk�soitto on nimens� allekirjoittava kiekko. Tai ainakaan min� en olisi uskonut, ett� enemm�nkin keve�n kitarapoprockin kanssa puuhaileva yhtye toisi uutukaisella mieleen itsens� Black Sabbathin. Eih�n tuota vaikutelmaa tietenk��n pitk��n kest�, mutta Velkaa ja keskener�isi� teoksia on OG:n maailmassa taatusti omanlaisensa virstanpylv�s

Onneksemme Kasvun paikka -albumilta l�ytyy muutakin kuin niitti� ja nahkaa, vaikka tym�k�t kitaravy�rytykset ja rumputulitukset antavatkin kyyti� useamman biisin nopeimmissa osissa. Taito onkin siin�, kuinka tukistusta ja silittely� annostellaan ja vuorotellaan. Tekstien puolella melankolia on puhtainta polttoainetta, jolla jopa Ainoa unelma k��ntyy simppelist� rakkauslaulusta kummalliseksi kaihopowerpunkpoprokkailuksi. Muoto t�rkkii korvaan ja kimurantit sanat sotkevat pasmoja entisest��n. Niin on pehmoista ja piikkist�, ettei tied� mist� kulmasta asioita pohtia - mik� saattaa olla tarkoituskin.

Sanallinen nokkeluus ja musiikillinen taitolento saattaisivat johtaa l�hinn� tylsistytt�v��n lopputulemaan, kun oman neroutensa h�ik�isem�t muusikot vain hymyilisiv�t toisilleen. T�m� ei ole kuitenkaan tilanne OG:n kohdalla, uskallan v�itt��. Kyll�h�n t�ss� hymyill��n ihmisten j�rjett�myydelle ja nauretaan h�lm�ydellemme, mutta sit� ei tehd� norsunluutornista, vaan omat puutteet, viat ja hassutukset tunnustetaan puhdasotsaisesti. Tai siten ainakin allekirjoittanut kuulemansa j�senteli.

Mist� sekoboltsimainen synapunkrockr�j�hdys Indie-artisti kertoo, paitsi musiikkiteollisuuden raadollisuudesta? Onko takana iso kuva, vai onko t�m� sarja satunnaisia kuvia, tuokioita ja v�l�yksi�, joiden ei ole tarkoituskaan muodostaa mit��n osiaan suurempaa? OG:n kanssa asiat vaivaavat, kysymyksi� j�� ilmaan ja ehk� t�ysin turhiakin juttuja tulee punnittua.

Materiaalista olisi saanut huomattavasti listayst�v�llisemp�� persoonallisuudesta tinkim�ll�, mutta olisiko jokin oleellinen kadonnut samalla? Uskoisin ett� olisi, ja olenkin syv�sti kiitollinen siit�, ett� saan yh� tutustua Oskarin Gramofonin kaltaisiin vastavirtaan kauhojiin, jotka eiv�t anna periksi - edes itselleen.

Mika Roth

---

Veli-Rekka & Rokut: Veli-Rekka & Rokut

Hienosti nimetty Veli-Rekka & Rokut sohaisi pariin otteeseen vuonna 2021 allekirjoittaneen musiikkihermoihin ja etenkin EP-levy Honkien lomassa kuuluu henkien kuiskintaa sai raapimaan toistuvasti p��lakea ja muistelemaan menneit� Twin Peaks -aikoja puolittainen hymy huulilla.

Vajaa kaksi vuotta my�hemmin, tietysti p�iv�nm��r�n ollessa perjantai 13., koitti seuraavan pitk�soiton aika. Samalla soundinsa, tyylins� ja visionsa entist�kin ter�v�mmin hahmottanut b�ndi vet�� muutaman esikoisalbumin numeron uusiksi. Saumoja ns. vanhemman ja uudemman materiaalin v�lill� on kuitenkin mahdotonta huomata, koska ryhm� on yksinkertaisesti saanut hiottua veitsens� vaarallisimpaan ter��n ja kaikki on osia isommasta kokonaisuudesta. Ja kuinka ter�vi� piirtoja n�ist� yhdest�toista numerosta l�ytyyk��n, kun rokujen puuhia ryhtyy ajalla ruotimaan.

Huolettomasti folkahtavan popin, iskelm�n kainaloon l�mp�isesti nojailevan rockin ja svengaavan progen soidessa on helppoa olla. Sen kun venytellet k�si�si rauhassa taaksep�in ja annat kaiken hienon vain tapahtua. Yhtyeen itsens� mukaan nimetty albumi kulkee n�et kuin surrealistinen uni, josta ei osaa oikein miss��n vaiheessa sanoa, ett� onko t�m� nyt painajaista, valveunta vai ainoastaan kylkiosuman saanutta �normaalia�. Maisemat ja lattiat ovat vinoja, mutta pirist�v�ll� ja kiehtovalla tavalla.

Miss� sie rakkaus oot? kyselee tarinan kertoja, veike�sti boogaavan biisin vaihtaessa katseita rautalangan kanssa. Vaaroilta siis huudellaan ja H�myn kanssa esitetty Tuntureilta on saman m�en pohjoisemmalta puolelta l�ytyv� herkku. Kantrihepan selk��n kapuaa puolestaan sinkkuraita Tummuus, jonka rootsahtava askellus istuu yll�tt�v�nkin onnistuneesti p�ivitettyyn maisemaan.

Veli-Rekka & Rokut ovat selv�sti valmiita uuteen aikaan, uusiin seikkailuihin ja uudenlaisiin haasteisiin. S�vellyksiss� piisaa koukkua, teksteiss� pintoja ja my�s sovitukset v�lttelev�t aitojen matalampia kohtia reiteill��n. Monet asiat ovatkin tuttuja, tapahtumat tavallaan j�rkevi� ja silti kulissien takana vaikuttaa tapahtuvan niin kovin paljon enemm�n. T�m� onkin mielest�ni hieno uusi alku.

Mika Roth