Ajankohtaista

Raskaampi albumikooste – Marraskuu 2022

16.11.2022

Black Royal: Earthbound
M-Theory Audio

Tamperelaisen Black Royalin matkaa on ollut ilo seurata aina The Summoning pt. 1 -EP:stä lähtien. Death ja stoner ovat olleet musiikillisen coctailin kaksi tärkeintä ainesosaa, mutta eivät suinkaan ainoat rakennuspalikat, kuten eivät nytkään.

Earthbound on edeltäjänsä Firebriden tavoin nimenomaan vahva ja väkevä kokonaisuus, jonka tumma soundi ja tinkimätön tyyli eivät jätä epäilyksen varjoille tilaa. Sludgen sulavaa klonksuntaa ja doomin jylhää junttaa mahtuu mukaan, kun 11 raitaa nuijitaan reiluun kolmeen varttiin. Biisien keskimitta ei painu juuri päälle neljän minuutin, mikä on tällä erää hyvä asia.

Startiksi sijoitetut sinkkuraidat Earthbound ja Ghosts of the Dead ovat takuuvarmaa Black Royalia, mutta todellisen jysäyksen aiheuttaa vasta neljäntenä soiva Law of Nature. Ainahan yhtye on Entombedinsa hallinnut, mutta tässä raidassa rockimpi iskevyys vain pistää poikkeuksellisen terävää veistä kylkeen. Progempaa usvaa tienoille tupruttelee puolestaan Phoenix Ascending, jolla doom kumahtaa ja Hammer-elokuvien kuvasto lähtee nopeasti vilisemään silmissä. Groovy!

Syvemmälle ja kauemmas ajan kerroksissa pureutuu puolestaan Bear Cult, jolla tehdään kunniaa suomalaisten metsäkansojen syvästi kunnioittamalle karhulle. Tuolle metsän todelliselle kuninkaalle, jonka hahmossa on ollut aikojen alusta saakka jotain mystistä, taianomaista. Aihe heijastuu onnistuneesti musiikkiin, jossa svengaava jytä ja painokkaat lyriikat muodostavat vahvan kokonaisuuden – jälleen kerran.

Kolmannella pitkäsoitollaan Black Royal möyrii tutuilla kentillä, mutta kehittää myös soundiaan, tyyliään sekä tapaansa kertoa uskosta riippuvista asioista. Jumalat kulkevat ajassa ja paikoissa, heijastaen aina jotain niin palvojistaan kuin paikoistaankin. Earthboundin voikin nähdä jopa omanlaisenaan teemalevynä ihmisten tarpeesta uskoa johonkin itseään suurempaan, sekä voimista näkyvän tuolla puolen.

Mika Roth

Clamoris: Opus Limbonica
Inverse Records

Vaasalainen Clamoris lupaili debyyttialbumiaan vielä loppuvuodeksi, kun yhtyeen Rage, Rain Down on Them -sinkku oli kesän helteillä käsittelyssä. Eivätkä puheet olleet silkkoja puheita, sillä sinfonista death/black metalia soittava kokoonpano myös lunastaa lupaukset kahdeksan raidan mittaisella pitkäsoitolla.

Sinkkujakin ehdittiin lohkoa vielä kaksi lisää, joten kiirettä on pitänyt, mutta nopeus ei ole ollut laadun vihollinen. Eikä vauhti ole verkkainen myöskään musiikin puolella, sillä nyt nuotteja puristetaan melkoisia kekoja minuuttiin. Kiire ei ole kuitenkaan voiman vihollinen, etenkin jos pystyy roikkumaan kovassa kyydissä.

Vokalisti/basisti Niko Päräkorpi omaa asiaankuuluvan mörinä/kärinä-äänen, josta löytyy myös vääntöä sitä tarvittaessa. Koskettimet kirmaavat pitkin ja poikin biisejä, eivätkä kaksi kitaraa jää seuraamaan touhua sävyisästi sivusta. Opus Limbonica tarjoaakin sellaisen metallitäräyksen, että kaiken kuullun omaksuminen saattaa ottaa aikansa.

Helpommin sulavaa päätä edustava The Bite of the Cosmic Snake (kyllä, nimi on juuri tuollainen) tuo muassaan jopa kummallista svengaavuutta, kun metallia kierretään kippuralle ja rytmipuolella peruskompit jätetään muille. Mustalle sadulle maistuu myös verhoja ikkunoiden eteen nykivä A Window to My Dreams, jonka mörköily on samaan aikaan veikeää ja vetävää. Eikä mukana ole ymmärtääkseni tippaakaan naureskelua, vaan kiemuroiden annetaan tahallaan vääntyä hieman yli kierteiltään.

Clamoris käyttää periaatteessa tuttuja peruspalikoita metallissaan, mutta materiaalin ovela vinous ja etenkin sovitusten saralla käytetty lisäkekseliäisyys tekevät lopputuloksesta tyystin omanlaisensa. Nimibiisin pienoissinfonia kiteyttää niin valtaisan massan seitsemään minuuttiin, että päästä melkein huimaa. Suositellaan huimapäisille ääninauteille, mutta varoitusten kera – pinnan alla voi olla äkkisyvää.

Mika Roth

Crimsonic: Heartsbury
JVR Music Group

Crimsonicin uusi pitkäsoitto ilmestyi itse asiassa jo kesän lopulla, mutta kiekko päätyi pieneen limboon toimituksessa. Nyt levy on taas käsissäni ja tällä kertaa helsinkiläisten tarttuva hard rock pääsi puraisemaan riittävän hanakasti kiinni korvasta.

Toki bändin iskukyky oli tiedossa, sillä albumin kahdeksasta sinkusta ensimmäinen tuli allekirjoittanutta vastaan jo kesällä 2021. Real Heroes on edelleen ensiluokkainen biisi, jolla tuottajana häärineen ja miksauksesta vastanneen Hiili Hiilesmaan käden jälki on tuttuun tapaan jämerä. Tekninen puoli onkin kautta linjan Heartsburyn vahvuuksia, mutta vielä tärkeämpää on tarttumiskykyisen materiaalin runsaslukuinen läsnäolo.

Kahdeksan sinkkua yhdestätoista raidasta. Se on melkoinen prosenttiosuus millä tahansa matiikalla, mutta luvut ovat täysin perusteltuja. Rakkauskipuinen The Bachelor on malliesimerkki rock-puolislovarista, jossa ei ole mitään nolostuttavaa ja Inside Out osaa valjastaa 00-luvun indiepoprockin melodisuuden palvelukseensa. Eikä rokimmin matkan käyntiin polkaiseva Petrol savuta tippaakaan, kun on aika saavuttaa maksiminopeus minimiajassa.

Crimsonic osaa siis muuttua ja muuntua tilanteen mukaan. Välillä mennään rokimpi kylki edellä, mutkaisuuskaan ei osoittaudu ongelmaksi ja jopa tunnelmointi vaikkapa edellä mainitun hylätyn sulhasen saappaissa onnistuu tuosta vain. Eikä mikään näistä rooleista vaikuta negatiivisella tavalla roolilta, tai silkalta päälle viskatulta lavasteelta, vaan kaikessa on jykevää uskottavuutta.

Angloamerikkalaisen kitararockin kivet ovat vierineet tuttuja rinteitä alas jo vuosikymmeniä, mutta hyvä melodia on edelleen hyvä melodia. Eikä niistä napakoista kitarariffeistäkään haittaa ole, kun koittaa aika pistää vipinää yleisön jäseniin. Perusjuttuja, mutta hiton laadukkaasti pyöritettyjä sellaisia.

Mika Roth

Folkrim: On Foaming Waves
Inverse Records

Synkkyydessä on tasoja, kuten tietysti kaikessa muussakin. En ole koskaan kokenut Suomen länsirannikkoa varsinaisesti synkäksi, mutta noilta rannoilta folkmetalin merille piraattihenkisesti seilannut Folkrim taitaa nähdä asiat toisin.

Kesällä mainion Crack a Cold One -juomalaulun meille tarjonnut bändi pyöräyttää nyt toisen pitkäsoiton yhtä moneen vuoteen ja synkkyys loistaa kyllä poissaolollaan tällä kiekolla. Vai onko se nimenomaan ympäristön synkkyys ja tuimuus, joka saa bändin soittamaan näin ilomielistä menomusiikkia?

Niin tai näin, banjo ja ukulele soivat, eivätkä muutkaan perusrokkisoitinten ulkopuolelta tulevat värkit ole pidoissa kiellettyjä. En osaa sanoa miten viulun ja huilun äänet on paketin mukaan saatu, mutta tärkeintä ei olekaan kuinka asiat on tehty, vaan mitä niillä saavutetaan. Folkrimin tapauksessa positiivinen ja rakentava huumori pidetään yllä kovemmissakin kohdin. Tämä ei tarkoita mitään halpoja hörönauruja, vaan sen kuuluisan isomman kuvan uutteraa rakentamista. Okei, puolen minuutin mittainen Brace Yourselves rikkoo kaavaa Oompa Loompa viitteillään, mutta olkoon tuo säännön vahvistava poikkeus.

Englanti saa palvella kielenä kaikilla muilla raidoilla, paitsi ruotsiksi karjutulla Rövarehumppa-numerolla. Olennainen välittyisi kuitenkin vaikka swahiliksi, sillä ilon pitämisen taito on ymmärtääkseni universaali laji. Melodisuus on albumia määrittävä tekijä, ylös ja alas kulkevien linjojen tehdessä taipaleesta mukavalla tavalla möykkyisen.

Suomi on jotenkin kasvanut riehakkaan folkmetalin suurmaaksi, jonka yhtyeet ja artistit nauttivat vahvaa suosiota etenkin Keski-Euroopan suunnilla. Ja mikäpä tästä on pitäessä, sillä elämä on jo muutenkin täynnänsä murhetta sekä surua. Asiaa auttaa myös se, että Winterstorm tarttuu hanakasti, Entwined! tempaisee mukaansa riehakkaaseen tanssiin ja On Foaming Waves keikkuu aalloillaan vailla huolen häivää. Ja eikun sihijuomaa auki.

Mika Roth

Foreseen: Untamed Force

Kuka vielä lukee levyjen ’kiitämme ja löydät meidät täältä’ -kohdat? No, minä nyt ainakin, ja kun Foreseen kertoo olevansa tavoitettavissa kaikista universumin paikoista Malmin Novassa, tunsin kylmien väreiden kulkevan lävitseni. Tymäkkää hardcoren ja rockmetallin sekoitusta suoraan Helsingistä pätkivä yhtye kun kuulostaa juurikin tuolta paikalta.

Taustoja väitteelleni: eräässä elämäni vaiheessa kuljin kyseisen Novan kauppakeskuksen ohitse arkisin siinä hieman yhdeksän jälkeen aamulla. Eli juuri kun erilaisten nesteiden myynti oli alkanut niin Alkossa kuin marketissakin. Hyvin usein nopeimmat asiakkaat olivat jo tyhjentäneet ostoksiaan portaikoissa, penkeillä ja vessoissa, ja jälki oli sen mukaista. Iltapäivällä toiseen suuntaan mennessä kutsuin paikkaa usein zombielandiksi, koska hoippuvat heput yrittivät ottaa hihasta kiinni ja pummata euroa/röökiä/tms. Hrrr!

Mistä tuo kaikki lopulta oikeastaan kertoi? Epätoivosta, omien vaihtoehtojen täydellisestä hukkaamisesta, hitaasta kuolemasta, sekä tietysti tuosta kaikesta kumpuavasta negatiivisuudesta. Tylyä ja raskasta, kun oravanpyörästä naamalleen laskeutuneet eivät pysty kuin turruttamaan itseään. Tuota samaa epätoivoa, tukahdutettua raivoa ja pinnan alla kuplivaa uhkaa huokuu myös Foreseenin musiikki.

Diskanttisesta äänimaisemasta ja pinkeän ohuesta soundista voisi antaa kokkareita, mutta muoto palvelee musiikkia kaiken ollessa osa kokonaisuutta. Hiki kirpoaa otsalle, kuin puolittain tukehtuva Tolerance of Abuse räyhää aikansa, eikä anna olla. Oikein sinkuksi nostettu Oppression Fetish nostaa framille thrashin vyörytyksen, joka onkin olennainen osanen Foreseenin kakussa. Kaulin heiluu armotta.

Hardcore, rosoinen metalli, iskevä thrash ja siihen päälle tujaus punkin asennetta, niin johan kelpaa kulkea halki zombielandin varmana ja vakaana. Jätän Malmin Novan väliin, kiitos vain, mutta suosittelen kaikille kovempaa kyytiä kaipaaville tutustumista Foreseenin tuotantoon. Tämä on kahlitsematonta energiaa.

Mika Roth

Heavy Metal Perse: Jumalia paossa
Stormspell

Heavy Metal Perseestä ei ollakaan kuultu vähään aikaan, joten ainakin itse yllätyin, kun vastaan tuli bändin uusi levy. Ja vieläpä ihan CD-versiona, näinä digin tylsistäminä aikoina. Kaiken kukkuraksi kiekko korkataan käyntiin lähes vartin mittaisella Jumalia paossa -raidalla, että terveisiä musiikkipalveluiden soittolistojen kyhääjille vaan.

Heavy metal on edelleen homman juoni, etenkin melodinen sellainen ja rohkeneepa bändi luoda esiosan rakastetulle Legenda taikamiekasta -kappaleelle. Tuo siivuhan nosti fiilikset kattoon jo aikojen alussa Nummirockissa, jolloin maailma oli kovin toisenlainen. Velhojen vesuri heilahtaa kuitenkin sellaisella armottomuudella, että tässä saattaa olla seuraava palanen metallilegendaa. Eivätkä Aaltojen valkoiset hampaat puraise tyhjää, vaan upottaa teränsä syvälle sekä nopeasti. Kunnia Judas Priestille ja kasarin Iron Maidenille.

Hiukan folkimpaa otetta tapparasta hamuaa Kotikylää kohti, joten kontrasti alun biisijättiin on melkoinen – ja ehkä hiukan ongelmallinenkin. Jumalia paossa -raidalla kun ei ole mitään syytä jatkua näin pitkään, mutta sitä vain soitetaan ja soitetaan ja soitetaan. Samat sanat voi sanoa Uusi alkemia -biisistä, joka sulkee levyn lähes kymmenen minuutin mitassaan. Nytkään ei kuulla mitään sen rauhallisempia väliosia, pursi ei narise Rime of the Ancient Marinerin tapaan, eikä Bridge of Death ylitetä Manowarin hengessä, vaan kasarit soundit rouhivat hard rockimmin.

Jumalia paossa on kimurantti arvioitava, sillä Heavy Metal Perse tekee juttuaan niin härkäpäisesti. Metallia ei edes yritetä keksiä uudelleen tai tuoda tähän päivään millään soundipoliittisella päivityksellä. Näin fokus kääntyy itse sävellyksiin, sanoituksiin ja siihen, että bändi osaa kirjoittaa tarttuvaa materiaalia. Sen ei silti kannattaisi luoda näin isoja järkäleitä, koska moiseen hartiat loppuvat ainakin näillä näytöillä kesken.

Mika Roth

My Funeral: Funeral Manifesto
Inverse Records

Aikojen saatossa Helsinkiin siirtynyt My Funeral julkaisi vuosina 2010–2015 kolme mainiota thrash-pitkäsoittoa, jotka veivät bändiä askel asekeleelta johdonmukaisesti eteenpäin. Vuoden 2019 mainio Graveblaster EP siirsi soundia puolestaan lähemmäs death’n’rollin riemullisia tuulimyllyjä, joka tuntui tuolloin juurikin oikealle valinnalle.

Funeral Manifesto tuntuu haalivan lähelleen parempia palasia niin perinteisen thrashin kuin deathinkin piireistä, tosin painopiste on ensinnä mainitulla. Niin hyvässä kuin pahassa. Basisti/vokalisti Ilkka Sepponen omaa kiistatta karmikkaan lauluäänen, jossa riittää kumua ja syvyyttä, jos nyt teknisesti ilmaisu ei niin klassista olekaan. Kitaristikaksikko Joonas Kiviniemi & Carlos Correa kajauttelee taustalauluja paukkuja säästelemättä, ja näillä voimin sanat kyllä uppoavat vastaanottajiin.

Musiikki on rupisen tuimaa, eivätkä lyriikatkaan sieltä sirommasta päästä ole. Funeral Manifesto kun on puolittainen teemalevy rikkoutuneesta mielestä ja sen sisäisistä maailmoista, joissa asiat ovat nyrjähtäneet sijoiltaan, mahdollisesti peruuttamattomalla tavalla. Toisinaan vika on kemikaaleissa ja nesteissä, mutta yhteistä on alamäki. Tämä myös osaltaan selittää Nirvana of Negative -sinkun sisäistä maailmaa, sillä nyt ollaan matkalla pohjaa kohti – ja lujaa.

Thrash palvelee mainiosti tarkoitustaan, kun soundihygienian kanssa ei ole niin tarkkaa. Sen sijaan musiikin lievä kaavamaisuus ei varsinaisesti narisuta perustuksia, koska kaikki tehdään kuten kuulua pitää. Jäinkin kaipaamaan rohkeampaa revittelyä ja kunnon mustelmia, joihin nytkin olisi ollut kaikki mahdollisuudet.

Sinkut osuvat maaliinsa ja ankkuriraita The Uprise on tämänkertaisen annoksen yllättäjä, jonka postgrunge-vibat ja puhtaiden vokaalien määrä toivat kaivattua muutosten tuulta edes hetkeksi. Ehkäpä tämä on uuden ajan alku, ken tietää.

Mika Roth

NUMENTO: The Vile Entity
Inverse Records

Progehtavaa koukerointia, teknistä mättöä ja ärhäkkää äärimetallia sekoitteleva NUMENTO jäi mieleen alkuvuodesta ilmestyneen Hadal Ground -sinkkunsa ansiosta. Päälle seitsemän minuutin mittainen pikkujättiläinen ei pitkästyttänyt, vaan kuinka jekut toimivat albumimitassa?

Kymmenen raidan mittainen The Vile Entity vie kuulijansa erittäin monenlaisiin paikkoihin, joissa pohditaan mm. pahuuden synnyn mekaniikkaa ja sen eri ilmentymismuotoja. Onko taipumus pahuuteen ja hirmutekoihin synnynnäistä, ja jos, niin mistä moinen edes kumpuaa? Entä kun luomme kuvia itsestämme vaikkapa teknologian avulla – siirrämmekö silloin sisäiset vikamme ja virheemme vain uusiin kehyksiin?

Ei mitään kevyintä kamaa siis, mutta kyllähän niitä suomifilmi -biisejä jo onkin maailmassa riittämiin. Vokalisti Katri joutuu melkoiseen testiin, sillä hänen kirjoittamansa tekstit ovat jo lähtökohtaisesti kunnianhimoisia. Tuohon kun lisää vielä osapuilleen kaikenlaiset laulumuodot murinasta puhtaaseen vokalisointiin asti, ja hiljaisuuden kuiskauksista aina täyteen paloon saakka, niin siinähän sitä on tulkittavaa.

Progeisuus takaa sen, ettei kahta samanlaista minuuttia tulla kokemaan kiekon sisällä. Toisinaan metallin annetaan siirtyä lähemmäs popin tarttumapintoja, kuten rauhallisemmalla The Riddle -maalailulla. Välillä päädytään kuilun reunalle tuijottamaan metallipyörteen mielipuoliseen raivoon, mistä Invisible Fiendin rankimmat kohdat muistuttavat, vaikka kolikon toinenkin puoli välkähtelee tasaisesti esiin. Musiikin voimat tuntuvatkin olevan kuin vuoksi ja luode, joiden loputtomassa ristivedossa piilevät kaiken liikkeellä pitävät energiat.

The Vile Entity on kunnianhimoinen rakennelma, jonka materiaalista olisi kaupallisemmalla lähestymistavalla voinut löytää enemmänkin tarttumapintaa. Ehdottomuus ja tiukka visiosta kiinni pitäminen saattavat kuitenkin osoittautua tulevaisuudessa viisaaksi siirroksi, sillä NUMENTOn tapa tehdä asioitaan on jo nyt poikkeuksellinen. Nyt vain rohkeammin ja pidemmälle omalla tiellä, koska horisontissa on aina tilaa.

Mika Roth

Raster Density: Apothecary's Tome ov Depravity and Filth
Inverse Records

Raster Density on jyväskyläläinen brutaalia ja teknistä deathmetalia soittava yhtye, johon törmäsin ensi kertaa reilu vuosikymmen sitten. Tuolloin vielä demovaiheessa ollut bändi jätti muistaakseni hieman negatiivisella tavalla raa’an vaikutelman itsestään, mutta sittemmin on tapahtunut paljon kehitystä eri osa-alueilla.

Julkaistuaan kaksi pitkäsoittoa hartiapankin voimin on kolmannelle albumille saatu vetoapua Inverse Recordsilta, eikä tuo ole mikään ihme, sillä vuoden 2022 Raster Density on melkoinen metallikone. Saatekirjettä mukaillakseni, tämä on apteekkarin suosittelemaa parasta mahdollista lääkettä äkilliseen döödispuutokseen, koska nyt mennään eikä meinata.

Yhdeksän raitaa ja 37 minuuttia istuvat lukuina klassiseen death metal -levyyn, etenkin kun yhtye on oppinut vuosien saatossa hyödyntämään genrensä oppeja omin tavoin. Vokalisti Saku Ahola osaa kyntää syvältä ja kirkua korkealta, tyylistään tinkimättä. Kitaristikaksikko kutoo lähes matiikkametallin tarkkuudella kudoksia päälle, ja pohjallahan työtä tekee asiansa osaava rytmiryhmä.

Mikä erottaa Raster Densityn kovin monesta muusta genren puskijasta on kuitenkin se, että palaset täydentävät ja vahvistavat toisiaan, eikä tonteille synny negatiivista kilpailua. Näin esimerkiksi Of Ego and Exitus taittuu jopa tavallaan kauniisti, eikä kiukkuisuuskisan ykköspokaalin itselleen nappaava Eyewitness (Salt part II) kompuroi omaan vikkelyyteensä. Ja vaikka laidat ovat yllättävänkin kaukana toisistaan, niitä sitoo yhteen oman ilmaisun ja soundin hiiliteräksiset säikeet.

En käytä kovinkaan helposti sanaa ’eeppinen’ deathin yhteydessä, mutta Death Measured in Milligrams voisi tuonkin mahdollistaa. Korkeissa sfääreissä, muutenkin kuin kirjaimellisesti, liitää myös ankkuriraita Can’t Get Higher Than Space. Eli kyllä tästä löytyy lääkettä useampaankin death-vaivaan ja mahdollisiin muihinkin ongelmiin.

Mika Roth

Sick Urge: Finland Means Murder
Puukotus-levyt / R$Rec

Sick Urge otti pandemian kuten monet muutkin yhtyeet, eli kun muutakaan ei voitu, niin tehtiin edes uutta musiikkia. Keväällä 2021 kirjoitetut kappaleet pistettiin narulle vielä saman vuoden kesänä ja nyt kasassa on seuraava pitkäsoitto.

Nopeaa hardcorea punkisti pätkivä yhtye on ladannut kiekolleen peräti kahdeksantoista raitaa, joista suurin osa ei kestä edes puolta minuuttia. Raivo kiehahtelee liedelle toistuvasti, kun hc-padassa muhivat erilaiset aikamme ongelmat. Luonnollisesti kuolinkouristuksissaan kramppaileva planeettapolomme on pääosassa monella raidalla, sillä ilman kotia on ihmiskunnan hankala selvitä mitenkään eteenpäin.

Ilmastonmuutos saa äärimmäiset sääilmiöt yleistymään sellaisella tahdilla, että asiasta ei voi koskaan ottaa liian paljon kantaa. Sanotaan toiston auttavan ja Fatal Error takookin asiaa (Sick Urgen mittapuulla) poikkeuksellisen pitkään, mutta päälle 50 sekunnin mitta on perusteltu. The Return of the Black Mannerheim sohaisee puolestaan äärilaitaan, jossa ’väärien ajatusten’ ajattelusta tulee sapiskaa.

Maailma on melkoisessa lirissä ja Sick Urgen tulittaessa biisin toisensa perään olo ei välttämättä helpotu rahtuakaan, mutta negatiivisuudesta on mahdollista uuttaa positiivista vipuvoimaa. Muutos lähtee aina liikkeelle yksilöstä, yhden ihmisen päätöksestä sanoa jotain tai olla hiljaa, kuten saatetekstissäkin todetaan. Rahan voimalla pyörivät systeemit ja silkkaa kvartaalituottoa palvovat tahot eivät muuta haluakaan kuin muuttumattomuutta, joten passiivisuudella tätä sotaa ei tulla voittamaan.

Raskaan kiekon ensimmäiset 17 raitaa survotaan reiluun seitsemään minuuttiin, minkä jälkeen koittaa vielä yksi muutos ja yllätys. Pig Carcass Slowly Turns Its Face Towards Light näet pusertuu kuin hiki otsalle seuraavan kuuden minuutin ajan. Tuskainen ja ahdistunut kuvio jauhaa, vokalistit vaihtuvat puolestaan lennosta, kun vierailevat Helena, Börse, Haga ja Oula kiskaisevat jokainen säkeistön Toukon perään.

Ei tullut hyvä olo, eikä pitänytkään tulla, mutta kivusta ja tuskasta kaikki lopulta syntyy.

Mika Roth

Lukukertoja: 1669