Sinkut II - Kesäkuu 2022
Aivokuolleet: Verta ja hikeä
Humu Records
Näppärästi nimetty Aivokuolleet pistää genreaidat paukkumaan heti startista, eikä orkesterin meuhkasta tahdo ottaa selvää pidemmälläkään tutustumisella. Onko tämä nyt punkahtavaa räp-rockia, vai räkäistä räp-punkkia – kas siinäpä vasta kysymys. Niin tain näin, iisalmelainen yhtye on julkaisemassa debyyttialbumiaan alkusyksystä ja nimisinkku raivaa jo latua auki isolla vaihteella. Mahtavaa on sekin, että yhteistyökumppani on löytynyt varhaisessa vaiheessa.
Verta ja hikeä tarvitaan monen saavuttamisen arvoisan asian edessä. Aivokuolleet ei tarkemmin kohdista intohimonsa kohdetta, mutta sehän ei toisaalta ole merkityksellistä. Omaan tekemiseen ja haaveidensa toteuttamiseen rohkaiseva siivu voimaannuttaakin kierolla tavalla, vihjaten jopa tummempienkin tuntojen palvelevan sopivassa tilanteessa suurempaa tarkoitusta. Entä kenelle kertojan kiukkuisempi ääni sitten huutelee? Eipä silläkään taida olla merkitystä, koska biisin fokus jättää sopivasti lankojen päitä päättelemättä. Horisontissa siintävän debyyttialbumin vihjaillaan sisältävän mm. spoken wordin ja jazzin juonteita, joten melkoinen kiekko on tuloillaan.
Mika Roth
Ari Ilaskivi: Shattered Man
En ole koskaan, tai siis tähän mennessä, käynyt Los Angelesissa. Enkelten kaupungin merkitys mm. musiikin maailmalle on kuitenkin sitä luokkaa, että asia pitäisi korjata joskus tulevaisuudessa.
Ari Ilaskivi on yksi lukemattomista muusikoista, jotka viettävät paljon aikaa kyseisessä kaupungissa, mikä kuuluu rakentavalla tavalla uudella sinkulla.
Kuka lienee tekstin hajalle pirstoutunut mies, mutta hän ei ole kuollut – vain koeteltu. Vaikka ilmassa on fatalistista surumielisyyttä hieman
Leonard Cohenin ja
Tom Pettyn tyyliin, on kipale kaikkea muuta kuin synkkä. Yön pimeydestä uutetaan voimaa, jolla jatketaan eteenpäin entistäkin päättäväisemmin. Menneen painavat kankaat tuntuvat sinkun hartioilla, tosin enemmänkin lämmittävinä elementteinä. Näin taiten rakennettua, voimaannuttavaa surumielisyyttä ja rohkaisevaa melankoliaa pitäisi olla enemmän tarjolla näinä vaikeina aikoina. Ehkäpä kolmas albumi on jo työn alla, toivotaan ainakin niin.
Mika Roth
Atomik Sahara: Atomik Sahara
Atomik Sahara antaa jo kirjoitusasullaan pari vihjettä tulevasta. Kyseessä on näet suomalais-saksalainen rock-duo, jonka musiikissa on tilaa niin ysärin kerroksellisuudelle ja sämpleille, kuin vanhemmillekin kerrostumille. Bändin itsensä mukaan nimetty sinkura (tai voihan tuo olla toisinkin päin) on jo peräti viides sinkku kuluvan vuoden puolella, minkä lisäksi tarkoitus on julkaista uran toinen EP-levy kuluvan vuoden aikana, joten kiirettä pitää.
Vaan kiire ei yllä hajottavana voimana itse musiikkiin saakka, sillä ainakin Atomik Sahara on mittaansa nähden hämmentävän rauhallinen numero. Mittaa ei kerry kolmeakaan minuuttia, sykkeen ollessa silti kohtalaisen ja osien nivoutuessa vaivattomasti toisiinsa. Vahva psykedeelisyys hehkuu soundeista ja etenkin kitarasta on helppo löytää heijastuspintoja joidenkin 70-luvun suurten progejättien tekemisiin.
Pink Floydin kosketus on kuitenkin sen verran kevyt, ettei bändejä pysty sotkemaan toisiinsa. Mukana on vähintäänkin saman verran ysärin
Beckin kokeellista sämpläilyä, joten tämähän on mielenkiintoista.
Mika Roth
Blade: Joker and Clown
Blade on soittanut ensimmäiset vuotensa lainabiisejä
Led Zeppelinistä
Guns’n’ Rosesiin asti, mutta nyt on koittanut oman materiaalin virallisen julkaisun aika. Eikä uusi jää vain yhteen raitaan, sillä loppuvuodeksi lupaillaan kokonaista albumia. Kuinka ollakaan hard rock on bändin leipälaji ja viisihenkisellä yhtyeellä on käytössä yhtä monta biisikynää.
Joker and Clown on kehotus hauskanpitoon ja höyryjen päästämiseen hyvissä ajoin, tai siten ainakin itse tekstin tulkitsen. Tietysti kansikuva vihjaa mopedin karkaavan mahdollisesti lapasesta jossain vaiheessa, mutta mikään tässä biisissä ei kuulosta uhkaavalta, negatiiviselta tai vahingoittavalla tavalla aggressiiviselta. Meno on kohdillaan, karkeusaste kohoaa riittäväksi ja jämäkän mieslaulun kylkeen saadaan puristettua kunnon kitarasoolokin. Hard rock on haastava laji nopeammissa luokissa, kun kaikki pitäisi saada sanottua ja tehtyä ilman pienintäkään jumittumista. Esikoisen perusteella nämä Jokerit kannattaakin ottaa tosissaan.
Mika Roth
Folkrim: Crack a Cold One
Nimi on tällä erää erittäin osuva.
Folkrim on näet viisihenkinen yhtye Raumalta, Suomen synkältä länsirannikolta. Eikä tämä retkue halaile puita pelkästään akustisin soittimin, vaan päästää ilmoille reipasta folk metalia. Saatesanojen mukaan toisen albuminsa syksyllä julkaiseva yhtye inspiroituu erityisesti oluesta ja luonnosta, joten uusi sinkku on luonnollisesti juomalaulu. Poksautetaan täten sihisevä auki ja siirrytään nauttimaan annosta.
Hmm, metalli maistuu syvästi ja vivahteikkaasti, mutta haitarin ja viulun pehmentävä vaikutus nostaa pehmeän kuohun pintaan. Vokalisti puoliksi huutaa asiansa, mutta äänethän tahtovat tunnetusti lähteä kohoamaan, kun sihijuomia on nautittu strateginen määrä – tai enemmän. Voin vain arvailla kaikkia akustisia ja puoliakustisia soittimia rikkaassa äänimaisemassa, koska yhteissoitto on hetkittäin luonteeltaan hyvinkin riehakasta. Selvää sen sijaan on, että tämä kihahtaa päähän. Tarjoilija! Ensimmäinen samanlainen, kiitos.
Mika Roth
Hans Väkevä: Check Out
Överdog
Hans Väkevä on
Chef De Kusine -kokoonpanostakin tuttu mies ja hip hop -artisti, joka on nyt liittynyt vahvistamaan Överdogin johdonmukaisesti kasvavaa artistijoukkoa. Kahden pitkäsoiton kokemuksella lastentaudit on jo sairastettu pois alta, joten Check Out porautuu suoraan asiaan. Samalla saadaan kuulla ensimmäinen näyte tulevalta pitkäsoitolta, jonka tarkemmasta julkaisupäivästä ei tätä kirjoitettaessa ole vielä tarkempaa tietoa.
Check Out on sanaparina ovela, sillä se on mm. kehotus, jonka voi tulkita useammallakin tavalla. Aluksi pohdin mehevän napakalla trap-biitillä varustetun siivun neuvovan oravanpyörästä hyppäämistä, mutta se voidaan ymmärtää vihjeenä oman tason nostostakin. Toki jokainen meistä yrittää joka päivä tuoda parhaan version itsestään esille, mutta Check Out rohkaisee tekemään tuon ilman kemiallisia tai muita vahvisteita. Yksi kulma on myös kuulla neuvo hajottavien suhteiden lopettamisesta, jos kumpikaan puolisko ei tee enää muuta kuin riko toistaan. Niin tai näin, biisi naksuttaa rennosti ja Hans Väkevä osaa pitää langat käsissään.
Mika Roth
Jeko: Mallinukke
Jeko on tamperelaislähtöinen artisti, jonka debyyttisinkku asettuu jonnekin angstisen poprockin ja uuden aallon suomirockin melankolisille rajamaille. Artistinimen takaa löytyy laulaja/lauluntekijä
Jenni Korhonen, joka ehtii ladata alle kahteen ja puoleen minuuttiin melkoisen määrän sulateltavaa. Toisaalta muoto vastaa täydellisesti sisältöä, sillä Mallinukke on arjen uuvuttavan rattaiston jauhama ihmispolo, joka on menettämässä otettaan elämästä.
Kraftwerk ja monet muutkin ovat nähneet itsensä eräänlaisina mallinukkeina, joiden tehtävä on vain esiintyä ja olla reagoimaton objekti. Tuon samaisen aiheen synkempänä lukuna Mallinukke on oman syöverinsä vankina, jossa maailma kirjaimellisesti vilisee silmien edestä ja päivät kaatuvat toistensa niskaan surumielisten dominoiden tapaan. Kertoja kaipaa takaisin elämään, takaisin johonkin jossa asioilla ja tekemisillä on todellista tarkoitusta. Kaikki on silti vain lujempaa, nopeampaa ja armottomampaa oravanpyörää. Rytmi takoo, kitarasoolokin puristuu säröisenä vokaalien alle, kiire tulee iholle – ja herättää. Negatiivisuus voi olla suunnaton positiivinen voimavara, kunhan sen vain uskaltaa valjastaa käyttöönsä.
Mika Roth
Kova Meno Kollektiivi: Right Here & Now
Kello Neljän Levyt
Tasaisin väliajoin vastaan tulee tilanne, jossa sinkku ja sen saatekirje vaikuttavat olevan tyystin eri paria. Tässä on taas yksi sellainen tapaus.
Kova Meno Kollektiivi soittaa ihan kivasti aaltoilevaa poppia, jonka modernit soundit ja naislaulaja tekevät siivusta helposti lähestyttävän, toistuvaa nauttimista kestävän ja kivalla tavalla erilaisenkin. Mitä ovat siis horinat rock’n’rollista ja punk-asenteesta? Tiedä häntä, mutta lisäksi Bernin kaupunki on ymmärtääkseni Sveitsin puolella, joten ehkä saatesanoja kirjoitettaessa on vain tapahtunut aika-avaruuden vääristymä tms.
Modernia poppia, siihenhän tuossa jäätiin. Kaksi ja puoli minuuttia eivät anna tilaa suuremmille manöövereille, mutta leppoisan svengaava numero ehtii kyllä loistaa auringon lailla riittävästi. Rytmipuolella ilmavuus on niin ikään luotettava avainsana, tosin se ei sulje pois olosuhteisiin nähden groovaavaa otetta. Hiukan tulee mieleen kasarin
Nik Kershaw, ja kun tekstissäkin kehotetaan tarttumaan hetkeen, niin minäpä otan kiinni tästä pop-helmestä ja annan sen pyörähtää vielä kerran.
Mika Roth
Lulua: Elefantin hautausmaa
Eclipse Music
Lulua on uusi tamperelainen rock-yhtye, jonka debyyttisinkku on samalla ensimmäinen maistiainen ensi vuoden kevääksi luvatulta esikoisalbumilta. Esikoissinkun perusteella menestystä on helppo ennustaa, sillä ryhmä ei häpeile käyttää teräviä pop-koukkujakaan, kun on aika luoda tarttuvinta mahdollista sinkkutäkyä. Yhtyeen jäsenistöllä on jo mukavasti kokemusta aiemmista projekteista ja bändeistä, joten nousujohteinen startti ei toisaalta ole suurikaan yllätys.
Elefantin hautausmaa tarjoaa joitain kummallisia kielikuvia ja metaforia ihmeteltäväksi, mutta kertsissä mystisyys tekee jo tilaa varsinaiselle sanomalle. Kyseessä onkin ihan vain simppeli rakkaudenylistys, jossa läheisen ihmisen tärkeys on koko biisin ydin, sydän ja moottori. Yksinäisyys on 20-luvun kurimuksen myötä noussut entistäkin piinaavammaksi ongelmaksi, mutta tämä biisi on kaikkea muuta kuin masentunut ja murheellinen. Elefantin hautausmaa nostattaakin tuntoja valaen uskoa parempaa huomiseen, mutta ilman äitelää sokerisuutta ja tylsää alleviivausta. Toimii ja muistuttaa kuinka rakkaus on arvokkainta ihmiselle.
Mika Roth
Marjaana Magdalena: Hei siskoni
Marjaana Magdalena on hyvinkääläinen artisti ja taiteilija, jonka debyyttisinkku avaa aivan uudenlaisen luvun. Toki artisti vaikuttaa myös
Pahat Unet -yhtyeessä, joten musiikkia ei ole lähdetty tekemään täysin pystymetsästä esiin loikaten. Hei siskoni -sinkulla tyyli on postpunkin sukuista poprockia, mutta omin säännöin, eivätkä aikalinjatkaan asetu aivan ongelmitta kohdilleen, mikä on taatusti ollut tarkoituskin. Ja veneen keikutus toimii.
Hei siskoni on tarina häilyväisestä sisaruksesta, jonka ote arjesta lipsuu ja kirpoaa. Ongelmien luonnetta ei tarvitse sen kummemmin avata, sillä kyse on tilanteen muodottomuudesta, autettavan ja auttajan kimurantista riippuvuussuhteesta, johon koko tarina mielestäni pohjaa. Samaa sirpaloitumista heijastelee myös musiikki, joka periaatteessa kyllä kulkee urillaan, mutta on jatkuvasti hivenen ’sivussa’. Äänet ja sanat vastaavat toisilleen, täydentävät toisiaan ja luovat tumman vyyhdin, joka ei silti kuulosta musertavissa määrin surumieliseltä. Kurjuuskin voi olla pysyvänä tilana omanlaistaan vakautta tuova, ainakin hetkittäin.
Mika Roth
Nagasaki: White Noise
V.R. Label Finland
Nagasaki on nimenä melkoinen siirto, sillä maailman toisen atomipommilla tuhotun kaupungin nimi herättää aina väkeviä mielleyhtymiä moniin suuntiin. Turkulainen raskaan rockin ja progehtavan metallin rankemmilla rajoilla operoiva yhtye ei saata tekemisillään otsikkoa heikkoon valoon, sillä lähemmäs kahdeksan minuutin mittainen sävellys on haastava, vivahteikas ja kunnianhimoinen äänimatka. Kun kaiken kukkuraksi kyseessä on vielä esikoissinkku, niin hattua päästä.
White Noise ottaa siis aikansa ja tilansa, jyrnyttäen ysäriltä löyhkäävän rockmetallin pohjoisamerikkalaisilla perintömailla. Vokaalit lauletaan pääosin yllättävänkin rauhallisesti ja melodisesti, mikä vain korostaa harvojen mäiskeosuuksien iskuvoimaa. Etenkin kitarasoundissa metallipitoisuus nousee biisin keskiharjanteen rankimmissa kohdissa huomionarvoiseksi, mitä rouheammat vokaalit ja rytmiryhmän hartioista lähtevä duuni korostaa entisestään. Ei mitään vallankumouksellisen uutta tai erilaista, mutta toimii.
Mika Roth
Night After: Nothing to Say
Night After ei peittele vaikutteidensa jälkiä, mikä on aina kunnioitettava asia. Syksyllä 2021 perustettu poprock-bändi Oulusta näet lähettää tässä rakkauskirjeen vuosituhannen vaihteen popahtavalle punkrockille. Tarkemmin sanottuna ihailun kohteena taitavat olla pohjoisamerikkalaiset bändit, jotka tuolloin pistivät maailman pyörimään villisti. Eikä vakaa työ ole jäänyt huomiotta, sillä soittoaikaa on lohjennut jo isommistakin suunnista – ja täysin aiheellisesti.
Nothing to Say -sinkkukin saa taatusti kuhinaa aikaiseksi, sillä biisihän on syntynyt suoraan hittikynästä ja jalostunut huippuunsa sovituspöydällä. Eihän näissä kaavoissa ja kurveissa ole periaatteessa mitään uutta, mutta maagisen X-tekijän löytäneet oululaiset saavat rakettinsa vain paahtamaan täydellä teholla. Melodia on loistava, riffiä tarjotaan kylkeen rohkeasti ja kun on aika posauttaa kertosäkeen paukut taivaille kannattaa pidellä penkistä kiinni. Rock on parhaimmillaan nerokkaan yksinkertaista ja samaan aikaan hämmentävän monimutkaista. Ehkäpä näiden hyveiden ja ikuisen uudistumiskyvyn avulla se ei koskaan kuolekaan.
Mika Roth
Prodigal Sons: Revival
Tuhlaajapoikia on monenlaisia, mutta
Prodigal Sons ei tuhlaa ainakaan hyvää mahdollisuutta tyhjentää rockin pajatsoa. Melodista hard rockia hieman ysärin hengessä soittava kotimainen orkesteri pistää näet sen verran tiukkaa kierrepalloa matkaan, että ainakin allekirjoittaneelle uusi sinkku on puhdas ässä. Kappaleen syntyhistoria ulottuu kuulemma useamman vuoden päähän, mutta vasta nyt muoto on jalostunut huippuunsa – kirjaimellisesti.
Jos minulta kysytään, niin täydellisessä rock-kappaleessa on sopivassa suhteessa ylvästä mahtipontisuutta, sielukasta syvyyttä ja iskevää voimaa. Eli nopeutta mielellään hiukan enemmän, eikä kertosäkeessä sitten säästellä dynamiittia. Juuri näin toimii Revival säkeistöjen nostaessa jalkaa kaasulta ja päästäessä kitaran värittämään osuuksiaan pienillä soundijipoilla. Laulumelodia on kudottu tiukasti paikoilleen ja sekaan saadaan mahtumaan vielä soolo-osuuskin, joka vain täydentää ja vahvistaa jo valmiiksi tiukkaa pakkaa. Tässä sitä on:
Led Zeppelinin kerroksellisuutta,
Pearl Jamin draamaa ja
Queenin huimapäisyyttä – ja silti lopputulema kuulostaa vain Prodigal Sons -bändiltä. Viiden tähden sinkku.
Mika Roth
SNACKY & Il Nukleo: Mitä mä töin himaa
Överdog
Helsinkiläinen räppäri
SNACKY ihmettelee uusimmalla kappaleellaan, mitä ihmettä edellisenä iltana on tapahtunut. Tiedon muruja kekoon kasailee myös
Il Nukleo, joka tekee jälleen yhteistyötä SNAKCKYn kanssa. Biisin krediitit onkin kirjattu kummallekin ja sinkkuketjun uusin lenkki kimaltelee sekä hohtelee kerrassaan tyylikkäästi. Tarina ei kerro, josko ketjun päässä odottaa jatkoa viimevuotiselle
XXL-albumille, mutta toimiihan tämä sinkkunakin.
Edellisen illan tapahtumia kasaillaan haparoiden, mutta otsat eivät pääse rytistymään ruttuun, eikä fiilis painu muutenkaan lähelle mattoa. Öiseltä puolelta on periytynyt myös soundi, jossa urbaani syke on kuin suoraan hämärästä klubisokkelosta. Tummuus pelaa sanoituksen kanssa, etenkin kun kaksikko malttaa välttää ylilyönnit ja naamakin pidetään riittävän vakavana. Toki suupielessä on monitulkintaista virnettä, kun SNACKY taiteilee sanoillaan, mutta missään vaiheessa ei sorruta yliyrittämiseen. Herkkä laji, hieno tulos.
Mika Roth
South of Savoy: People Talk
Tämänkertaisen sinkkukoosteen toinen puolittain ulkomaanvahvistus on virolais-suomalainen roots rock’n’roll bändi
South of Savoy. Vokalisti on tuttu
Kos Mos -yhtyeestä, mikä toimi ainakin allekirjoittaneelle vahvana suosituksena. Eivätkä muutkaan tontit ole jääneet vaille osaavia henkilöitä, joten debyyttisinkun sielukkaaseen svengiin on vaivatonta tarttua ihan vaikka kaksi käsin. Blues on rockin sielu, se jos mikä todistetaan jälleen kerran.
Krista Tiitisen laulu saa rikasta ja vivahteikasta tukea kitaroista, joiden varsista löytyvät
Oskar Malleus ja
August Skjoldby. Revittelyä ja kisailua ei vedetä kuitenkaan överiksi, vaan palaset saavat täydentää sekä rikastaa toisiaan. Rytmiryhmän työnä on tässä kaavassa grooven ylläpitäminen ja leppoisuuden vaikutelman ylläpitäminen, vaikka veturi välillä puskeekin melkoisella voimalla ja painolla kurveihin. Loppuun olisi voinut keksiä jotain ovelampaa kuin himmailun hiljaisuuteen, mutta ehkäpä sitten seuraavalla sinkulla pamahtaa kunnon takalaiton. Hartioita ja potentiaalia tuntuisi ainakin löytyvän riittämiin.
Mika Roth
Stereo Terror: All In the Mix
Viimein jo vuosia toiminut
Stereo Terror on julkaissut debyyttisinkkunsa, eikä tämänkertaisesta sinkkukoosteesta löydy ainuttakaan täysin samoilla suunnilla operoivaa ryhmää. All In the Mix on näet industrial-henkistä rockmetallin junttaa vahvalla rytmillä sekä runsailla mausteilla. Jos vaikutteita pitäisi arvata, niin
KMFDM lienee se selkein suuntalinjojen antaja. Ja elektronisen rock/metallimaailman tyyliin esikoissinkusta on jo luvassa nippu remixejä.
Vaan palataanpa alkuperäisen siivun pariin. Tummaa mieslaulua ja kommentoivampaa naistekstiä, rytmipuoli ryhtyy paaluttamaan heti startista, eikä biitti tuon jälkeen enää lepää. Rosoista sähkökitaraa, tai sen sampleja, survotaan isoissa valleissa kertosäkeisiin, mutta säkeistöissä urbaanin öinen ja hillitympi äänimaisema pääsevät ehkä tarpeettomankin selkeästi vallalle. Kappale on kyllä virtaviivaisessa linjakkuudessaan kiistattoman tanssittava, mikä taatusti auttaa bileiden nostattamisessa. Pinnat vielä taustan kuoro-osuuksista, jotka herättelevät miellyttäviä
Laibach-viboja. Jawohl!
Mika Roth
The Scum Orchestra: Dead Express
Uniikin ja omanlaisensa soundin löytäminen on aina vain vaikeampaa, mutta kiivaan yrittämisen kautta löytyy onnistujiakin. Eikä prosessissa tarvitse välttämättä räjäyttää edes musiikin rakenteita ja/tai sen historiaa osiin.
The Scum Orchestra on päätynyt luomaan rempsakkaa punk rockia, mutta mitä herkullisemmalla folkin silauksella. Eikä tässä nyt vedetä mitään viiden pennin irkkupunkkia puolipakollisilla tinapilleillä sun muilla, vaan Dead Express pelaa korttinsa vain toisin. Eikä tuota pääse punk rockin saralla sanomaan näinä päivinä kovinkaan usein.
Pandemian alussa ilmestynyt debyyttialbumi
When Chaos Becomes Order jäi aikojen kuohussa harmillisen vähälle huomiolle, mutta Dead Expressin perusteella tämä resiina on vasta keräämässä vauhtiaan. Toista pitkäsoittoaan syksyksi ulos pistävä yhtye on kuuleman mukaan nykyään punkimpi, mutta jos se tarkoittaa lisääntynyttä orgaanisuutta, vauhtia ja väkevyyttä, niin antaa tulla vain. Biisissä käsitellään ihmisen ikuista raadollisuutta, jonka takia räpiköintimme planeetalla on toisinaan surullista katsottavaa, mutta ensiaskel ongelman korjaamisessa on sen tiedostaminen. Tätä siivua hyräillessä voi tehdä oman osansa.
Mika Roth
The Southgates: When the Lights Did Fade
Valassaaret / Haavemylly
Kitararock on jo pitkään elänyt vaarojen vuosiaan, mutta tuskinpa genre tulee koskaan sentään tyystin kuolemaan pois.
The Southgates tosin haluaisi palauttaa helmeilevän kitararockin takaisin valtavirran keskustaan ja
The Smiths -coveryhtyeenä uransa aloittanut ryhmä onkin jo kelpo vauhdissa. Debyyttisinkku When the Lights Did Fade osuu tarkoin kartoitetun maalialueensa keskustaan ja ruksaa taatusti kaikki ne oleelliset boksit, joita melankolisen mutta menevän kitararockin fanit tunnetusti arvostavat.
Kolmen ja puolen minuutin mitta on muotoon passeli. Tekstissä ollaan luultavasti jo hengiltä päässeen rakkauden – tai edes sen mahdollisuuden – muistoissa, kuinkas muutenkaan. Musiikki soi kauniisti, oululaisten taustalaulut osuvat kohdilleen ja kerroksellinen kitarointi on sanalla sanoen upeaa kuunneltavaa. Itse lyriikoissa turvaudutaan tarpeettomankin paljon klisheiksi laskettaviin sanamuotoihin, mutta tuokin voidaan antaa anteeksi vielä esikoisella. Tärkeintä on kuitenkin toimiva melodiakulku ja sovituksen positiivinen keveys, joka on myös ehdottomasti plussaa. Sitten vain enemmän, kauemmas ja rohkeammin.
Mika Roth
Tuomo Mannonen: Kikka
Playground Music Finland
Lasten Hautausmaa on uniikin soundin ja tyylin omaava yhtye, jonka kuvaaminen pelkäksi rock-bändiksi on onnettoman kapea kuvaus. Niinpä olin innoissani, kun yhtyeen voimanpesä
Tuomo Mannonen julkaisi soolodebyyttisinkkunsa, joka on samalla ensimaistiainen tulevalta soolopitkäsoitolta. Kaiken kukkuraksi otsikon Kikka viittaa 80- ja 90-lukujen laulutähtöseen, joka viihdytti ja kiihdytti massoja aikoinaan. Biisi sai alkunsa Mannosen kuullessa sivukorvalla lauseen:
”Kajaanissa ei kuunneltu Kikkaa edes 90-luvulla”.
Debyyttisinkun tyyli heijastaa diskopallon tavoin kasarin välkettä ja synaista poprockia, mutta ei anna aikakauden kapeiden laitojen rajoittaa itseään. Arvelen soundiaikamatkan olevan osittain ironinen, tosin sarkasmin kulmia ja prosentteja on haastavaa arvailla. Tärkeintä on kuitenkin se, että biisi nousee kuin tupeerattu tukka, eikä lässähdä vajaassa kolmessa minuutissaan milliäkään. Kertoja saavuttaa paratiisin Riihimäen asemalla, kun mustavalkoruudut viimein loksahtavat paikoilleen. Tunsin muuten aikoinaan yhden kovan linjan Kikka-fanin, joka oli kotoisin Kajaanista – selittäisiköhän tämä jotain myös hänestä?
Mika Roth
Vanguardian: Back to Stone Age
Olemmeko matkalla kohti uutta kivikautta? Jos näin on, niin
Vanguardian on jo ottanut askeleita oikeaan suuntaan. Jyväskylässä vaikuttava metalliyhtye halusi näet äänittää teknistä ja moderniksi laskettavaa metallia, mutta tehdä sen kelanauhalla ja analogisilla värkeillä. Bändin runtassa onkin teknistä taitoa ja palavaa tunnetta sellaisella suhteella, että tulevan lyhytsoiton ensimmäinen sinkku taatusti puraisee.
Basso klonksuu ja rummut paukkuvat, mutta niinhän ne tekevät metallin suurteoksillakin.
M. Martinmäki pistää keuhkonsa, kurkkunsa ja päänsä koville huutaessaan, muristessaan ja käristessään armotta. Kitara on paljon vartijana, mutta riffimyllystä lentelee sellaisia herkkuja, että sahausta, junttaa ja jyrää kelpaa kuunnella. Nostetaan silinteriä myös rytmiryhmän työlle, jossa peruskomppi on pitkälti suuri tuntemattomuus. Modernia ja perinteistä, melodista ja hiton terävää, eikä mitään ole jälkikäteen hiottu tai korjailtu, mikä kiistatta kuuluu orgaanisena alkuvoimana. Näin sitä metallia tehtiin, ja tehdään.
Mika Roth
Lukukertoja: 2332
