Sinkut II - Heinäkuu 2021
Aki Mikkonen & BirdyHead: Punaisten hiuksien havinaa
Music Production Alliance
Aki Mikkonen & BirdyHead ovat yhdistäneet voimansa ja kipinöistä on syntynyt kovasti iskelmälle ja tanssimusiikille kuulostavaa musiikkia, jota kutsutaan iskelmädanceksi. Eikä tämä olisi tietysti vakavasti otettava kesähitti, ellei lyriikoissa sukellettaisi hieman mystisempiin tunnelmiin.
Punaisten hiuksien havinaa -kappale on tietysti tulkittavissa monin tavoin, mutta nähtävästi kyseessä on klassinen matka manalaan, jossa huomataan elämästä puuttumaan jääneet jutut. Oliko elo täyttä edes Orfeukselle, ennen kuin hän löysi oman Eurydike-rakkaansa ja päätti hakea hänet manalasta takaisin? Tietysti moderni näkemys elottomuudesta voi olla vaikka kaiken turruttava arki, johon kaipaisi edes pientä ylimaailmallista kosketusta. Näitä syntyjä syviä voi pohtia eurodancen jytkeessä, etenkin kun kertosäkeen melodia ja taustat takova kuvio ovat luotuja juuttumaan lajitteluosastolle.
Mika Roth
Arjen Antisankarit: DiscoPimp (ft. Jeijjo)
Sick Boogie Recordings
On tietysti kohteliasta pyytää aina kohteliaasti, mutta
Arjen Antisankarit eivät olekaan mitään salonkikelpoisia parkettien partaveitsiä. Ennemminkin ryhmä on joukko villiintyneitä tanssilattioiden tasohöyliä, jotka tarjoavat armotonta funkkitykitystä ja hävytöntä paukutusta. Eiväthän valkoiset miehet osaa oikeasti funkata ja discota, mutta Arjen Antisankarit ei tuota suostu tietämään, ei ota vankeja ja antaa ainoastaan palaa täysillä.
DiscoPimp on täsmälleen yhtä nerokas/idioottimainen kuin nimensä, eikä rumia sanoja vältellä sanomaa otsaan taottaessa. Suomeksi viskotaan suurin osa tekstistä ja Jeijjo on kiistatta liekeissä, mutta kertosäkeessä runnotaan paria englanninkielistä lausetta, mikä vain lisää lattian vinoutta. Saatesanoissa kummaa punkin, räpin, funkin ja ties minkä discodatsunistelun yhdistelmää kutsutaan myös termillä ’runk’. Joten kai tämä sitten on sitä runk’n’rollia, funk-kierteellä ja runsailla rock-pohjilla. Tukkaan voi sattua ja lentopallomailat viuhuvat ilmassa vaarallisesti, mutta mitä edes runk olisi ilman vauhtia ja tolkuttoman vaarallisia tilanteita? Tulevaa
AA-Kerho pitkäsoittoa odotellessa.
Mika Roth
Baikal: Huojuvat kunnaat
Baikal on maailman suurin makean veden järvi, sekä suhteellisen hämärän näköinen juoma Venäjällä, mutta se on myös ainakin yhden kotimaisen yhtyeen nimi. Herrasmiesorkesteriksi itseään tituleeraava Baikal avaa historiansa toisen biisitrilogian Huojuvat kunnaat -sinkulla, jonka ainesosat vaikuttavat tutuilta. Slaavilainen melankolia on tietysti jo niin yhtyeen kuin biisin nimen puolesta arvattavissa, mutta seassa on lisäksi rautalankaa, iskelmää ja pehmeää poprockia.
Ainesosien luettelohan kuulostaa sataprosenttisesti suomalaiselta menestystarinalta, enkä löydä kappaleesta mitään moitittavaa. Se pelaa rohkeasti, jopa härskisti, iskelmän puolelta tuttujen klisheiden kanssa: rakkaus on karkaamassa käsistä, yöt ovat myrskyisiä ja epävarmuus varjostaa kaikkea. Ja silti teksti on tulkittavissa toiveikkaaksi, sillä kunhan rakas vain pysyy rinnalla, niin kyllä se siitä lutviutuu – ollaan sitten missä tahansa. Tunnustan kokeneeni ensikierroksella lähes allergisia reaktioita, mutta sittemmin Baikal on löytänyt tiensä aivojeni niihin osiin, joissa melankolia ja kaiho hallitsevat.
Mika Roth
Coochilla: Tone of the New Day
V.R. Label Finland
Rockin merkittävämpiä ominaisuuksia on mielestäni se, kuinka näennäisen kuluneista ja myriadi kertaa käytetyistä kulmista voi vain kasata loputtoman tuntuisesti uusia, tuoreelta vaikuttavia juttuja.
Coochillan groovevahvistettu indierock osui kohdilleen pari vuotta sitten, kun
Don’t Feel Like Dancing Anymore -sinkku kajahti eetteriin. Tone of the New Day ajaa sisään uuden vokalistin ja esikoissinkun jälkeinen hiljaisuus katkeaa komealla pamahduksella.
Groove on yhä tallella ja rockin rouhinta on riittävän rosoista, karheusasteen ollessa jopa entistä korkeamman. Alle kolmen minuutin mitassa taonta on kipakkaa ja jälkimmäisen puoliskon raskaampi mättövaihe, sekä sitä seuraava melodinen ja harmoninen osuus kitarasooloineen kaikkineen tuntuivat aluksi turhankin rohkeilta siirroilta. Biisistä olisikin ehkä voinut karsia jotain pois, ehkä, tai sitten se on kuten pitääkin. Niin tai näin, tervetuloa takaisin Coochilla.
Mika Roth
Deltrem: Social Police
Deltrem on vuonna 2019 alkunsa saanut kotimainen groovemetallibändi, joka soittaa rankasti, mutta melodioita pahemmin murjomatta. Ensimmäinen sinkku on jo pihalla, vaikka ryhmässä ei ole vielä vakituista rumpalia. Esikoissinkun soundit on kuitenkin saatu jo ruuvattua kohdilleen, joten pohjat ovat vakaat ja tie eteenpäin vaikuttaa selvältä.
Social Police on tekstinsä puolesta törkkäisy tarpeettoman ryppyotsaisia ihmisiä kohti, siis sellaisia murjottajia ja hauskan vartijoita, joiden mielestä joka naaman pitää olla alati näkkärillä. Lievästi humoristinen vire pitää sisällään satiiria ja ironiaa, joista ei ole koskaan haittaa. Metalli velloo asianmukaisesti melodisen deathin lähellä, mutta tarpeeton synkkyys ja kiristävä tiukkuus loistavat poissaolollaan. Metalli siis groovaa ja kitarasoolokin kiskaistaan maisemaan sopivan rennoin sormin, vokalistin viljellessä matalia murinoita, huutoa ja puhtaampaakin ilmaisua. Perustarttuvaa, vaikka lisääkin terää saisi olla.
Mika Roth
FRANK FRANK FRANK: This Love
Popin saralla muodostuvat superbändit ovat vaarallisia, koska huippulahjakkaiden jäsenten yhteistyö ei usein synnytä mitään muistamisen arvoista.
FRANK FRANK FRANK on sama asia kuin
Stina Koistinen,
Anni Elif ja
Amanda Blomqvist, joista kahta edellä mainittua olen tullut ylistäneeksi jo useammassa yhteydessä. Ahvenanmaalainen lyömäsoitintaiteilija Blomqvist on myös saavuttanut sarallaan jo mainetta & menestystä.
This Love on elektronisesti sävytettyä taidepoppia, jossa laulukrediitit on annettu koko triolle. Lauluharmoniat ovat korvia hiveleviä, ja kolmikon yhdessä säveltämä kappale polveilee eteenpäin
Kate Bushin hengessä, mutta taidepoppareista parhaimman jalanjäljissä kelpaakin kulkea. Rakkauden kaiken mullistavasta voimasta kertova This Love on ensimmäinen kolmesta sinkusta, joiden jatkoksi on luvassa kokonainen EP-levy, mistä ainakin allekirjoittanut on aidosti innoissaan. Kyllä tästä on helppo hullaantua, eikä saatesanoissa muuten turhaan mainita
PJ Harveyn nimeä.
Mika Roth
Hellä Hermanni X The Unisex: Olivetti Lettera (Remix)
Alakulttuuritalo & WindowFactory
Hellä Hermanni X The Unisex on tämän sinkkupinon kummallisempia tapauksia. Hellä Hermanni on aiemmin bändin keulilla vaikuttanut ja sittemmin sooloilemaan siirtynyt helsinkiläinen artisti, jonka musiikki perustuu visuaaliseen, melodiseen ja tarttuvaan indie poppiin. The Unisex on puolestaan sama asia kuin
Kasperi Laine ja
Pekka Varmo, jotka yhdessä luovat elektronista ja sopivan mutkikasta musiikkia.
En tiedä onko Hellä Hermanni X The Unisex edes ns. oikea yhtye, mutta mikäli kyseessä on vain yhden remiksauksen mittainen taival, olisi sen suonut jatkuvan pidempäänkin. Olivetti Lettera näet on taittunut uusintakäsittelyssä askarruttavaksi äänitaideteokseksi, josta puuttuu kuitenkin kaikenlainen taidepopille toisinaan ominainen kankeus ja liika vakavuus. Biisi on nykivä, eikä elektronisten rytmien tunkeminen rakenteisiin ensimmäisellä kuuntelukerralla ehkä täysin vakuuttanut, mutta jotain taikaa äänimassassa vain on. Kertosäe hengittää kaiken massan alla yhä ja kai tätä uskaltaa kutsua jopa tarttuvaksi pikkuhelmeksi.
Mika Roth
Hoki & Tipe: Kaljanpaskaa
Muumaa musiikki
Hoki & Tipe on järvenpääläistynyt räppiduo, joka räppää mm. miehistä, kaljasta ja siivoamisesta. Debyyttisinkuksi on valikoitunut Kaljanpaskaa, joten em. kolmikannasta saadaan yksi lohko välittömästi käsittelyyn. Esiintyjänimien takaa löytyvät
Hokkenheim ja
Tipelius, joilla on räppäys tiukasti hallussa. Tarina ei kerro, josko sinkku on saamassa jatkoa pienistä tai suurista julkaisuista, mutta nautitaan nyt siivu kerrallaan.
Kaljanpaskaa on nimensä mukaisesti biisi kaljasta, sen nauttimisesta ja siitä mitä sitten tapahtuu, kun tuoppeja on tullut kumottua riittävän/liian runsaasti. Monia kipaleita tulee kutsuttua kesäbiiseksi, mutta tässä on ihka oikea kesäbängeri, jonka tahdissa on kiva tanssia ja juoda tietysti kaljaa. Tekstiä tulee tiheässä tahdissa, sanoista saa silti vaivatta selvää ja tärkeintä on groove, joka loihtii jalat varoittamatta liikkeelle. Kappaleen tuotannosta, miksauksesta ja masteroinnista vastaa
Kim ”Kasio” Rantala, joka on jälleen tiukasti tontilla. Ei siis muuta kuin tölkki sihahtamaan ja pari astetta lähemmäs vaaka-asentoa.
Mika Roth
J.A. Mäki: Ei päivänselvää
Plutonium / If Society
J.A. Mäki julkaisi reilu kaksi vuotta sitten ensimmäisen sooloalbuminsa, ja
AAVAA sekoitti virkistävästi pasmoja. Mäkihän tullaan oletettavasti aina liittämään
Radiopuhelimet-yhtyeeseen, mutta soolona hän satsasi huomattavasti seesteisempään ilmaisuun. Eihän herra nyt hempeilemään sentään intoutunut, mutta laulun raivoisuus vaihtui moni-ilmeisempään tulkintaan.
Samoilla linjoilla jatketaan tulevalla toisella pitkäsoitolla, mikäli kiekkoa alustavasta sinkusta on mitään pääteltävissä. Ei päivänselvää -kappale näet osaa pidätellä vimmaansa, vaikka aihe onkin tiukka ja lyriikoissa kova pistetään kovaa vasten. Rakkauden alhoista ja haasteista on toki tehty ennenkin tarinoita, mutta tässä lievästi uuden aallon kanssa seikkailevassa siivussa on sanalla sanoen kimurantti soundimaailma. Mukana on vanhaa
Pelle Miljoonan paahtoa, mutta myös
Talking Headsille ominaista nykivää nyrjähtelyä. Eli toisin sanoen odotukset syksyllä ilmestyvää toista pitkäsoittoa kohtaan vain kasvavat, koska nyt Mäki vaikuttaa löytäneen täsmälleen oikeat askeleet.
Mika Roth
Joviac: The Fine Line
Joviac on tuttu nimi, jonka tekemisiin on voinut luottaa, sillä tamperelaisten progressiivisen rockmetallin laatustandardit ovat olleet ihailtavan korkeita. The Fine Line on ensimmäinen sinkku sitten viimevuotisen
Here and Now -albumin, joka monien muiden hienojen kiekkojen tavoin jäi koronakaaoksessa tarpeettoman vähälle huomiolle. Mennyt olkoon mennyttä, sillä The Fine Line on hieno avaus uudelle ajalle.
Lähes yhdeksän minuutin mittainen matka halki musiikin ihmemaan on haastava, mutta Joviac osaa sekoittaa progehtavaan metalliinsa popin tarttuvuutta ja positiivisia väreitä, jotta taival on jouhevaa. Tietysti sovituksesta on helppo löytää
Rushille ominaisia ratkaisuja ja söpöjä pikku jippoja, mutta Joviac ei missään vaiheessa sorru näköalattomaan briljeeraukseen. Kaikki osaset ovat perusteltuja ja yhdessä ne muodostavat lähes yhdeksän minuuttisen jätin, joka osaa yllättää vielä viimeisellä minuutillaankin.
Mika Roth
Keidas: Sisko
Keidas on Helsingissä vuonna 2018 perustettu yhtye, joka taitaa hunajaisen popin ja vinksahtaneen rockin melodiset kuviot. Sisko on ensimmäinen sinkku myöhemmin tänä vuonna julkaistavalta debyyttilevyltä. Pop on kiistatta ryhmän hallussa, eikä rockinkaan kanssa tule ongelmia, mutta sinkulle ryhmä on upottanut myös funkkaavan 70-lukulaisen discon soundia.
Sisko soikin kuin boogievaihteen silmään lyönyt
Badding, josta on santanamaisin ottein saatu karsittua turhat maalaisuudet. Jotain kesäisen biisin voimasta kertoo se, että kuunnellessa päässä vilisee
Woodstock-leffan kuvia, ja 70-luvun paksuväristen tapettien kuoseja. Mukana on runsaasti vanhaa, sekä sen verran uutta, että kyseessä ei ole puhdas retropläjäys. Vokaalien hunajaisuus saattaa muodostua kynnyskysymykseksi joillekin kuulijoille, mutta ainakaan laulajaa ei pääse syyttämään tavallisuudesta.
Mika Roth
Mactopias: Aina tulee sanomista (ft. Supermäck, Olli PA, Stepa, NJML & Anneli)
Heimo Records
Oululainen sanataitelija
Mactopias oli viime vuonna pariin otteeseen esillä Desibeli.netin sinkkukoosteissa. Ironisen
Parisuhdespesiaalin superhunajaiset soundit ja funkin hohde jäivät kerrasta mieleen, eikä
Hollaan hehkusta ollut niin ikään vaikea löytää 70-luvun kuumia r’n’b/funk -viboja. Tuohon kun yhdistettiin pohjoinen tummuus ja kaipuu menneeseen, niin menestyksen kaavahan siinä oli kasassa.
Vuosi 2021 panokset nousevat ja Aina tulee sanomista -sinkku on ensimmäinen bändin kanssa äänitetty siivu. Vierailijoita on lapannut studiossa melkoisesti, kuten featuring-listaus osoittaa, mutta ruuhka kopissa ei ole ruuhkauttanut biisin virtausta. Funkkaava ja melodinen räppäys rullaa kuin alamäkeen ja tällä erää väkevää 70-luvun soundia on onnistuttu hilaamaan lähemmäs 90-lukua ja sitä kautta myös tätä päivää. Ainahan näin selvistä soundivalinnoista tulee sanomista, mutta niinhän tulee oikeastaan kaikesta, kuten Mactopias ryhmineen huomauttaakin. Loistava bändisoundi, upeat koskettimet ja herkkä rytmipuoli – pidän.
Mika Roth
Pelkkä Väliviiva: Kävelen sunnuntaina ulkona
If Society
Pelkkä Väliviiva on
Sur-Rur -yhtyeen
Ville Vuorenmaan sooloprojekti, jonka kautta aristi voi vapaasti luoda riisutumpaa, karumpaa ja karsitumpaa materiaalia. Kävelen sunnuntaina ulkona -sinkku on lohkaistu jo ilmestyneestä
Aina jossakin välissä -albumista, josta on otettu vinyylipainoskin. Albumin syntyprosessi käynnistyi jo keväällä 2018, ja saatesanojen mukaan koko kiekko on hyvin tekstipainotteinen.
Lyriikka edellä menee myös tämä kumma sinkku, joka on oikeastaan ennemminkin pitkä ja polveileva runo, jonka taustalla kuullaan vain hitusen verran musiikiksi tulkittavia äänihelminauhoja. Kitaraa hiplataan hiljaa, rumpali kilauttaa silloin tällöin peltejään ja siinä se sitten osapuilleen on, näin huomio kääntyy Vuorenmaan tajunnanvirtamaiseen havaintojen orgaaniseen kiertoon. Kertoja kävelee jonkin kaupungin kaduilla, hän näkee hajoavia ja hajonneita asioita, jotka ovat joskus olleet osa elämää. Loskaa, lunta ja sumua. Sumun sisällä on tietysti lisää paikkoja ja asioita, jolloin toden ja unen rajat voi puhaltaa mutkille. Todella mielenkiintoinen ja lumoavan kaunis sinkku, onkohan loppulevy yhtä rohkeaa menoa?
Mika Roth
Sami Joensuu: Falling Into You
Sami Joensuu on hiljalleen valmistautumassa seuraavan albuminsa julkaisuun.
The Space Unfolds -nimen kasteessa saaneen pitkäsoiton tarkempi julkaisupäivä syksyllä on tätä kirjoitettaessa yhä hämärän peitossa, mutta levyn toinen sinkku kertoo jo paljon tapahtuneista muutoksista. Vajaa vuosi sitten yllätyin monen muun tavoin, kun
Once in The Blue Moon olikin rauhaisampaa poprockia lähellä iskelmän rajavyöhykkeitä.
Falling Into You jatkaa täsmälleen samoilla linjoilla, hiljaisen haitarin täydentäessä tyytyväisyyttä ja pehmeyttä tihkuvan äänimaiseman. Toki kitarapoprock on yhä Joensuun leipäpuu, mutta muoto on silkkisempi kuin aiemmin. Ripaus rautalankaa, minkä lisäksi akustista kitaraa ja em. haitaria ujutetaan juuri oikeaan syvyyteen, hellästi laulettujen vokaalien asettuessa kaiken ylle rauhaisan taivaan tavoin. Eipä rakkauslaulua voisi paljoakaan tätä kauniimmin tehdä, etenkin kun äitelästä sokerisuudesta pysytään etäällä. Joensuu onkin jälleen kerran keksinyt itsensä ja musiikkinsa uudelleen.
Mika Roth
Sarlot: Kerubilapsi
Sarlot on kotimainen laulajatar, joka tekee modernia popmusiikkia elektronisin ja orgaanisin aineksin, melodian toimiessa johtotähtenä. Kerubilapsi on artistin kolmas sinkku, ja näistä jokainen on ilmestynyt vieläpä kuluvan vuoden aikana, joten tahti on kiivas. Mistään sen suuremmista julkaisuista ei vielä ole puhetta, eli mennään eteenpäin sinkku kerrallaan.
Ja mikäs siinä on eteenpäin puskiessa, sillä ainakin Kerubilapsi omaa pari huomattavan terävää pop-koukkua. Sarlotin lauluääni on miellyttävän melodinen ja lämpöä huokuva, jolloin lyriikoiden lievästi kornihkot kohdat taittuvat ongelmitta. Ihan oikeasti: kuka laulaa näinä päivinä enää Amorista ja hänen nuolistaan? No, nuolet osuvat kohteeseensa useammallakin eri tasolla, ja kun EDM-konevoiman kainaloon on livautettu amerikkalaista slide-kitaraa, niin kyllähän kerubilasten kelpaa tanssata riemuissaan. Korva osuu yhä väliosaan, mutta sekin saattaa olla lopulta vain kappaleen kestävyyttä lisäävä asia pitkässä juoksussa.
Mika Roth
Tapani Kansalainen: ALP (ft. Kalle Kinos, Kosola & DJ Massimo)
3rd Rail Music
Suomiräpin tekijämies
Tapani Kansalainen ei ole vieraillut Desibeli.netin sivuilla sitten vuoden 2010 debyyttialbuminsa
Eilisen keisari, narri loppuelämän. Tuon jälkeen Näsijärvi on jäätynyt monesti ja pari pitkäsoittoakin on mahtunut tähän väliin lisukkeineen. ALP on artistin toinen sinkku nykyisen julkaisijan kanssa ja nimen kolme kirjainta merkitsevät modernia kolminaisuutta: avaimet, lompakko, puhelin. Ne kun on hallussa, niin ei ole mitään hätää.
Soundit ovat hitusen retrot, mutta skrätseistä vastaava
DJ Massimo antaa kelpo tukea. Räpeissä kuullaan artistin lisäksi
Kalle Kinosta ja
Kosolaa, eikä trion kyydissä ole ainakaan tylsää. Teksteissä jokin otsikon kolmikannasta on aina hukassa. Vaikka taskuja joutuu komppaamaan urakalla ei hätä pääse päälle. Tai sitten pääsee. Neuroottisen käyttäytymisen kanssa pelaileva tarinointi saa taatusti monet suupielet kääntymään ylöspäin, sillä ainakin itsellä osa ALP:stä tuntuu olevan alati hukassa. Ehkä meilläkin asuu avaimia siirtelevä tonttu, joka hilaa myös puhelimia sohvapöydältä keittiöön ja takaisin.
Mika Roth
The Gallows Dance: Burn the Sinner
Grey Beton Records
Kouvolalainen murhafolk-ryhmä
The Gallows Dance pisti viimeksi tanhuten hirttokukkulalla, kun kevään 2020 sinkkuralli
Song for the Godless esitteli yhtyeen allekirjoittaneelle. Tuolloin rootsin kanssa värkkäävä orkesteri kutsui itseään puoliakustiseksi hautajaissaattueeksi, mutta nyt ei olla kirkkomaalla, vaan yhteisön erakkoa pistämässä roviolle. Ja jos ei nyt ihan suoranaisesti ja fyysisesti, niin symbolisesti ainakin, kun itseään siveänä pitävä roskasakki hyökkää erilaisuuden kimppuun.
Tarina on siis synkkä, mutta bändin kasaan piiskaama poljento saa jalat helposti liikkumaan rytmin mukana. Kuuluisaa groovea siis riittää ja muheva laulusoundi kutsuu hoilaamaan mukana hirtehistä kertosäettä käsiään taputtaen. Banjo paukkaa, herkin käsin soitetut perkussiot ja pohjalla pumppaava basso hoitavat perustukset, viulun kaapatessa ongelmitta itselleen soolosoittimen osuuden. Ei tämä mitään hauskaa musiikkia ole, vaan mitä riemullisinta ja herkullisinta hilluntaa.
Mika Roth
Tuhka: Hyvää hyvää iltaa
Omasta mielestäni ainakin musiikin puolella kansallinen kulttuuri ja perintö, jolle ei tapahdu mitään tai jolle ei ’saa’ tehdä mitään, on pystyyn kuollutta kulttuuria. Samoilla linjoilla taitaa olla tummanpuhuvaa elektronista musiikkia luova
Tuhka, joka on ottanut taas vanhan kansanlaulun ja muovannut siitä jotain totaalisen erilaista ja uutta – hukuttamatta kuitenkaan alkuperäistä ideaa ja tarkoitusta.
Alkuvuodesta ilmestynyt
Tuonelan koira -sinkku vaikuttaa juuttuneen pysyvästi soittolistoilleni ja sen kautta tulin tutustuneeksi trion pariin muuhunkin julkaistuun kappaleeseen. Hyvää hyvää iltaa nojaa jälleen
Annaleena Haapasalon vahvaan lauluun, mutta
Aimo Laitamon kitara ja
Lauri Pulakan hoitama konehuone ovat yhtä merkittäviä osasia suuressa kokonaisuudessa. Hyvää hyvää iltaa on mielestäni jo alun alkaen hieman vino teksti, jossa tarve omistaa toisen rakkaus haiskantaa tarpeelta omistaa toinen kokonaan. Onko se sitten tukahduttavaa halua, vai ainoastaan hieman lapasesta lähtenyttä himoa? Tulkinnan voi tehdä jokainen, mutta onpahan vanha teksti saanut ainakin karmivan komeat karmit itselleen.
Mika Roth
Velvet Ocean: My Life (Full of Chaos)
Helsinki Records
Velvet Ocean julkaisi vuonna 2019 muutaman napakan sinkun, joista pari päätyi myös Desibeli.netin sinkkukoosteisiin. Alkuvuodesta 2020 oli
Purposes and Promises -debyyttialbumin vuoro. Yhtyeen melodinen ja polveileva metalli oli vahvimmillaan loistavaa, eikä esikoisen lievä hapuilu vaikuttanut lainkaan huolestuttavalta. Nyt on koittanut toisen kierroksen alku ja My Life (Full of Chaos) -kappaleella vaikutteita on saatu mm. flamencosta. Kyllä, luit oikein.
Flamenco-kitara siis soi, vokalisti
Riitu Ronkainen laulaa upean melodisesti ja kulmikkaampaakin mieslaulua kuullaan muutamaan otteeseen. Periaatteessa My Life (Full of Chaos) on melko suoraa ja menevää eeppisempää metallia, mutta em. flamenco-palaset pistävät paletin iloisesti sekaisin. Sekoitus tulee taatusti ärsyttämään joitain, nyt kun ’vääriä elementtejä’ on mukana, mutta omissa kirjoissani rohkea siirto on osapuilleen nerokas ja näinä kaoottisina aikoina lähelle kaaosta sysätty metalli liikuttaa rintakehässä jotain syvemmältä. Iso kumarrus Oulun suuntaan, sillä nyt on luotu jotain oikeasti uutta.
Mika Roth
Velvets: Honey
The Sign Records
Velvets on tuore helsinkiläinen yhtye, joka on ehtinyt jo äänittää itsensä mukaan nimetyn debyyttipitkäsoiton. Julkaisupäivän pitäisi koittaa alkusyksystä ja ensimmäiseksi sinkuksi on valikoitunut puhdas rakkauslaulu. Ainakin tämän näytteen perusteella toistaiseksi duona toimiva yhtye soittaa klassista 70-luvun rockia tarttuvan hempeillä kertosäkeillä, mutta ei pinnoista sentään kaikkea rosoa ole hiottu pois.
Honey toistaa klassisen rockin tuttuja kuvioita ja saatesanoissa nostetaankin esiin
The Allman Brothersin vaikutus, joka ei ole vähäisimmästä päästä. Velvets ei kuitenkaan sorru ainoastaan veivaamaan kasaan ilmalla täytettyä pastissia, tai ainakin allekirjoittaneen mielestä Honeyn sydän sykkii ihka aidoista tunteista. Kertosäkeessä taustan uu-uuu laulut ja riittävän raskaasti plinkutetut koskettimet tuovatkin biisiin samaan aikaan menneiden päivien fiilistä sekä kuluvan kesän raikasta puhallusta. Kyllähän tässä boogaa mieluusti mukana, joten jäädään odottelemaan mielenkiinnolla esikoisalbumia.
Mika Roth
Lukukertoja: 3869
