Tuska Open Air - lauantai

Tuska Open Air festivaalin toinen päivä aloitettiin puhtaasti kotimaisin voimin, ulkomaisten vahvistusten sijoittuessa päivän ohjelmassa järjestään jälkimmäiselle puoliskolle. Helteisessä paisteessa vietetty päivä oli myyty loppuun jo hyvissä ajoin, joten yleinen ahtaus, jonot ja tungos värittivät etenkin loppupäivästä tapahtumaa. Hyvällä festarihengellä moisista pikkuongelmista toki selvittiin, vaikka joillain vierailla pinna saattoikin jossain vaiheessa vähän kiristyä.

Jo useampaan kertaan tämän kesän festivaaleilla voimansa näyttänyt Stam1na avasi toisen festivaalipäivän vahvalla esityksellä. Päälavan edusta oli tupaten täynnä väkeä ja ihmettelijöitä riitti vielä reilusti kauempanakin, kun Lemin suosituin metalliorkesteri pyöräytti settinsä käyntiin. Uudet kymmenen käskyä albumi on viihtynyt hyvin listoilla, joten bändin lukuisilla keikoilla tekemä sivistystyö ei ole mennyt ainakaan hukkaan.

Yhtye sai runnottua kolmen vartin sisään kunnioitettavan määrän ykkös-siivujaan, kun Hyrdekin säästeli spiikkejään ja pitäytyi enemmän soitossa. Totuttuun tyyliin debyytin ässät Väkivaltakunta, Kadonneet kolme sanaa ja Paha Arkkitehti iskivät lujaa, eivätkä uuden albumin Viisi laukausta päähän, Vapaa maa ja Kaksi reittiä yksi suunta jääneet juurikaan jälkeen. Vauhdikas esiintyminen ja tarkat soundit takasivat myös omalta osaltaan onnistuneen kokonaisuuden. Stam1nan voittokulku jatkuu aina vaan ja bändi tullaankin näkemään vielä jokusissa suven juhlissa, ennen kuin Alaha Skargeli Rohjustaa kesäkiertue on paketissa.

Taaemman teltan puolelle sijoitetun Pain Confessorin soittovuoro alkoi kellon viisareiden osoittaessa puolta kolmea. Aikainen ajankohta näkyi etenkin setin alkupuolella, kun teltan perillä oli yhä reilusti tilaa. Pikkuhiljaa väki kuitenkin löysi hämeenlinnalaisen metallimyräkän ja yhtyeelle suodun kolmen vartin aikana niin yleisön kuin äänenkin määrä jatkoi tasaista kasvuaan.

Fearrage albumin tiimoilta käynnistyneen Fear The Rage kiertueen päätöskeikka sai nauttia korkean lämpötilan lisäksi, myös äärimmäisen onnistuneista soundeista ja valoista. Tylsistyttävän pitkällä introlla käynnistynyt setti oli alun jälkeen yhtä suurta turpajuhlaa, eikä lauteilla rellestäneissä herroissa näkynyt pienintäkään kiertueväsymyksen merkkiä. Fearragen materiaaliin reilusti nojannut setti piti sisällään kaikki odotetut vetäisyt, kuten mm. ykkösnyrkit Ruin ja Fall On Evil Days. Ainoa negatiiviinen puoli keikassa oli sen lyhyys, sillä Pain Confessor on aina ollut erityisen vahva livebändi, eikä Tuskan keikka tehnyt poikkeusta tuosta säännöstä.

Ukkometson henki laskeutui Kaisaniemen kentän ylle, kun suoraan eteläisestä naapuristamme palannut Diablo otti seuraavan tunnin ajaksi hallittavakseen päälavan. Laulusta, ja siinä sivussa toisesta kitarasta, vastaava Rainer Nygård valitteli tosin, että paikalliselta nimismieheltä ei ollut irronnut lupaa rynnäkkökiväärin maastavientiin. Ongelmansa kullakin.

Runsaslukuinen yleisö ja selvästi hyväntuulinen bändi saivat nauttia auringon täydestä huomiosta ja hiki virtasikin jo parin biisin jälkeen, niin esiintyjien kuin kuulijoidenkin joukossa. Biisilista taisi olla melkein prikulleen sama kuin viikkoa aiemmin Nummirockissa, mutta mikäpäs siinä kun kasassa on noinkin toimiva setti. Read My Scars sai odotetusti aikaiseksi suurimman metakan, eikä Nygårdin tarvinnut tällä kertaa juuri innostaa väkeä yhteislauluun. Tutut Queen Of Entity ja Damien kolisivat myös vahvasti yleisöön. Diablon keikka herätteli sopivasti väkeä ja juhlien syke olikin tästä eteenpäin enemmän metalli festivaaleille sopiva.

Teltassa pikametalliset kestit järjestänyt Norther otettiin vastaan äärimmäisen äänekkäästi ja innokkaasti. Olisiko lauantain etenemisellä ”suosiollisempaan vaiheeseensa” ollut asian kanssa jotain tekemistä, kun käsiin ja hiuksiin oli tullut vauhtia yhdellä jos toisellakin juhlijalla. Kitaristi/laulaja Petri Lindroosilla oli kuuleman mukaan tuskaisa krapula, mutta sormia kohmelo ei sentään ollut puuduttanut.

Alkupuolella joku innostui viskaamaan lavalle ruotsin lipun, jota basisti Jukka Koskinen esitteli hetken aikaa yleisölle. Kun lippu oltiin asianmukaisesti viskattu sivuun ja alkukiihdytys saattoi jatkua, kuultiin Mirror Of Madness kiekon aloitusraita Blackhearted, joka sai suorastaan myrskyisän vastaanoton. Kun vyörytys oli päässyt näin hyvään alkuun, sitä ei sitten pysäyttänyt enää mikään voima. Lindroosin kärinää ja huutoa värittivät toisesta kitarasta vastaavan Kristian Rannan puhtaat lauluosuudet, jotka toivat piristävää vaihtelua vokalisointiin. Alkuvuodesta ilmestyneen Till Death Unites Us pitkäsoiton Omen biisissä monipuolinen laulu pääsikin jo toden teolla oikeuksiinsa. Soundien puolesta Northerin keikka sijoittui muutenkin teltoissa kuultujen parhaimmistoon.

Kolme varttia Northerin seurassa kuluivat armottoman nopeasti. Niinpä Lindroosin kysellessä väeltä, että pitääkö teille vielä soittaa, vastaus oli kiistattoman myöntävä. Ensimmäistä kertaa livenä vedetty Everything toimi hyvänä loppuliukuna, jonka jälkeen oli aika lähteä suunnistamaan kohti päälavaa.

Kesän festivaaleja kovalla tahdilla läpikäynyt Amorphis esiintyi lauantain viidestä päälavan aktista keskimmäisenä, joten soittoajankohta ei olisi voinut olla enää paljoakaan tätä parempi. Kentän täysi väkeä olikin jo sopivasti lämmitelty, kun kuusikko aloitti oman savottansa. Päälavan tukevat soundit yhdessä bändin hirvittävän kovan livevireen kanssa takasivat sen, että lämmöt eivät myöskään laskeneet seuraavan tunnin aikana. Tukka pyöri, liikettä riitti ja haara-asentoa otettiin – niin lavalla kuin yleisönkin puolella.



Jykevä settilista rakentui tutuista palikoista, uuden Eclipse levyn johtoaseman ollessa kiistaton. House Of Sleep, Perkele (The God Of Fire) ja Under A Soil And Black Stone kolisivat voimalla, eikä muidenkaan kipaleiden kohdalla nikoteltu. Vanhemmista helmista eniten edukseen erottuivat My Kanteleen örinä-pitoisempi versio, sekä ihaltavalla voimalla esitetty Against Widows, joka tuntuu saaneen tyystin uuden elämän Tomi Joutsenen bändiin liittymisen myötä.

Amorphis näytti nousevan selvästi päivän suurimmaksi kotimaiseksi nimeksi. Vokalistin vaihdoksen myötä aimo annoksen uutta energiaa live-esiintymisiinsä saanut orkesteri ei tunnu heittävän huonoa keikkaa ja Tuskan esiintyminen oli vielä selvästi sieltä terävämmästä päästä.

Eestiläinen Metsatöll julkaisi alkuvuodesta erinomaisen Terast Mis Hangund Me Hinge 10218 albumin, jolla tämä kansanperinnemetallia, tai tulkinnan mukaan pakana/folk metallia, soittava yhtye kävi läpi alkuhistoriaansa. Kyseisen kiekon valossa Metsatöllin keikalta saattoikin toivoa paljon. Teltan kolmen vartin ajaksi yleisöllä, laululla ja tanssilla täyttänyt nelikko ei olisikaan voinut juuri tätä paremmmin täyttää siihen asetettuja toiveita.

Setti käynnistyi kun kitaristi/vokalisti Markus saapui lavalle pienen rummun kanssa. Vaikka rumpukapula hajosi jo parin iskun jälkeen kahteen osaan, välittyi olennainen osa viestistä yleisölle. Niinpä rytmikäs taputus saattoi torupilliä (eestiläinen säkkipilli) soittavan Laurin, bassosta vastaavan Raivon ja rumpujen taakse asettuvan Atson estradille. Metsatöll sai vaivatta lietsottua perämmäiseen telttaan festivaalien riehakkaimman tunnelman, kun kansa otti yhtyeen folkahtavat metallirallit omikseen suurella sydämellä. Nähtiinpä keikan aikana jopa yksinäinen ”crowd surffarikin”, joka tosin päätyi nopeasti tantereeseen. Bändi itsekin näytti hämmästelevän äärimmäisen lämmintä vastaanottoaan ja Markus muisti ylistää kuulijoita parissakin pidemmän puoleisessa spiikissä.

Torupilliä soittava Lauri vaihtoi kertaalleen soittimensa kitaraan, mutta suurimman osan aikaa herra puhalteli tätä jännittävän näköistä soitinta. Äänimiehellä tuntui olevan todellisia vaikeuksia kyseisen instrumentin kanssa, sillä ainakin pari kertaa äänet olivat täysin kateissa. Kolmen vartin setti meni jo melkein punaisille minuuteille, mutta kun hurmioitunut väki piti karmeaa mekkalaa, palasi Metsatöll lauteille vielä yhden encoren ajaksi.

Ruotsalaisen progemetallin lippulaiva Opeth parkkeerasi Titanicin kokoisen jahtinsa seuraavaksi päälavalle. Reilun tunnin ja muutaman biisin mittainen setti saattoi näin alkaa, auringon armottoman paisteen alla.

Lukuisille bändin faneille kyseessä oli todeksi käynyt märkä uni, vaikka yhtyeen teknisesti ja taiteellisesi täydellisyyksiä hipova metallikoukerointi olisi varmasti toiminut huomattavasti paremmin klubimaisessa ympäristössä, tai kotona kuulokkeiden välityksellä.

Kaisaniemen kentän kirkkaassa auringonpaisteessa Metsatöllin hurmoksellisen keikan jälkitunnelmissa näistä kiistattoman taitavista, mutta huomattavasti seesteisimmistä mammuttikappaleista, ainakaan allekirjoittanut ei kuitenkaan tahtonut saada oikein mitään otetta. Suurin osa väestä oli kuitenkin tyystin toista mieltä asianlaidasta, mikäli yleisön villejä reaktioita oli uskominen.

Alankomaalainen Epica syntyi kun kitaristi Mark Jansen erosi After Forever orkesterista ja perusti uuden, melko paljon samoilla suunnilla operovoivan bändin. Epica onkin melodista goottimetallia puhtaimmillaan ja klassisesti ääntään viime vuodet kouluttanut yhtyeen laulajatar Simone Simons luo väkisinkin mielleyhtymiä Nightwishin suuntaan.

Naislaululla varustettua melodista goottimetallia on tosiaan riittänyt viime aikoina, mutta Epican etu moniin kilpailijoihinsa nähden on sen tavattoman korkea laatu. Ensinnäkin yhtyeen kappaleissa on riittävästi tarttumapintaa, voimaa ja näkemystä. Tämän lisäksi Simonsin laaja-alainen ääni, joka taipuu neidon nuoren iän ja lyhyen laulukoulutuksen huomioon ottaen hämmästyttävän hienosti, tuo jo valmiiksi koukukkaisiin sävellyksiin entisestään lisää syvyyttä. Jansenin death örinät, kahden kitaran runsas käyttö sekä taustalla vaikuttavat koskettimet kantavat myös kortensa kekoon, joka kasvaa lopulta todella korkeaksi.

Teltassa riitti alkuun hyvinkin tilaa, mutta setin edetessä väki tuntui todella löytävän bändin. Niinpä sekä rivit että tunnelma tihenivät tasaiseen tahtiin, kun kolmen vartin mitta kääntyi kohti loppua. Keikka käynnistyi Consign To Oblivion albumin tunnelmissa, kun Huban K´u instrumentaali introa seurasi nopeasti tarttuva Dance Of Fate. Simonsin ilmestyessä estradille eturiveistä kuului jopa kirkumista, joten bändin käyrä osoittaa selvästi ylöspäin. Meteliä katsojista sai puristettua myös Death coveri Crystal Mountain, joka kääntyi vaivatta uudistuneeseen muotoonsa.

Epican jälkeen nähtävänä oli vielä Venom, mutta koska Cronos – Mantas – Abaddon triosta paikalle oli saapunut vain Cronos, kyseessä ei ollut enää se takavuosien klassinen Venom. Niinpä keikka jäi allekirjoittaneelta kokonaan väliin. Fanaattisimmat fanit saivat varmasti juuri sitä mitä hakivat, olihan tämä harvinaista herkkua. Toivoa sopii että vielä joskus koittaisi se päivä, jolloin ryhmän voisi nähdä myös siinä ainoassa oikeassa muodossaan.

Jatka tästä sunnuntain tapahtumiin.

Tästä voit palata perjantain raporttiin.

Teksti ja kuvat: Mika Roth