Pain Confessor: Fearrage

Megamania

Hämeenlinnalainen Pain Confessor keräsi kunniaa ja kumarruksia parin vuoden takaisella Turmoil debyyttialbumillaan, joka nosti tämän tuoreen death-thrash yhtyeen suuremmankin yleisön tietoisuuteen. Kyseinen kiekko yllätti myös allekirjoittaneen vähintäänkin positiivisesti, joten odotukset tätä uutukaista kohtaan ehtivät odotellessa nousta jo melkoisiksi.

Siinä missä debyytti lähti aukenemaan vaivatta jo ensimmäisellä kuuntelukerralla, vaati Fearrage heti alusta lähtien huomattavasti enemmän aikaa. Ensimmäisenä huomio kiinnittyy kappaleiden selvästi seestyneeseen vauhtiin, pidettiinhän vielä debyytillä tallaa laudassa miltei jatkuvasti. Pääosin keskitempoiset kipaleet nojaavat tosin nytkin tuttuun tyyliin massiivisiin kitaravalleihin, joita rytmiryhmä tukee tanakalla soitollaan. Markku Kivistön vokalisointi on edelleen takuuvarmaa laatutyötä ja herran repertuaari tuntuu vain laajentuneen entisestään. Melodista laulua, suoraa karjuntaa sekä matalampia taajuuksia tarjotaankin tasaiseen tahtiin, eikä yksikään puoli jää muiden varjoon. Taustalla vaanivat koskettimet pääsevät vierailemaan valokeilaan aiempaa useammin, vaikka niiden tekemä työ onkin yleensä lähinnä tunnelmallista.

Monikaan asia ei siis ole tekniseltä kantilta katsottuna muuttunut, mutta yhtyeen tyylissä on silti tapahtunut selkeä linjan muutos. Thrash on saanut väistyä sveudumallisen melodisen deathin tieltä, eikä kappaleista löydä enää samanlaisia pikakoukkuja kuin aikaisemmin. Fearrage onkin ensisijaisesti yksi suurempi kokonaisuus, joka vaikuttaa parhaiten suuremmissa erissä nautittuna ja mielellään vielä pienellä toistolla ryyditettynä. Näin ollen kiekon kohokohtia on vaikea osoittaa, kun laatu on tasaisen vahvaa. Tämä tasaisuus on tosin vastavuoroisesti taannut myös sen, että matkalla ei koeta ainuttakaan notkahdusta.

Fearrage on siis kelpo kiekko, jonka vahvuudeksi kääntyvä tasalaatuisuus pääsee aikaa myöten yhä paremmin esille. En silti voi kieltää sitä tosiasiaa, että minulle tämä pitkäsoitto oli pienen pieni – sellainen viiden prosentin mittainen – pettymys. Keikkoja silmällä pitäen tilanne on nyt suorastaan herkullinen, kun bändillä on arsenaalissaan enemmän eri tyyppisiä kappaleita. Hyvälle näyttää siis tulevaa festarikesää silmällä pitäen...