Pienet

Pienet II - Elokuu 2023

23.08.2023


Babel: Mirrors Babel: Mirrors
PME Records

Babel on Karin Mäkirannan ja Mikko Pykärin muodostama duo, joka murskaa romanttisen kitschin ja pehmeän haaveilevan popin keinoilla esteet tieltään. Keväinen Crush sai kesällä jatkoa Closer-sinkusta ja nyt on aika koota jo osia tulevasta Marriage-albumista yksiin kansiin.

Viiden kappaleen EP on kuuleman mukaan siis osa pitkäsoittoa, joten oletan kaikkien numeroiden mahtuvan myös isolle kiekolle. Ja eihän näin hienojen pop-kappaleiden päällä kannata tietenkään istua, sillä yksinkertaisen toimiviin kuvioihin luottava kaksikko osaa luoda minimalismista maksimaalisen täyteläistä dream poppia. Avausraita Mirrors on silkkaa makeutta huulilla ja huurretta drinkkilasin reunalla. Babel onnistuukin kerran toisensa jälkeen luomaan valveunimaisen tilan, jossa musiikki liikkuu ympärilläsi ja vajoat hymyillen melodioiden käsivarsille. Hivenen menevämpi Closer keikuttaa lanteita ja vaikka Lost In It keventää otetta yllättävänkin paljon, tarvitaan näitäkin raitoja pitkäsoiton magiikan synnyttämisessä.

Babelin kyky keskittyä soundin kirkkauteen, vähäeleiseen lauluun ja bassolinjojen taloudellisiin kuvioihin rakentavat loistavat kulissit dream popin erilaisille luvuille. Upottavan pehmeää on, raukean unettavaakin toisinaan, vaan ei koskaan tylsää tai millään tavoin turhalta tuntuvaa.

Mika Roth


Barrel: Unanticipated Confessions of Love Barrel: Unanticipated Confessions of Love

Tamperelainen metallipartio Barrel esittäytyi vuosi sitten Bullet With Your Name EP:n avulla. Kovin kasarista metallia tuli vertailtua mm. Anvilin ja Judas Priestin tekemisiin, enkä peräänny noista sanoista tällä toisellakaan kierroksella.

Ihmisen tuntojen pimeimpiä puolia rohkeasti konseptihengessä luotaileva EP on kolmen erilaisen numeron summa. Biisitrion kiistatta tarttuvin yksilö on kiistatta Ed, joka avaa pelin esitellen sielultaan sairaan henkilön. Omien demoniensa riivaaman piruparan, jonka sisälle on syntynyt jotain suunnattoman pahaa. Perinteisempää heavya kaikuva Man of the Book nostaa panoksia rouhean metallin laukatessa kelpo tahdilla eteenpäin ja jopa kertojamaisen kerronnan sopiessa kuvaan. Lähes seitsenminuuttinen ankkuriraita Will It Take the Void sulkee tarinan progehtavissa maisemissa, tuskan vain jalostuessa.

Unanticipated Confessions of Love on kaiketi tarina rakkaudesta, jossa kaikki muuttuu hiljalleen aina vain painajaismaisemmaksi ja ahdistavammaksi. Tekeekö se tunteista kuitenkaan viallisia, kuinka väärässä voit rakkauden asialla olla? Kimurantteja kysymyksiä ja vaikeita aiheita, joita Barrel onnistuneesti pyörittelee.

Mika Roth


Creep Season: You Know Exactly Who You Are Creep Season: You Know Exactly Who You Are
Playground

Helmeilevän melodista indiepoppia soittava Creep Season palaa yllättävän nopeasti takaisin sorvin ääreen, kun mainio sinkkuraita Sunlamp on saanut kaverikseen kolme muuta siivua. EP startataan jo toimivaksi havaitulla sinkulla, mutta keskitytään nyt niihin kolmeen muuhun numeroon.

Love Rests on rokimpaa ja levottomampaa rutistelua, jossa edelleen melodia komentaa, mutta jonka päällystöön kuuluu myös öisiä modernimpia vivahteita edustavia elementtejä. Eipä ihme että siivusta jalostettiin kesän alussa ykkössinkku. Terävien kärkien takana Rowan chillailee päälle kuuden ja puolen minuutin verran, suorastaan grungehtavien myllytys- ja särökohtien iskiessä samaan aikaan hiljaisesti ja lujaa. A Venture on puolestaan nimensä mukainen seikkailu rahdun kokeellisemman ja pilvisemmän ilmaisun parissa, joka tällä erää tuottaa vähintäänkin puolittaisen onnistumisen.

Creep Seasonin vahvuus lepää värikkyydessä, joka neljän biisin mittaisella annoksella kääntyy tosin osin tekijöitään vastaan. Pitkäsoittoformaattiin levitettynä näin värikäs ja monitahoinen materiaali kylläkin toimisi taatusti jo tehokkaammin, mutta se onkin sitten ihan oma tarinansa. Tärkeintä lienee nyt sinkkuässien huippuluokan tarttuvuus, sekä jokaisen raidan melodisuus.

Mika Roth


Hirsipuutarha: Viimeiset inhimilliset ajatukset Hirsipuutarha: Viimeiset inhimilliset ajatukset

Vanhemman liiton metalliin uskova ja omien sanojensa mukaan ”suomeksi huudettua rässiä” tarjoava Hirsipuutarha on niputtanut biisejä vanhalle kunnon promoläpyskälle. Hommat on tietysti hoidettu analogisesti, eli pistetty kirjaimellisesti nauhalle.

Entä toimiiko vanha kaava, tuntuuko thrashin potkinta persauksissa? No totta hitossa, minkä alkujaan jo digisinkkuna vajaa kaksi vuotta sitten ilmestynyt Hell-O’-Kitty välittömästi osoittaa. Ilmassa on Slayerille ominaista uhkaa, varhaisen Megadethin kaikelle haistattelevaa asennetta ja soundit – ne ovat todella autenttiset rakentavalla tavalla. Kakkosiskuksi valittu Sanomattoman katkera pakko pystyy ylittämään neljän minuutin haamurajan, kääntäen samalla sävyt entistäkin mustemmiksi, enkä sulkisi norjalaisen maailman vaikutusta pois enää näin synkästä väännöstä. Biisitrion täydentävä Viimeiset inhimilliset ajatukset kääntää kuitenkin mittarit takaisin perinnerässäyksen puolelle ja terhakka päätös jättää kirpsakan maun suuhun.

Valkeakoski/Tampere-akselilla operoiva yhtye hallitsee thrashinsa ja hyödyntää suomenkielisyyttään taiten. Mustat sävyt ovat läsnä, mutta suoran runnova pauke pitää katseen riittävän koholla. Toimii.

Mika Roth


Juurakko: Juurimultaa Juurakko: Juurimultaa

Kotimaisen juurimusiikin omapäinen kummajainen ja intomielinen kokeilija Juurakko julkaisi loistavan albumin loppuvuodesta 2019. Yhdeksäs talvi syntyi kuitenkin muutosten aikaan ja se on saanut odottaa jatkoa aina kuluvaan vuoteen asti. Uuden EP:n biisejä yhtye julkaisi jo omassa podcastsarjassaan keväällä ja nyt neljä raitaa ilmestyvät myös virallisena laitoksena.

Aikaa on siis kulunut, eikä Juurakkokaan jatka entisillä laduilla sivakoimista, ei ainakaan vailla muutoksen tuulahduksia. Kauneimmillaan juurakoitu kansanmusiikki on Kehruulaulun hellästi saatellessa lasta uneen, tosin kanteleen rinnalla kuullaan myös banjoa, harmoonia sekä tietysti Juurakolle ominaista moniäänistä laulua. Samoissa vesissä uidaan veden emännän Vellamon kanssa. Tämäkin numero ylittää seitsemän minuutin rajan ja kulkee maisemasta toiseen kuin huomaamatta, rikkaan ja pääosin akustisen soitinarsenaalin kauhoessa vähemmän koettuja vesiä. Suomalaisuus sekoittuu kuin itsestään angloamerikkalaiseen ja näin syntyy samalla jotain ainutlaatuisen uutta, jota kannattaa vaalia tarkoin.

Juurakko hallitsee kauneuden, mutta ilman kontrastia sävyt jäisivät laimeiksi. Valita Jurvan kuntaan onkin sitten viittä vaille protestilaulu ja/tai kupletti, jossa valitetaan kaikesta mahdollisesta vino virne naamalla – valittaminen kun on ihmiskuntaa halki aikain yhdistävä ominaisuus. Kello ja kompassi käsittelee puolestaan sodan alta pakenemista, evakkojen kohtaloita ja arvaamatonta maailmaa, mikä sekin on jälleen ajankohtaista. Aikaahan se otti lopulta melkoisesti, mutta Juurakko on onneksemme täällä taas.

Mika Roth


Miscreantics: Syndicate Miscreantics: Syndicate

Tampereelta jyrähtää oikein isommin, kun keskellä pahinta koronapandemiaa alkunsa saanut Miscreantics pääsee esittelemään taitojaan. Groovaavan ja silti lyijynraskaan metallin perintötekijät jakautuvat aika tarkkaan puoliksi deathin ja thrashin kesken, floridalaisten rämeiden löyhkän löytäessä sieraimet.

Perinteistä ja tuimaa on siis meno, mutta trion jäsenillä on kokemusta alalta jo parin vuosikymmenen edestä, joten kyllä tässä viikate, kuokka ja lapio jo kourassa pysyvät kovemmassakin vauhdissa. Sessiovokalistin kanssa purkitettu Syndicate on neljän siivun tiivis nippu, kokonaiskeston ollessa karvan alle 13 minuutin. Trips laukkaa jopa sen verran reippaasti halki maiseman, että death’n’rollkin käy mielessä kuvausta pohtiessa. Herkullisesti nimetty ankkuriraita Zombie Syndicate pureutuu myös asian ytimeen, supermassiivisen rakenteen pyöriessä akselinsa ympäri ja melodian istuessa raa’an muodon turboruuviksi.

Tolkuttomiin mittoihin karkaavan raskauden ja tylyyden naittaminen melodisuuteen on omanlaistaan alkemiaa, mutta Miscreantics hallitsee mitä selvimmin nämä noituuden muodot. Nyt kun löydetään vielä pysyvästi heppu mikrofoniin hönkimään, niin en näe enää mitään rajoja ympärillä.

Mika Roth


Miss Vain: Crocus Biflorus Miss Vain: Crocus Biflorus

Raskaan rockin ja melodisen metallin välillä myllyttävä Miss Vain osui maaliskuussa mielestäni häränsilmään, kun melodisuuden ja mätön kultaista tasapainoa haettiin All the Same -sinkulla. Biisi tarttui ja möyrysi, mätti ja kuitenkin samalla kuiski popahtavasti toiseen korvaan. Sittemmin linjoille on saatu kaksi muutakin sinkkua ja nyt kaikki kaavitaan kasaan neljän biisin EP-levylle.

Kiekko korkataan ’uudella kappaleella’, eikä ärhäkällä kitaralla käyntiin potkaistava One to Burn joudu kainostelemaan kovassa seurassa. Tutut kaarrokset raskailta harjanteilta melodisiin laaksoihin käydään läpi, ja kun ensimmäisen minuutin täytyttyä päästään koskettimien vahvistamaan kertosäkeeseen huutokohtineen kaikkineen, niin onhan se siinä. Nämä heput vain osaavat tehdä hittibiisejä, jotka yllättävät kaikessa arvattavuudessaankin. Kiekon toisessa päässä juhannuksen jälkeen sinkuksi vapautettu Song of Solitude uskaltautuu lähimmäs viiden minuutin virstanpylvästä ja tässä seurassa jopa kokeelliseksi katsottava rockmetalli-eepos ottaa kaiken ilon irti melodiansa suomista mahdollisuuksista. Progehtaa ehkä hiukan nurkistaan ja folkahtaa helmoistaan, mutta niin vain tämäkin arpa voittaa.

Neljä toisistaan sopivasti eroavaa vetoa, neljä maalia ja tulevaisuus täynnä mahdollisuuksia. Kaikki on siis mallillaan Miss Vainin leirissä, joten välitilinpäätöksen jälkeen bändi voi suunnata mihin tahansa suuntaan.

Mika Roth


ÅK-47?: No Sheep Left To Count ÅK-47?: No Sheep Left To Count
Fast Decade Records

Iloisesti skeittipunkkia sekä purkkapoppia sekoitteleva ÅK-47? ei ole valinnut helpointa nimeä tai kirjoitusmuotoa sille, mutta ainakin verkosta tietoa etsiessä tulee törmättyä monenlaiseen asiaan. Ensimmäisen EP:nsä jo yli vuosikymmen sitten julkaissut bändi hallitsee kuitenkin musiikillisen sarkansa ja tamperelaisten uusin biisinippu pitää pintansa.

Amerikkalaisen soundin päivitys pohjoisiin maisemiin ei ole aina ongelmatonta, mutta vaikka nelikon esikuvat ovat aika helposti arvailtavissa, on No Sheep Left To Count kaikkea muuta kuin hengetön läjä nostalgiaa ja pastisseja. Jos mahdollisia sinkkuja pitäisi biisikuusikosta nostella esiin, niin Jungle Drum menevine melodioineen ja väliosan ska-yllätyksineen olisi aika helppo ja ilmeinen valinta. Astetta pienemmin vasaroin takova ja veikein vokaalein varustettu Tetris loksauttelee myös värikkäät palikkansa sen verran vaivattomasti paikoilleen, että tarttuvuus on taattu. Ainoana alle kolmeen minuuttiin puristuva avausraita All The Way leikkii myös onnistuneesti melodiallaan ja muodollaan, jossa kaikki ei olekaan sitten lopulta niin helposti ennustettavaa.

ÅK-47? onkin jännittävä tuttavuus, koska mikään ei ole uutta ja silti satunnainen arviosetäkin huomaa maton katoavan tasaisin väliajoin jalkojen alta. Että mites se biisi nyt näin meni ja kappas, tekivät tuollaisenkin siirron. Kuten todettua tamperelaisilla on homma rautaisesti hallussa.

Mika Roth


Penniless: The Ones Behind Your Door / Sweet Lobotomy Penniless: The Ones Behind Your Door / Sweet Lobotomy
Soit Se Silti

Aika on kumma juttu, koska joihinkin se ei tunnu vaikuttavan juuri lainkaan. Koosteen konkariosastoa edustava Penniless nauttii maagisesta suojasta, jonka ansiosta bändin kitararock soi kuin junnuilla konsanaan – paitsi että kokemus tuo mukanaan vakautta, varmuutta ja näkemystä. Kaiken kukkuraksi tuplasinkku tasoittaa tietä seuraavalle studioalbumille.

Penniless osaa niin takoa kuin tanssittaa, mutta etenkin uuden biisiparin Sweet Lobotomy -numero saa svengaavine venkoiluineen vipinää tennareihin. Kaljat seinille ja rokkenroll, todetaan saatesanoissakin, enkä voi kuin yhtyä näihin viisaisiin sanoihin. Vahvan paluun itsekin tehnyt Queens Of The Stone Age saattaa käydä verrokkina mielessä, mutta siitähän ei ole ainakaan haittaa tässä tilanteessa. Tuplasinkun voimallisempi veto on kuitenkin A-puoleksi valittu The Ones Behind Your Door, jolla groovepitoisuudet nousevat ja rouhea veivaus vie suuntavaiston. Rockin murikoitahan tässä vain yhteen hakataan, mutta kuinka riemukkaasti kipinät taas lentävätkään. Kaikki kunnia siis yksinkertaisuuden nerokkaalle monimuotoisuudelle, jonka ansiosta rock ei kuole koskaan.

Vuodenvaihteessa siintää jo uusi albumi, jolta löytyy näiden herkkujen lisäksi myös viimekesän voimasinkku Actor. Olkaamme siis varoitettuja Nakkilan ylpeyden voimista, näillä näytöillä albumi tulee aiheuttamaan melkoisen jysäyksen.

Mika Roth


Pienet Päiväunet Pienet Päiväunet: Pienet Päiväunet
Kumori Records

Kyllähän se niin on, että Pienet Päiväunet ovat aina paikallaan, joten helsinkiläisen yhtyeen nimi on ainakin kohdillaan. Neljän biisin mittaisen EP:n julkaissut bändi yhdistelee raskasta iskelmää kitararokin moniulotteisiin syövereihin, noin lyhyen ytimekästä saatekirjettä lainatakseni. Rockin allekirjoitankin mukisematta terminä, mutta iskelmä pistetään kyllä vahvoihin lainausmerkkeihin.

Rock toimii siis näidenkin nokosten peruskalliona ja suomalaisesta melankoliaiskelmästä tuttu surumielisyys on selvimmin pakettia leimaava tekijä. Inhorealistista kurjuusarkea kuvaava Vanhempien vastuu osuu täsmälleen niihin lähiöbaarien takanurkkiin ja pöytien alle, jonne Leevi ja kumppanit osuivat jo niin monesti aikoinaan biiseillään. Reippaammin jalkaa nostava Yläkerran koira on taas uudesta aallosta kumpuava numero, jonka energisyyden soisi leviävän muillekin raidoille. Häkkilintu ojentelee myös siipiään valoisammalle puolelle kaltereita, musiikkinsa puolesta nyt ainakin.

Pienet Päiväunet pyrkii löytämään sopuisia tiloja pienistä paikoista, tarttuvia melodioita sointukulkujen taitoksista ja tarttumapintoja sanojen kotoisista tiheiköistä. Näin syntyy askarruttavan viehättävää ja ilmavaa kitarapoprockia, jossa myös raskaus on parhaimmillaan hyvinkin suhteellinen käsite.

Mika Roth


Rituals: I Found Myself In The Dark Rituals: I Found Myself In The Dark
Marshall Records

Pohjois-Englannista kotoisin oleva Rituals on tämän koosteen ainut ulkomaalaisvahvistus. Newcastlen metalcore-hirmut eivät ehkä luo mitään totaalisen uutta, mutta antavat siinä määrin tiukan metallipaketin arvioitavaksi, että turha tässä on nenäänsä nyrpistää.

Bändikisan kautta jalkaansa keittiön oven väliin saanut yhtye esittelee kolmen biisin EP:llä niin melodista ymmärrystään kuin raskaamman paukuttamisen taitojaan. Viimeisen viiden vuoden aikana komean sinkkupinon maailmalle lykännyt yhtye osaa kieltämättä kiteyttää paljon asioita plus kolmen minuutin mittaisiin annoksiin, eikä Rituals puske vain yhtä kaistaa härkäpäisesti kohti maaliaan. Sinkuksi nostettu Living Blind on itseoikeutettu kärkiveto, jolla metalcoren ja modernimpien raskaiden ainesten tasapaino on mallillaan. Mielenkiintoisia reittejä kulkee myös ankkuri I Found Myself In The Dark, kun raskain mäiske limittyy aivan toisenlaisten kerrosten kanssa yhteen. Ärhäkän alun ja komean lopun välissä Cataclysm yrittää julmistella rajummin, mutta näissä kisoissa lohkeaa vain pronssitila.

Rituals on raivaamassa itselleen tilaa maailman metallimarkkinoilla ja kisailun kautta avautunut mahdollisuus tavoittaa entistäkin suuremmat massat on käytetty taiten hyödyksi. Vielä kun kaavaan saisi ripauksen lisää persoonallisuutta, niin sittenhän sitä kelpaisi tehdä jo pitkäsoittoakin pienjulkaisujen jatkoksi.

Mika Roth


Sargassus: King of the Sun Sargassus: King of the Sun

Post-metalin syvässä päässä Sargassus hämmenteli oikein kunnolla vesiään edellisellä The Albatross EP-levyllään. Reilu puolitoista vuotta myöhemmin King of the Sun EP työntää rajoja vielä kauemmas, ulommas ja etäämmälle, joten nyt ollaan siis jo post-post-jossain.

Kolme raitaa, hyvällä tavalla hivenen kummallinen intro sekä roppakaupalla erilaisia teemallisia tasoja. Tuohon kun lisätään tuhti annos deathin mustuutta, valoa loistavaa psykedeelisyyttä, sekä muita värikkäitä, progehtavia ja kattoon asti kopsahtavia muotoja, niin johan on taas purettavaa ja purtavaa. Kokonaismittaa koko komeudelle kertyy lähes 19 minuuttia, eivätkä langat juuri risteä toistensa ylitse tuona aikana. Monin tavoin kesäsinkuksi valittu Breed of the Exodus on kuin pienoispotretti koko paketista, mutta kuninkaaksi kuninkaan paikalle tahtoo myös nimiraita King of the Sun. Kyseisellä ankkuriraidalla Sargassus soundaa selvästi perinteisemmältä, mutta metallin ytimen yhä eloisana pitäen.

Bändi sukeltaa jalon rohkeasti luomansa syöverin silmään, mutta tuimimmatkin metallimyllytykset asettuvat isossa rakennelmassa lopulta kohdilleen. Noin kuuden minuutin mittaiset möhkäleet ovat aikamoisia paloja purtavaksi ja kaiken prosessointi ottaa aikansa. Olenkin sitä mieltä, että albumi – tai ehkä jopa tupla sellainen – olisi näin teosmaiselle musiikille toimivin muoto.

Mika Roth


Selkäsauna: Erottamattomat Selkäsauna: Erottamattomat

Selkäsauna ilmoittaa olevansa ehkäpä maailman kovin raumalais-norjalainen yhtye, enkä lähde sen kummemmin haastamaan toteamusta. Nelihenkinen bändi takoo raskasta suomenkielistä rockmetallia, jota voi kutsua vaikka raskaammaksi suomirockiksi, ja EP:n neljällä raidalla riittää ainakin painoarvoa.

EP:n biisijärjestyksestä ei ole tätä kirjoitettaessa tietoa, mutta omaan korvaan Soutaja saa kokan jo mukavasti kohisemaan ja karvan päälle kolmeminuuttinen Kuningas omaa selvää tarttuvuutta nopeammalla kulullaan. Ensinnä mainitulla siivulla on jopa motörheadmaista alkuvoimaa, josta on etsitty sangen onnistuneesti viikatemaista melankoliavallia, kun taas kunkku rällää väärän kuninkaan päivän jatkobileissä. Herkimmillään Selkäsauna on puolestaan puhtaaksi rakkauden tunnustukseksi paljastuvalla Erottamattomat-raidalla, joka tiedostaa läheisimmän ihmisen arvon ja ymmärtää tunteen voiman. Rujolla ja kolholla tavalla kaunista, eli todella suomalaista. Tuhka on vielä toveriaankin tummempi, mutta tunne on vahvinta mahdollista sorttia, vaikka sävyt kääntyvätkin jo suorastaan mustanpuhuviksi.

Selkäsauna uskaltaa pelata kätensä patavaltteja ja kun osia työnnetään riittävän reunalle, saattavat ne avata aivan uusia mahdollisuuksia tutkittaviksi. Syksymmäksi luvataan toista EP-levyä, joten nimi mieleen.

Mika Roth


Soft Knees: Three Tales Soft Knees: Three Tales

Soft Knees on Antti Mäntysaaren ja Jarno Kilpiän vuonna 2010 muodostama yhteistyöprojekti, jonka elektronisessa maailmassa on tilaa niin soittimille kuin monille muillekin erilaisille linjoille. Onkin yllättävää, etten ole aiemmin törmännyt yhtyeeseen, etenkin kun he ovat tehneet yhteistyötä mm. Tapani Rinteen kanssa.

Kolmen biisin EP:n kahdella raidalla duoa avittaa glxblt, eli Ville Rastas, eikä näissä talkoissa ainakaan hoppu höngi niskaan. Päälle 18 ja puolen minuutin yhteismitta on kuitenkin monin tavoin perusteltua, sillä upeiden instrumentaalikappaleiden kiertele sekä kaartelu tarvitsee aikansa ja tilansa. Night Bazaar Odyssey johdattaa hienovaraisen viulun ja tarkoin valittujen synasoundien avulla ajatukset idän psykedeelisimpiin suuntiin, kun taas Dubzlin Bliss lunastaa nimensä kolme ensimmäistä kirjainta poikkeuksellisen ilmavalla liitelyllä. Dubista on moneksi, eikä basson tarvitse aina tulla seinästä sisään, kuten voimme nyt selvästi havaita. Mielenkiintoisen lisänsä antaa myös glxblt:in sähkökitara, joka vaeltelee ja koristelee niin Dubzlin Blissin kuin Elegyn pinnat. Eihän se ainakaan huono juttu ole, että Mike Oldfield ja David Gilmour nousevat näissä yhteyksissä mieleen.

Three Tales on kirjaimellisesti kolmen hyvin erilaisen luvun summa, joka saa ajatukset karkailemaan toisinaan hyvinkin yllättäviin suuntiin sekä aiheisiin. Elektronisen sydämen syke on sangen orgaaninen, kiireettömien numeroiden tarjotessa kauniita tuokioita satunnaiselle tarinamatkaajalle.

Mika Roth


The Divergent: Close Your Eyes and Perish The Divergent: Close Your Eyes and Perish

Hämeenlinnalainen moderni metallibändi The Divergent on kuluvan vuoden aikana julkaissut kolme sinkkua, jotka niputetaan EP:llä yhden uuden biisin kera yksiin kansiin. Kaveriksi on sujautettu myös täysin linjasta poikkeava intro sekä outro, joiden perusteella bändiltä löytyy lukkarinrakkautta myös ambientin ja uhkaavan synamaalailun suuntaan.

Pääaiheena on nyt kuitenkin metallin mäiske ja jo talven pakkasille vapautettu Tyrant summaa bändin vahvuudet ja kunnianhimon mitä onnistuneimmin. Matkan varrella koetaan metallipyörteiden repiviä voimia, noustaan välillä hempeisiin ja suorastaan viehättäviin korkeuksiin, kunnes terävät kitarat ja mörisevät vokaalit palauttavat painovoiman jälleen maailmaan. Hetkittäin ns. perinteisemmän metallin vyörytyskohdat tulevat taas melodioineen suoraan kasvoille, eikä seuraavaa mutkaa ole aina helppoa arvailla. Tarttuvin ja perinteisin Malignant iskee metalcoren ja progeisen kurvailun risteykseen onnistuneesti, kun taas Hexes on puolestaan joukon suorin metalcore-pamaus, vaikka suomenkieliset tekstit lopussa rikkovatkin kuvaa – tietysti. Kovassa seurassa ’uusi biisi’ Harbingers of Vanity on tiukassa paikassa, mutta ainoana viiden minuutin tuolle puolen ehtivässä megaliitissä riittää myös löydettävää ja sulateltavaa.

Olen hieman kahden vaiheilla, että onko The Divergent vienyt kimuranttiutensa liian pitkälle, vai pitäisikö tulevaisuudessa pyrkiä tekemään vieläkin kunnianhimoisempaa metallilabyrinttia. Materiaalia on runsaasti, tasoja, tarkoituksia, teemoja ja vinkkejä pursuaa joka nurkasta, mutta ytimistä löytyy kestäviä sydämiä.

Mika Roth




Lukukertoja: 2142
Facebook
Artistihaku
Pieniss� my�s