Pienet

Sinkut - Heinäkuu 2023

06.07.2023

AFTA: Bascet Case (Yö hautuumaalla)

AFTA on melodista ja kovasti ysärihenkistä punkrockia soittava yhtye. Ensimmäisenä koronakesänä julkaistu debyytti-EP sai välissä jatkoa joulusinkusta ja nyt on seuraavan siivun vuoro. Bascet Case (Yö hautuumaalla) on herkkiä asioita käsittelevä biisi, jossa kertoja muistelee oman käden kautta poistunutta ystävää. Syksyksi luvatun debyyttialbumin ensimmäinen sinkkuvalinta onkin tekstinsä puolesta pysäyttävä kokemus, kun asiat kerrotaan suorasti ja silti rakkaudella.

Tarina menee niin, että keikalla oleva yhtye päättää käydä kaverinsa haudalla, mutta ei sitten löydäkään oikeaa paikkaa. Fakta ja fiktio sekoittuvat, kun Green Dayn Bascet Casea päädytään soittamaan hautapaadet yleisönä, mutta eiköhän olennainen välity sanojen ja sointujen seasta. Kuoleman lopullisuus tuntuu vaan ei paina biisiä maahan, ennemminkin koen reippaan siivun jopa iloluonteisena. Kuten kertojakin toteaa: toiset meistä ei vaan tule koskaan takaisin. Kuolema tulee ja menee, jäljelle jääneet kyselevät aikansa miksi, mutta lopulta on aika jatkaa eteenpäin – muistellen samalla myös niitä hyviä hetkiä.

Mika Roth

Ahti Kulo: Kuu putoaa
Need Money for Records

Debyyttisinglensä taannoin julkaissut Ahti Kulo on kelluvan kokeellista ja nostattavan erilaista elektronisvoittoista poppia luova kotimainen artisti. Tai tähän suuntaan mietteitä hilaa ainakin Kulon ensimmäinen virallinen julkaisu, jonka yhteydessä mainitaan mm. Sufjan Steves ja Joose Keskitalo. Nämä kovat ykkösluokan nimet ovat kuitenkin enemmänkin heittoja, syöttöjä musiikillisen multiversumin paremmin sopivien lohkojen suuntaan.

Kuu putoa on debyyttisinkuksi armottoman pitkä, reilusti päälle kuuden minuutin mittainen jättiläinen. Kaiken kukkuraksi biisin äänekkäin lakipiste syttyy tuleen vasta neljän minuutin tuolla puolen, joten sinkkumaailman epäviralliset ’säännöt’ menevät pirstaleiksi. Tuskin kuitenkaan vahingossa, sillä esikoinen on aina lupaus tulevasta ja ohjelmanjulistus. Sävellyksessä on samaa hypnoottista vetovoimaa, kuin Nick Caven viimeisimpien ja huomattavasti kokeellisempien albumeiden joissain raidoissa. Ei kiirettä, ei painetta ja ajan viisarit eivät koske enää ympäristönsä täysin tiedostavia kokijoita, näkijöitä ja ymmärtäjiä. Upeaa.

Mika Roth

C-Wave: Do You Feel It?

Silkaksi rock-yhtyeeksi identifioituva C-Wave julkaisi 10-luvulla EP:n ja sinkun, joiden jälkeen koitti lähes viiden vuoden hiljainen vaihe. Olihan tuossa kokonainen pandemiakin tietysti välissä, mutta nyt on alkanut jälleen tapahtua. Ensin julkaistiin The Red Line -sinkku aivan talven loppulumille ja nyt saapui pirteän diskohtavan Do You Feel It? -siivu.

Itse biisi on menevä, sävellyksen ja sovituksen korostaessa alle kolmeen ja puoleen minuuttiin puristuvan raidan erinomaista tartuntavoimaa. Tekstin puolella C-Wave leikittelee enemmän valojen ja varjojen kanssa, mutta kertojan pohdinnat sekä tunneviidakot ovat jälleen monitulkintaisia. Onkin jokaisen valittavissa antaako rokkaavien tanssikenkien vain viedä eteenpäin, vai pohtiiko asioita syvemmin. Niin tai näin, biisi on hieno esimerkki modernin kitararockin ja groovaavan viban yhteenliittymästä. Säkeistöt johdattavat luontevasti kertosäkeen laveampaan maisemaan, Junglen ja Musen kohdatessa yöttömässä yössä.

Mika Roth

Creep Season: Sunlamp

Creep Season on vuonna 2022 alkunsa saanut indiepop-projekti, jonka muodostaa neljä erilaisen vision musiikista omaavaa kaveria. Näkemyseroja ja jännitteitä luulisi siis syntyvän moisesta, mutta se ei kuulu ainakaan negatiivisesti lävitse. Sunlamp on bändille kesän ja samalla koko uran toinen sinkku, jolla hattua nostetaan saatesanojen mukaan modernin indie- ja hyperpopin uranuurtajille. Angloamerikkalaisen kitarapoprockin säännöt selvästi tunnetaan ja niistä napsitaan palasia, joten ydinkysymys kuuluu: mihin riittävät persoonallisuuspisteet tässä vaiheessa uraa?

Vaivattoman helposti eteenpäin rullaava Sunlamp on kiistaton onnistuminen niin sävellyksenä kuin etenkin sovituksena. Kappale kuulostaa läpeensä tutulta ja turvalliselta, mutta samaan aikaan myös raikkaan freesiltä ja persoonalliselta. Neljän minuutin mitta on osapuilleen optimaalinen ja vaikka kuljemme erittäin tuttuja (ja turvallisia) reittejä, en voi olla lämpenemättä tälle indiepopin heleälle helmelle. Ehkei nyt mitään maailman uniikeinta vääntöä, mutta näin laadukkailla biiseillä yhtye saa työstää puolestani mitä haluaa.

Mika Roth

EPA: Onx tässä mitään järkeä?

X-kirjain otsikossa, oikeasti? EPA-nimen takaa löytyy itäsuomalainen artisti, joka on sittemmin päätynyt Tampereelle. Useampien eri bändien kanssa musiikkia luonut EPA tipauttaa soolona vauhtia reippaamman puoleisesti, kysellen keskeisiä kysymyksiä poprockin avulla. DIY-hengessä EPA on soittanut kaikki soittimet itse, joten tämä jos mikä on definitiivinen soolosinkku. Eikä veto jää ainokaiseksi, vaan jatkoa luvataan vielä kuluvan vuoden puolella ilmestyväksi.

Mutta tuleva tulkoon aikoinaan ja keskitytään tähän hetkeen, mitä Onx tässä mitään järkeä? -sinkkukin tekstinsä puolesta korostaa. EPA vaikuttaa saavuttaneen elämässään jonkinlaisen tienhaaran tai solmukohdan, jossa on aika katsella ympärilleen. Miksi olemme täällä, mitä pitäisi tehdä, minne mennä? Kovia kysymyksiä ryyditetään rokahtavalla ja progehtavalla soundilla, vaikka ydinlanka onkin poprockin melodisuudesta kehrätty. Ääni kohoaa, mutta räyhäämään ei ruveta, groovepitoisuudet nousevat rytmipuolella ja silti biisi pidetään riittävän pienenä, selvästi alle kolmeminuuttisena. Onnistunut x-avaus.

Mika Roth

Glacerate: Binge

Helsinkiläinen Glacerate soittaa omien sanojensa mukaan fuzz-infusoitua hypermetallia ja debyytti-EP:tä olisi luvaksi syksymmällä. Sitä odotellessa Puuhamaassa (kyllä, luit oikein) kuvatun tuplamusiikkivideon toinen puolisko pääsee myllyttämään sinkkujen puolella. Vai että fuzz-infusoitua hypermetallia – mitäs tuo sitten tarkemmin ottaen tarkoittaa? Otetaan leikkurit esiin ja puretaan hieman Bingen metallisia ulkopanssareita sekä piikikkäitä soundikeihäitä.

Keskuselementti on groove, joka tarkoittaa nyt syvältä kouraisevaa rytmiryhmän rullausta, jota ryyditetään tuhdilla määrällä kitaroita. Vokaaleissa huutavampi ja melodisempi muoto vuorottelevat, kolhon ja kauniin ahtautuessa samaan kuvaan. Binge onkin isosti soiva ja pieniä laskoksiaan korostava biisi, jonka väliosan suoranaiset proge-elementit voivat yllättää, kunnes on aika paahtaa punkahtavalla vaihteella maaliin. Entä miltä tämä lähes neliminuuttinen tuntuu, toimivatko alkuun epäsuhdilta vaikuttavat osat? Mielestäni kyllä ja vaikka lopputulema on frankensteinmainen tilkkutäkki, ei Binge hajoa tai edes repeile saumoistaan.

Mika Roth

Hampaat suussa: Hippikommuuni
Humu Records

Elämä hippikommuunin kaltaisessa paikassa voi olla upeaa ja mahtavaa – tai sitten ei. Punkahtavaa rockia veivaava Hampaat suussa antaa tarinaan toisenlaisen näkökulman, kun pitkän tauon jälkeen paluun suorittava kuopiolainen pumppu avaa uuden vuosikymmenen. Tai oikeammin tässä jäi koko 10-lukukin väliin, koska ryhmän esikoisalbumi Sama uudestaan ilmestyi armon vuonna 2005, eli monesti on Kallavesi ehtinyt tässä välissä jäätyä.

Hippikommuuni on bändin mukaan ”rehellinen punk-biisi”. Vauhti onkin kiistatta kohdillaan ja meininki nousee aina vain messevämmäksi. Mittaa ei kerry puoltatoistakaan minuuttia, mutta napakassa rykäisyssä ehditään kyllä käymään läpi kaikki oleellinen. Kertoja havahtuu elämäänsä kommuunissa, jossa mikään ei ole kohdillaan ja mitään ei löydä mistään. Hihat kärähtävät pieneen haaveriin ja se on sitten siinä, paluuta menneeseen ei ole. Ja tämä kaikki voidaan kertoa nopean, hilpeähkön ja rullaavan punkrokettirollin keinoin.

Mika Roth

Hattara: Helle

Helsinkiläisen dream popin, shoegazen ja indie rockin utuisissa välimaastoissa hääräilevän Hattaran musiikista on moneksi. Toisinaan se voi olla riippumatto- tai piknik-unipoppailua, joskus muulloin taas jotain hivenen kulmikkaampaa. Helle on elokuussa keikkailun starttaavan combon esikoisjulkaisu, mutta kaikesta päätelle hattarointi ei tule jäämään tähän. Tyylillisesti debyytti antaa kitaroiden soida rahdun isommin ja vallitus on vahvaa, mutta samalla herkkää.

Voiman ja herkkyyden arka tasapaino onkin tekijä, jonka varassa Helle keikkuu neljän ja puolen minuutin mittansa. Musiikki äityy hetkittäin melkoiseksi kitarajuhlaksi, soundien pysytellessä silti pehmeinä, sävyisinä, ystävällisinä. Surinaa ja pörinää tarjoillaan riittävän pienin lusikoin, jolloin periaatteessa runsas äänimaisema ei missään vaiheessa vaikuta tarpeettoman täydeltä ja/tai tukkoiselta. Sama koskee vokaaleja, joissa tekstin harmillisen harvoja rivejä toistetaan ilman kiristävää jännitteisyyttä. Kokonaisuus jää mielestäni kaipaamaan ainoastaan jonkinlaista välipysäkettä, tai loikkaa uuteen ja yllättävään suuntaan, mutta hyvä se on jo näinkin.

Mika Roth

Kappalaiset: Lasimurskaa
V.R. Label Finland

Kappalaiset saattaa nimellään herätellä monenlaisia aatoksia, mutta älkää peljästykö: yhtyeen katedraali on rakennettu luotettavista ja tutuista rockin murikoista. Turkulainen groovaavan suomenkielisen kitararockin voimatrio luottaakin klassiseen soundiin ja perinteiseen tyyliin, joiden avulla esikoisjulkaisu tipauttaa lekansa kovaa sekä korkealta. Kitaristi/vokalistin, basistin ja rumpalin vastatessa kaikesta jäävät kerrokset vähäisemmiksi, mutta alkuvoimaisempi ote pitää.

Bluespohjaisesta ja groovaavasta rockin rouhinnasta on helppoa pitää, mutta näennäisen suoran pinnan alta paljastuu mutkikkaampia, hetkittäin jopa progehtavia piirteitä. Eli kiesi pidetään vauhdissa ja mutkat halutaan vetää useimmiten suoriksi, mutta käsiä ei sidota tarpeettomasti minkään tietyn ’opin’ vaatimusten mukaan. Samaa viestiä taitavat välittää lyriikatkin, jotka ovat tietysti monitulkintaisia, mutta joissa omasta mielestäni sohitaan ainakin tekopyhyyttä ja lyhytnäköisyyttä kohti. Mutta sanat ovat aina sanoja, enkä lähde repimään riimejä enempää auki. Yhtye julistaa olevansa nyrjähtäneiden puolella ja se riittää vallan mainiosti tänään.

Mika Roth

Karhukolari: Kyydistä jäänyt

Karhukolari on Tampereelta ponnistava uuden polven suomirock-yhtye, jonka debyyttialbumi ilmestyi keväällä 2021. Tuon jälkeen onkin ollut hiljaista julkaisurintamalla – aina tähän asti. Välillä vokalisti/kitaristi Mikael Arvaja kävi kisailemassa töllön puolella, mutta nyt bändi on taas yksikkönä liikenteessä. Uusi sinkku rysähtää raskaampaan laitaan ja samalla yhtyeen tarinassa alkaa selvästi uusi luku, jota teksti saattaa hyvinkin joillain tasoilla heijastella.

Kyydistä jäänyt -sinkun lyriikat voi ymmärtää parillakin eri tavoin, mutta yhteistä tulkinnoille on kertojan hätä. Paine kattilassa on selvästi käynyt kovaksi ja kertoja näkee itsensä osin jo silkkana matkustajana, ulkopuolisena, ajopuuna, jonka elämä on muuttunut tyhjäksi suorittamiseksi. Sydäntä ei ole enää mukana, kaikki on puurtamista ja kitkeryys kasvaa. Kertosäkeen melodia korostaa ja vahvistaa viestiä ja tämähän on niin tarttuvaa materiaalia, että siivu jää jo kerrasta mieleen – eli ensiluokkaista suomirockia olisi tarjolla.

Mika Roth

Kipeet Lapset: Epävire
V.R. Label Finland

Kipeet Lapset on tiukan punkahtavaa kitararockia soittava projektibändi, jonka ytimestä löytyy raskaammista yhteyksistä tuttu Anton Grillo. Syksystä 2022 muotoaan hakenut bändi on jo oikea yhtye, mutta ainakin tällä sinkulla kaikki langat tuntuvat olevan vielä tiukasti Grillon käsissä ja joskushan harvainvalta on rokkijutuissa se toimivin hallintomuoto.

Vaan mistä Epävire oikein kertoo? Epävireinen nuppi viittaa sielulliseen vääntöön ja huojuvan biisin rakenteet sekä tunnelmat vaikuttavat epävireisiltä. Seoksessa on punkahtavaa välinpitämättömyyttä, toisaalta rosoisen soiton ja kulmikkaiden kitarasoundien räimeessä on rajapintaa myös alkuperäisen grungen suuntaan. Soundillinen sotkuisuus on haluttua ja se valjastetaan taitavasti voimavaraksi, tekstinkin piiskatessa tunnelmaa kytevää sielunmaisemaa epävireiseksi. Negatiivisuus kuplii myrkyllisin höyryin pinnan alla ja kun vokaalit pidetään puhtaan melodisina, niin kontrastihan vain kasvaa entisestään. Epävire toimii.

Mika Roth

Laulukudelmia: Robotti Pipopää
Hunajalevyt

Oletteko valmiita tulevaisuuteen? Oululaisen Hiski Pajuniemen luotsaama lastenmusiikkiyhtye Laulukudelmia näet kertoo meille mainiosta eteisavustajasta, kaiken huomaavasta ja ymmärtävästä robotista. Robotti Pipopää on saanut musiikillisiin virtapiireihinsä aimo annoksen futuristista poprock-soundia, eivätkä se diodit voisi toimia ilman riittävää humoristista algoritmia. Onneksi ohjelmointi tuntuu olevan kunnossa, eikä mekaniikka ole kankeaa.

Lastenmusiikki on siitä hauskaa, että pelisääntöjä ei tarvitse seurata, eikä vääriä siirtoja tai valintoja ole oikeasti olemassakaan. Niinpä tämä yhdeltä rattaistoltaan kovasti kraftwerkmainen robo voi kertosäkeessä ottaa synapopahtavammat servomoottorit käyttöönsä, kuinka sujuvaa futuristinen pop voikaan olla. Melodian vokooderivahvisteiset koukut iskevät tietysti kuin virus koodiin, kaikki piipitykset, törähdykset ja vinkaisut ovat myös osa kokemusta. Musa toimii ja kaiken kukkuraksi pienet ihmiset tulee puettua eteisessä lämpimästi ulkomaailmaa varten, joten pääohjelman asettamat tehtävät on suoritettu kuin huomaamatta täysin pistein.

Mika Roth

Lights to Remain: Innocence of the Dead

Lights to Remain on lappeenrantalainen melodista death metalia soittava yhtye, jonka jäsenistöltä löytyy historiaa jo aiemmista bändeistä, sekä ihan töllön musiikkikisaohjelmista saakka. Toisen sinkkunsa julkaissut ryhmä on samalla valmistautumassa Rebirth-nimisen esikois-EP:n julkaisuun tuossa syksymmällä ja sitä odotellessa yhtye keikkailee myös. Kyseessä onkin siis jo ihka oikea orkesteri, eikä mikään silkka studioprojekti.

Innocence of the Dead kellottaa lähemmäs viisi minuuttia, mutta pedaali painetaan lähelle permantoa välittömästi ja yhtye ottaa tilan hallintaansa välittömästi. Kahdella kitaralla ja möreillä vokaaleilla luodaankin sellaisia valleja, ettei kyydissä tahdo aluksi edes pysyä. Lyhyet melodisemmat kitarakohdat antavat kuitenkin armoa juuri sen verran, että seuraavaan hyökyyn ehtii aina varautua ja näin biisi kuin huomaamatta nappaa satunnaisesta kuulijasta rautaisen niskalenkin. Tarina on tietysti synkkä ja varoitteleva, kuten genren opeissa kuuluukin tehdä. Pinnat pitkästä ja silti sujuvasta kitarasoolovaiheesta, joka ei pistänyt tippaakaan korvaan.

Mika Roth

Meow Piglet: Sunset

Meow Piglet on yhtä kuin kosketinsoittaja-laulaja Aurora Hentunen ja multi-instrumentalisti Branislav Vlaisavljevic. Heidän muodostamansa yhtyeen musiikki pohjautuu elektroniseen ja toisinaan kokeelliseenkin indie-alternative poppiin, tai tämä on tilanne ainakin duon toisella virallisella singlelohkaisulla. Myöhemmin tänä vuonna tullaan julkaisemaan DEEPER-debyyttialbumi, joka tulee selkeyttämään ja laventamaan kuvaa.

Juhannuksena osuvasti julkaistu Sunset osoittautuu tarkemmassa syynissä soundiltaan jopa hiukan synapopahtavaksi, enkä sulkisi edes 80-luvun kaikuja kaavasta. Albumin popahtavimmaksi numeroksi kuvattu biisi on kuitenkin kaikkea muuta kuin hattaraa, eikä kaksikko maalaa itseään kulmaan, vaan pitää kappaleensa sopivan haastavana ja eksoottisen eläväisenä. Kesäyön punertava hehku ja lämpö on onnistututtu ikuistamaan viipyilevissä soundeissa ja tekstin puolella kesäisen yön huuma saattaa toimia alkuna jollekin suuremmalle ja kauniimmalle – ehkä. Ilmaan heitetään monta ’jos’-sanaa, mutta kaikki on yhä mahdollista, mitä myös musiikki hienosti korostaa. Erittäin mielenkiintoinen ja lupaava tuttavuus.

Mika Roth

Olga Wilhelmiina: Muilla on juhannus
Aimon Äänilevy-yhtiö

Olga Wilhelmiina on äänensä löytänyt laulaja/lauluntekijä ja pianonainen, joka luo monisyistä musiikkia herkistä balladeista aina tanssilattioiden numeroihin saakka. Kuluvan vuoden neljännellä sinkullaan Olga Wilhelmiina osuu herkempään laitaan kertojan pysäyttäessä kesäisen yön tunnot ja kuvastot alle kolmeen ja puoleen minuuttiin. Saatesanojen mukaan kappale syntyi nopeasti ja se ikuistettiin osapuilleen vuorokaudessa, mikä on jo omanlaisensa ihme.

Ihmeellinen ja kaunis on myös tarina, jossa kertoja on kaukana rakkaistaan ja kodistaan. Muilla on juhannus -nimi tietysti sijoittaa kertomuksen suomalaisten suuren juhlan aikaan, jonka kertoja viettää yksin ja vierailla mailla. Ikävä kaihertaa sydäntä ja tuo kaikki on osattu tuoda esiin erittäin pienin paloin, vähäisin ja osuvin siirroin. Piano, taustan varjoihin vetäytyvät jouset ja laulu, sekä tietysti sanat. Muutamalla tarkoin harkitulla lauseella hahmotellaan kokonainen maailma, aikojen ja paikkojen kietoutuessa toisiinsa hienovaraisesti.

Mika Roth

Padelclub: Tanssin yksin
Pyhä Sylvi Records

Helsinkiläinen Padelclub perustettiin vasta viime vuonna, mutta koko jäsenistöltä löytyy jo aiempaa kokemusta musiikin saralta. Nelihenkinen yhtye soittaa pehmeämpää ja pyöreämpää indiepoprockia, jossa kitarat silittävät myötäkarvaan ja melodia on nostettu kuskin paikalle. Tai näin ainakin kesäkuun puolivälissä julkaistulla debyyttisinkulla ovat asiat, enkä lähtisi hirveästi kaavapapereita tulevaisuudessa muuttelemaan, sen verran toimivasta paketista on kyse.

Laulaja-kitaristit Teemu Huuki ja Arttu Sauvola hallitsevat pehmeämmän ilmaisun salat niin soiton kuin laulunkin saralla, mutta biisin sydän ja ydin löytyy mielestäni koukukkaasta melodiasta. Kappale kun kuulostaa samaan aikaan tutulta ja tuoreelta, mikä on kitarapoprockin alalla melkoinen saavutus. Pohjoisamerikkalainen fiilis on vahva, mutta melankolisessa melodiassa riittää myös pohjoista kaihoa, joka toimii aina. Tanssin yksin on huomiota herättävän vahva avaus ja seuraavaa sinkkua lupaillaan jo loppukesään, joten kannattaa pitää antennit herkkinä ryhmän suuntaan.

Mika Roth

Snoopi Siren & Säätö: Kaikille kesä on

Snoopi Siren & Säätö -yhtyeen sydän on Snoopi Siren, joka on ollut jo monessa mukana. Hämeenlinnalainen ohjaaja, dramaturgi ja musiikintekijä tekee omanlaistaan poprockia, josta löytyy tilaa monenmoisille mausteille. Myöhemmin tänä vuonna luvassa on Ihmissyöjäelämä-niminen pitkäsoitto, jonka ensimmäinen sinkkulohkaisu on samalla Sirenin debyyttijulkaisu. Mittaa esikoiselle kertyy lähes viisi minuuttia, ja mistäs kesä onkaan tehty?

Leppoisan svengaava rytmi sekä rouheasti silloin tällöin eteen pomppaavat koskettimet nappaavat nopeasti huomion. Niiden avulla kerrotaan kesäisestä, helteisestä ja kiireettömästä päivästä, kun ei ole hätä tai hoppu millään tasolla mihinkään. Hiekanlämpimän tekstin kiistaton naiivius saa pohtimaan unelmien ranskalaisia lomarantoja, kaiken ollessa kohdillaan täydellisissä Technicolor-väreissä. Järvi-Suomen postikorttimaisemat mahtuvat lämpimän rouhean soundin kainaloon ja kaukoröyhkämäiset havainnot tekevät kappaleesta samaan aikaan retron ja ajattoman. Mukana saattaa olla annos parodiaa, vaan sekään ei haittaa juuri nyt.

Mika Roth

Stenari and the Snake Oil Company: 30 Minutes to the Show
Recovery Records

Stenari and the Snake Oil Company julkaisi tulevan levynsä ensimmäisen kappaleen, kun 30 Minutes to the Show ilmestyi kesäkuun puolivälissä. Yhtyeen takaa löytyy Marko ”Stenari” Stenström, joka omien sanojensa mukaan tipahti jo pienenä countrypataan. Pitkään musiikkimaailman mutkikkaissa rattaistoissa töitä tehnyt mies jättäytyi jokunen vuosi sitten oravanpyörästä ja sittemmin trubaduurina maata kiertävä artisti on tottunut soittamaan countryklassikoita yleisöille. Nyt on koittanut oman materiaalin aika ja tämähän on vasta alkua.

Country on siis homman nimi ja Stenström on omaksunut Cashinsa ja Williamsinsa osapuilleen täydellisesti, sillä tätä lähemmäs ’aitoa asiaa’ en ole kuullut kotimaisten tekijöiden osuneen pitkään, pitkään aikaan. 30 Minutes to the Show on tuttu lause, kun backstagella odotellaan omaa vuoroa. Eikä sen tarkoitus ole hoputtaa vaan ennemminkin rauhoittaa, aivan kuten tämä biisikin. Piano loikkaa heti eturiviin, rytmiryhmä nakuttaa tasaista tahtia ja biisi nojaa kuin huomaamattaan eteenpäin. Ei paineita, ei murheita, eikä ainakaan mitään tuoppiin itkeskelyä, koska tässä show’ssa country on nostattava voima.

Mika Roth

Tahrat: Sinisilmä

Tahrat on Tampere-Jyväskylä akselilla operoiva yhtye, joka veivaa suomirockin koneistoista omanlaisiaan tuotoksia. Saatekirjeen otsikossa puhutaan jopa ”suomirockin hulluista lähettiläistä”, mikä ei ole läheskään siinä määrin tyhjää PR-puhetta, kuin mitä alkujaan kuvittelin. Suomalaisessa musiikissa on aina ollut tilaa ja tilausta city-shamaaneille, kylähulluille ja neroille kokeilijoille, joiden kaikkia aivoituksia ei kuulukaan tajuta. Joten olisiko tässä uuden manttelinperijän ainesta?

Tahrat onkin ajanut itsensä puolittaiseen umpikujaan suurien puheiden ja odotusten kautta, mutta yhtye osaa pelinsä. Sinisilmä nousee oitis muulinsa selkään ja täysi rähinä on päällä, ennen kuin ehtii hellekypäräänsä päähän kopata. Hilpeän humppaava rytmi pomppii ja rynkyttää aikansa, kunnes suvantokohdan melodinen satumaa häikäisee hetkisen ja sitten taas takaisin kanuunakuularalliin. Ymmärrätte varmaan kaavan ja tunnette taatusti jekut, mutta silti: jokin tässä toimii ja viehättää. Tahrat ei nouse uudeksi YUP:ksi vielä, mutta se osaa kuitenkin vetää ja työntää jo siinä määrin, että nimi mieleen ja ryhmä tehotarkkailuun.

Mika Roth

Viimeinen havainto: Juhannusyö

Viimeinen havainto on nimenä niin simppelin loistava, että yllätyin suorastaan siitä. Eikö kukaan muu ollut vielä oikeasti keksinyt tuota? No, ollaan tyytyväisiä ja iloisia, koska oululainen yhtye soittaa otsikkoonsa sopivasti öisen hiljaista kitararockia. Tulevan debyyttipitkäsoiton ensimmäinen sinkku leijuu yöttömän yön suuren juhlan yllä ja tekstin kuvasto suorastaan tihkuu juhannuskuvastoa soutuveneineen, terasseineen, kroketteineen ja juhlineen kaikkineen.

Aloitetaan silti upean hienosyisestä ja öisestä kitarasoundista, jossa on samaan aikaan kelpo annos menneiden aikojen rautalankamaista vibaa ja modernia terää. Soittimet soivat periaatteessa hiljaa ja silti fiilis on väkevä, kun jokainen nuotti ja soundillinen lisä merkitsee. Koskettimet ja rytmiryhmä ovat kuin yhdestä puusta veistettyjä, kaiken pyöriessä tunnelman ja tekstin ympärillä. Juhannusyön maagisuus saattaa synnyttää uuden tarinan, kertojan oivaltaessa hetken taianomaisuuden ja elämänsä mahdollisuuden. Niin hienoa, että kylmät väreet juoksevat selkää pitkin – eli toimii.

Mika Roth

Lukukertoja: 2452