Sinkut II - Huhtikuu 2023
Annika H: Ikuinen haaveilija
Annika H on espoolainen pop-laulaja ja indie-artisti, jonka toisella sinkulla aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Aiemmin myös Pusuki-yhtyeen kautta musiikkia julkaissut Annika H on kuuleman mukaan työstämässä enemmänkin materiaalia, jota lupaillaan ilmestyväksi vielä kuluvan vuoden aikana. Ainakin tällä raidalla yhteistyökumppanina on ollut Pasi Eerikäinen, jonka sävellykseen Annika H on kirjoittanut paljon kertovan tekstin.
Päädymme elämässämme helposti tilanteeseen, jossa valinta olisi tehtävä, mutta sitten iskee jahkailu: mitä jos valitseekin ns. väärin? Silloin olisikin vain helpompaa haaveilla valintojen takana odottavista asioista, vaikka mitäänhän ei varsinaisesti tapahdu, mitään ei valita. Heleän iloinen biisi pyörittelee näitä ja vihjailee myös mahdollisesta kirjoitusblokin haamusta, joka pysäyttää kertojan pohtimaan/haaveilemaan eri teiden päissä odottavia tulevaisuuksia. Söpön pieni pop-kappale ei yritä muuttaa maailmaa, vaan ottaa siitä pienen palan ja muovaa elämän ohikiitävästä hetkestä jotain kuolematonta, kuten vain musiikki ikinä voi tehdä. Pienet liikkeet, vähäisiltä vaikuttavat osaset ja lopulta haaveet ovatkin jo suorastaan suuria.
Mika Roth
Arion Raudes: Valon sokaisema kevät
Arion Raudes on tamperelainen rap-artisti, joka edustaa genren pehmeämpää laitaa ja haluaa ravistella tyylin totuttuja säännöksiä. Ajan myötä kaikkiin tyyleihin ja genreihin syntyy omanlaisiaan sisäisiä säännöstöjä. Kuten rapin vahvat mieskuvat, joissa pehmeys tulkitaan usein virheellisesti heikkoudeksi ja siten välteltäväksi ominaisuudeksi. Näin on ehkä nyt, mutta niin ei tarvitsisi olla, ja vähintään jokaiselle olisi suotava oma polkunsa rauhassa kuljettavaksi.
Valon sokaisema kevät on suoraan sydämestä pulppuava rakkauslaulu, jossa Arion Raudes avaa kaiken sielustaan, eikä jätä mitään varjoihin tai piiloon. Rakkaus saa maailman pyörimään, on monikin viisas todennut aikojen saatossa ja Raudes kietaisee viestin pehmeisiin pop-soundeihin. Melodiakulku ottaakin luontaisen johtajan paikan, simppelien synakuvioiden ja koskettimien hoitaessa lopun. Biisi on superleppoisa ja paikkansa löytänyt kertoja ei tarvitse edes kahta ja puolta minuuttia kertoessaan kaiken olennaisen.
Mika Roth
Babel: Crush
PME Records
Babel on monia asioita, mutta tässä koosteessa se on kahden indiepopin ylistetyn tekijän;
Karin Mäkirannan ja
Mikko Pykärin bändi. Reilu vuosi siten debyyttialbuminsa julkaissut duo luo eteerisen kepeää poppia, jossa ääniverhot liehuvat dream popin unelmissa ja melodiat loistavat kirkkaina biisien ytimistä. Uuden albumikampanjan käynnistävä Crush on askel entistä syvemmälle romanttiseen kitschiin, pidemmälle unelmiin ja korkeammalle kohti taivaita.
Biisi kertoo hetkestä, kun paras ystävä löytää rakkauden ja hetkellisesti hylkää ystävyyden. Tuskin ystävyys oikeasti mihinkään tuhoutuu, mutta ns. lehdelle soittelemaan jäänyt kolmas pyörä saattaa hetkisen verran tuntea olonsa kovinkin hylätyksi. Ja juuri tuota suolaisen melankolista hetkeä Crush hivelee höyhenmäisin liikkein, jotka iskevät tunnetasolla lekan voimalla. Biisi jää hiukan junnaamaan paikoilleen, kun kaikki oleellinen on kuultu jo puolessatoista minuutissa, mutta ei tämä käsiin kuole yli kolmen ja puolen minuutin mittaisenakaan. Asiaa auttaa se, että biisin kudoksissa tapahtuu näennäisen suoruuden takana vaikka mitä.
Mika Roth
Fearfall & As They Slowly Travel To The Sea: Monsters
Fearfall on kotimainen trip hop/downtempo bändi, kun taas
As They Slowly Travel To The Sea -nimen takaa löytyy
Sara -yhtyeen keulahahmo
Joa Korhonen. Lyhyemmin kutsuttu ATSTTTS-sooloprojekti keskittyy pohjoisen rockin tunnelmallisempaan puoleen, joten näiden tekijöiden yhteistyöltä voi odottaa elokuvamaista maalailua ja väripaletin tummemman laidan hyödyntämistä. Eikä moisen olettaminen ole suinkaan turhaa, vaikka aiheena ovat sisäiset demonit.
Monsters on jonnekin säyseän darkrockin ja trip hopin väliselle tummalle sektorille osuva kappale. Pinnan näennäinen rauhallisuus ei peitä ääniaaltojen alla lepäävää voimaa, mutta rytinä ei kasva ulos mitoistaan, pinnat eivät missään vaiheessa rikkoonnu rosoisten vallien voimasta. Tyyli antaisi olettaa biisin kestävän helposti viisi minuuttia, tai pidempään, mutta kierto päättyykin jo reilun kolmen minuutin jälkeen. Napakka muoto tuokin kuvaan mukaan jännitettä, sekä tietysti nälkää enemmälle, joten toivotaan yhteistyön jatkuvan.
Mika Roth
Gothony: Patient 2442
Saatan toisinaan korostaa liiaksikin sitä, kuinka tärkeää bändin on löytää oma soundinsa ja juttunsa ennen virallisia julkaisuja.
Gothony on helsinkiläinen draama metallia soittava yhtye, jonka juuret ulottuvat aina 90-luvulle saakka, joten debyyttisinkkunsa julkaiseva yhtye on ehtinyt taatusti jättämään lastentaudit jo taakseen. Eivätkä juhlat jää yhteen sinkkuun, sillä nyt kun ketsuppipullo on saatu auki, niin perästä tulee kuuleman mukaan kokonainen debyyttipitkäsoitto.
Draama metalli on kuvauksena mielenkiintoinen, mutta yhdistäisin siihen metallin toisen ison D:n, eli deathin. Entä kuka on otsikon Patient 2442 ja mistä kaikki oikein kertoo? Jätän tarkemmat tulkinnat ja analyysit suosiolla toisille, mutta eiköhän tuossa jonkun psyyke ole ainakin menossa päsäleiksi, eikä sirpaleista taida syntyä mitään ehjää. Kitarat rouhivat ahkerasti, vokalisti hallitsee niin murinan kuin rääkymisen ja kajauttaa kummankin laidan tyylillä. Biisi kellottaa lähes viisi minuuttia, mutta pohkeet eivät puudu koska soitossa on groovea ja vieraileva naislaulaja
Kata Samula tuo lisäluonnetta lopputulemaan. Komea avaus.
Mika Roth
Jagged Edged Bone: Molly’s Chambers
Debyyttialbuminsa julkaisuun valmistautuva
Jagged Edged Bone on tamperelainen konkareista koottu yhtye, joka omien sanojensa mukaan soittaa likaista bluesrockia kantrimausteilla. Alkujaan bändi yritti ikuistaa musiikkiaan studiossa perinteisellä tavalla, eli soitin ja raita kerrallaan, mutta samalla jotain oleellista ja arvokasta tuntui katoavan kuvioista. Niinpä studio sai tulla treenikselle ja tulevan albumin kappaleet kiskaistaan livenä narulle.
Ensimmäiseksi sinkuksi nostettu Molly’s Chambers puksuttaa eteenpäin kuin lapasesta karannut höyryveturi, eikä vetävästä menosta jää puuttumaan viskisen kantrin poltetta tai bluesrockin mojoa.
Kings of Leonin lainasta on otettu olennainen, mutta nyt tarinan Molly on oikea kippari ja valtiatar. Kuumeinen rytmiryhmän työ nojaa reilusti eteenpäin, kitarasoolo tihkuu tunnetta ja vokaalit – ai-jai, nyt kyllä äijäkkeet tirisevät tunteidensa pannulla. Molly vie ja toivotaan, että vastaavaa hehkua löytyy kiekon muiltakin raidoilta.
Mika Roth
Jekaterina X: Maatuska
Jekaterina X on Vantaalta helsinkiläistynyt laulaja-lauluntekijä, joka luo soolona isosti soivaa ja modernia poppia, jonka tahdissa voi vaikka tanssia. Maatuska on ymmärtääkseni kolmas sinkku Jekaterina X -projektin alla, mutta musiikkia Jekaterina on tehnyt jo huomattavasti pidempään. Vaatimattomana tavoitteena on kuuleman mukaan tuoda yksinäiset ja ulkopuoliset edes hetkeksi bileisiin, olivat ne sitten vaikka vain oman pään sisäiset. R.E.S.P.E.C.T.
Maatuska pelailee itäisen naapurin maisemat mieleen tulevilla soundeilla ja tekstissä vilahtavat niin Dimitri kuin Vladimirkin, keitä herrat sitten lienevätkään... Feministinen satiiri kohdistuu yleisemminkin miehiin, joiden mielestä naisen paikka on olla vain hiljaa ja kauniina taustalla tai köökissä. Karjankaltaisena esineenä, jonka omistaminen tuo omistajalleen lisää loistoa. No sehän ei tietenkään käy, vaan Jekaterina X nostaa yhden sormen ilmaan ja antaa dancehtavan popin jyrätä moiset retkut kerrasta kumoon. Biisin massa ja tarttuvuus ovat Euroviisu-luokkaa, mikä on näissä yhteyksissä paras mahdollinen kehu. Melodia nappaa kiinni ja kun koukkukohtaan päästään, niin se on menoa. Täydet pisteet Maatuskalle Desibeli.netin raadilta.
Mika Roth
Jenny Räisänen: In a Whisper
Jenny Räisänen on Irlannissa parhaillaan asuva laulaja/lauluntekijä, jonka soundin juuret ovat silti johdettavissa yhä Suomen kaukaisiin metsiin. Maailmaa kulkenut Räisänen löysi musiikillisen kotinsa vihreältä tarujen saarelta, mutta mukana on yhä kelpo määrä pohjoistakin vehreyttä. Musiikkia opiskellut artisti on tutustunut musiikkityyleihin laidasta laitaan, joten mausteita folkahtavaan poppiin on napsittu sieltä sun täältä.
In a Whisper on kaiketi debyyttisingle, ainakin kaupallisten kanavien mukaan, mutta osana laulunkirjoituksen maisterityötä syntynyt kappale soundaa jo lupaavan varmalta. Räisäsen laulu ja pakan päälle kapuava basso muodostavat voimaparin, jonka rinnalla viulu sekä kantele ripsauttelevat nuottejaan säästeliäästi. Muoto on jopa jazzahtava ja funkkaava, vaikka vauhti ja massa pidetään visusti kurissa. Tärkeää on tunnelmallisuus, ilmavuus ja keveys, joka tekeekin biisistä ainutlaatuisen pikku helmen. Moni kun olisi räjäyttänyt viimeistään kertosäkeessä taivaat auki, vaan parempi ehdottomasti näin. Kannelta ja vokaaleja olisi voinut nostaa tosin rohkeamminkin etualalle, eikä mikään silti olisi mielestäni mennyt rikki – mutta tämä nyt on vain mielipide.
Mika Roth
Jofalck: Kanneluuri
Valitan usein sitä, kuinka vähillä informaatiomäärillä sinkkuja tulee arvioitua. Ei tiedä kuka, mitä, miksi ja millä historialla.
Jofalck ei tähän syntiin sorru, vaan s-postin mukana tuli pitkä historia. Todettakoon että matka on ollut pitkä ja Jofalck on sitä kautta päätynyt tekemään herkullisen funkkaavaa poppia, joka on samaan aikaan retroa ja modernia. Ensimmäisenä koronavuonna ilmestynyt kahden biisin sinkku taisi mennä monilta ohitse, mutta nyt kosahti suoraan tonttiin.
Jofalckin kavereina studiossa ovat häärineet
MC Kajo,
Anssi Alajuuma,
Zelena Zeyneb ja
Gilbert Jovem, mutta runsas kokkijoukko ei ole käräyttänyt popsoppaa pohjaan. Sen sijaan biisi groovaa ja kulkee kuin lontoolaisen
Junglen parhaat raidat konsanaan, vetäen ja työntäen täsmälleen oikeissa kohdin. Vokaaleissa kuullaan useampaa tekijää ja rap-osuudet on osattu kutoa rakenteisiin siten, että leppoisan energinen fiilis ei katoa mihinkään. Jofalckin itsensä funkpopiksi kutsuma musiikki toimiikin kuten parhain mahdollinen lääke kesää odotellessa, nyt vain kaikki herkkua maistamaan!
Mika Roth
Karu: Empire of Dust
Karu on nimenä nerokkaan yksinkertainen, toimiva ja jopa kuvaava, ainakin tässä tapauksessa. Karu kun on tamperelainen yhtye, joka omien sanojensa mukaan soittaa pohjoista metallia. Bändin musiikki onkin synkkää ja jylhää sielunmaisemaa täydennetään orkestraatioilla, joissa liian isoa vaihdetta ei boksista edes löydy. Melodisuus on olennainen osa lauseketta, jonka avulla tätä kirjoitettaessa kolmijäseninen ryhmä on luonut yhdeksän ja puolen minuutin mittaisen jätin.
Näin valtaisa biisi pitää luonnollisesti sisällään osia ja jaksoja, joista mielenkiintoisin ja mahdollisesti progehtavin käynnistyy kolmen minuutin alkumöyhennyksen jälkihöyryissä. Empire of Dust on tarina jonkin sortin dystopiasta, jossa konfliktit ovat osa arkipäivää ja niiden syntysyytkin lienevät jo painuneen ajan hämäriin. Melodisesta suvannosta kehkeytyy kuitenkin uuden toivon siemen, jota kasvatetaan, vaalitaan ja joka tulee lopussa saamaan melkoisen grande finalen. Entä toimiiko teos, kestävätkö hartiat? Kyllä ja kyllä.
Mika Roth
Lahtine: Kevätjää
Lahtine on lahtelainen konemusa-artisti, tuottaja, säveltäjä ja sanoittaja, jonka
Talvipalatsi-sinkku osui kohdalleni keskellä pandemian aikoja. Elektroninen pop kulki rivakasti ja aika liki eurodancen tienoita, mutta tällä erää homman juonikuvio on rahdun toisenlainen. Tekijä itsekin on huomannut kelkan jälkien johtavan uuden ajan drum´n´bass -musiikin tienoille, eikä siinä mitään – kyllä nekin jäät kestävät.
Kevätjää jatkaa siis talvista teemastoa ja kertoja kiitää jäisen järven päällä kelkallaan. Entä jos jäät yht’äkkiä vain pettäisivät alta, mitä jos pimeyteen putoaisi, vajoaisi, katoaisi? Itsetuhoiset aatokset leikittelevät sielun langoilla pahaenteisesti, biisin kiitäessä jään päällä tasaisella nopeudella, synapopin keveydellä ja rytmiensä puolesta levottomana. Vokaalit asettuvat äänten yläpinnalle, ristiriidat repivät kertojaa ja sisäinen debatti ottaa vuorollaan eri hahmojen muotoja. Nopean kappaleen huimassa kyydissä kelpaakin kiitää kohti tulevaa, jossa tulkintani mukaan odottaa silti parempi huominen. Kevät saapuu sydämeenkin, kun siihen vain uskoo.
Mika Roth
MATD: Me And My Dog
Tiesittekö että koirapäivä oli 24. huhtikuuta? Minulla ei ollut moisesta aavistustakaan, mutta onneksi
MATD tuli ja korjasi epäkohdan. Edellisen kerran bändin musiikkia ensimmäisenä pandemiakeväänä kuulleena muutokset ovat olleet huomattavia, tai ainakaan itse en muistanut yhtyeen poprockin olevan näin menevää sekä aurinkoista. Vaan kukapa sitä olisi murheissaan, kun ihmisen paras kaveri kulkee uskollisesti rinnalla ja on aina valmis yhteisiin hetkiin?
Biisin ovat kirjoittaneet supisuomalaiset
Marcos Kuusjärvi ja
Veli Eronen, mutta pandemian hengessä laulajana on britti ja muut muusikot ovat USA:sta, Etelä-Afrikasta ja Venezuelasta. Biisi on siis toteutukseltaan yhtä globaali kuin aiheensa, ja vilpittömän hyvänmielinen biisi tarttuu kuin kura turren turkkiin. Ison soundin korkeimmat kohdat raapivat AOR:n pieliä ja synaiset poprock-rakennelmat eivät jää ainakaan kunnianhimosta vajaiksi, mutta vokalisti
Tom Bedlam saa vedettyä pakan tiiviisti yhteen.
Mika Roth
Mortyfear: Kaunankantaja
Inverse Records
Kaikella on aikansa ja
Mortyfear on julkaissut nyt ensimmäisen suomenkielisen kappaleensa. Aiemmin raiteiltaan sortunutta ja kiehtovan vinksahtanutta metallia luonut yhtye on haastanut itsensä jälleen kerran ja seuraava albumi tulee olemaan jälleen ’jotain muuta’. Alkukantaisiin voimiin, mahdollisesti luonnosta kumpuavaan goottilaiseen kauhuun ja suoranaiseen mystisyyteen turvautuva sinkku avaakin uusia ovia, ikkunoita ja portteja Mortyfearin edestä.
Tulevan albumin ensimmäinen sinkku ei juuri maailmojaan selitä ja tuimaa luonnettaan avaa, vaan kuulijan täytyy vain hypätä pää edellä lammen syvimpään kohtaan ja toivoa parasta. Entä mitä sieltä tummista vesistä löytyy, minkälaisen Cthulhun oikein kohtaamme? Koskettimet ja kitarat koristelevat kauhuelementein, jokin kuoromainen äänimassa jyrisee alla ja rytmiryhmä vetää tietysti kiskoja eri suuntiin, ihan kuten pitääkin. Lovecraftmaiseen tapaan kuolema ja kuoleman kaipuu yhdistyvät epätoivoon, hulluuteen ja sirpaloituvan mielen kuolinkorahteluihin. Suunnatkaa siis tätä reittiä kohti pimeyden ydintä, jos vain mitenkään rohkenette.
Mika Roth
Sana: Tää biisi on sulle
Rakkaus on leikeistä taivaallisin mutta niin kovin, kovin usein myös se arvaamattomin, minkä
Sana on joutunut uusimman sinkkunsa perusteella toteamaan ikävimmällä mahdollisella tavalla. Modernia poppia ja rap-musiikkia edelleen piristävän ennakkoluulottomasti yhdistelevä artisti pistääkin kaiken peliin kappaleella, joka on saatesanoja lainatakseni ”petettyjen voimalaulu”. Sana nostaa yhden sormen ilmaan (arvaatte varmaan minkä) ja antaakin vain palaa.
Räppärinä aiemmin tietään aurannut Sana on sittemmin satsannut melodisempaan ilmaisuun ja puhtaaseen lauluun, mikä kantaa nyt runsasta hedelmää. Tietysti sanaa pistetään jonoon yhä tarpeen tullen myös tiiviimmässä tahdissa, mutta Tää biisi on sulle -singlellä Sana uskaltaa luottaa kappaleen päämelodiaan. Entä toimiiko siivu? Sanotaanko vaikka näin: pian koittavissa Euroviisuissa tällaisella siivulla olisi saattanut yltää ihan korkeimpiin kärkikahinoihin saakka. Hattua täytyy nostaa tuotannon ison soundin edessä, joka ei kuitenkaan muserra ilmavaa kappaletta alleen ja pystyy kohottamaan panoksia halki matkan.
Mika Roth
SORIJERE: A.F.A.B.
Överdog
SORIJERE on hip hopin, trip hopin ja rapin tummempaa laitaa tutkiva kotimainen artisti. A.F.A.B. on kuuleman mukaan ensimmäinen lohkaisu tulevalta esikois-EP:ltä, jonka tarkemmasta julkaisupäivästä ei ole tätä kirjoitettaessa vielä tarkempaa tietoa. Joskus tänä vuonna, kaiketi. SORIJEREä on kuultu aiemmin mm.
MEIÄ ÄIJII -kokoonpanossa, mutta sen kummempaa infodumppia ei tarjota, joten musiikki kertokoon jälleen kerran esittäjänsä puolesta olennaisen.
En lähde edes arvailemaan mistä sanoista A.F.A.B. on lyhennetty, eikä silläkään ole oikeastaan väliä. Väliä sen sijaan on tekstillä. SORIJERE tipauttelee rivejä kuin modernia runoutta, vahvojen kuvien muodostaessa sarjan. Otosten välille on vaikea rakentaa sen loogisempaa tarinaa, mutta tummaa on, lähestulkoon synkkää sellaisella brutaalin minimalistisella tavalla. Tuottajana häärinyt PULSEYE on sorvannut soundit kohdilleen ja vähemmän on enemmän, kertojan vaellellessa pimeillä alitajuntansa kujilla kohti ei-mitään. Nyt on jo niin mahdottoman öistä, jännittävää nähdä mihin tuleva BIG BANG-616 EP posaustaan tulee suuntaamaan.
Mika Roth
STEMU: Vie mut pois
Vaino Music
STEMU on räjähdysherkkää rapin ja rockin yhdistelyä harjoittava kotimainen yhtye. Vokalisti
Jesse Lehto, rumpali
Miikka Wolff ja kitaristi/basisti
Lauri Partanen ovat varmasti täysin tietoisia, että bändin jytkeestä ja jyrinästä nousee väistämättä mieleen yksi yhtye.
Rage Against The Machine, tuo oman tiensä profeetta, räjäytti maailman osasiksi vuoden 1992 debyytillään, mutta STEMU ei onneksemme pyri olemaan RATM 2.0.
Vie mut pois on polttavasta rakkaudesta kertova biisi, jossa asiat eivät kuitenkaan ota sujuakseen. Kun parisuhde on muuttunut sielun sulkevaksi häkiksi, on aika joko häipyä yksin tai yhdessä – mitä tahansa, kunhan jokin muutos tapahtuu. Tuohon oivallukseen ja sen synnyttäneeseen kiukkuun rakentuva teksti saa linkousvoimaa groovaavasta biisistä, joka samaan aikaan junttaa perustuksensa syvälle peruskallioon ja räyhää. Säkeistöissä soitto muuntuu miltei funkkaavaksi, vaikka vasarat ovat isoja ja kertsin leka vieläkin isompi. Ei välttämättä mitään vallankumouksellista, mutta energiavirrat toimivat ja lanka palaa lupaavasti.
Mika Roth
The Big Heat: Burning Bridges
Alakulttuuritalo
The Big Heat on poikkeuksellisen menevää kitararockia soittava kotimainen yhtye, joka nostaa empimättä hattua niin soul/roots-perinteelle, kuin hard rockin jättiläisille. Saatesanoissa puhutaan jopa AOR:stä, mutta omaan korvaani ’aikuisten oma rock’ on kuvauksena lähinnä näin sielukasta pakettia halventava, joten unohdetaan moiset löpinät oitis.
Burning Bridges elää ja hengittää rytmiryhmänsä rock’n’soul koneesta, joka käy kunnon kierroksilla ja kelpo väännöllä. Svengivaihteistossa riittää myös pykälää jota lyödä silmään, eikä sitä emmitä käyttää tässä alle kolmeen minuuttiin tiivistyvässä herkkupalassa. Biisin ainoa vakava ongelma onkin se, että kaikki loppuu juuri kun riemu on ylimmillään ja kuohujuomat lasissa. Nostan kädet ylös, hattuni ilmaan ja valkoisen lipun salkoon, sillä tällaisten rock’n’rollin jysäysten edessä voin vain todeta uudelleen jo monesti aiemmin kerratun totuuden: rock ei kuole koskaan! Toista sinkkua luvassa toukokuussa, toivottavasti nämä ovat vasta alkua.
Mika Roth
The Halophones: Time Well Spent
Helsinkiläinen indie/garage rock -yhtye
The Halophones julkaisi viime kesänä kolmen biisin mittaisen maksisinkun, joka esitteli sarkansa hallitsevan kokoonpanon muulle maailmalle. Syystä tai toisesta kyseinen paketti jäi kesän helteissä huomioimatta Desibeli.netissä, mutta onneksi tilanne korjaantuu Time Well Spent -sinkulla, sillä tämän rock-valion seurassa kolme ja puoli minuuttia ovat kirjaimellisesti hyvin käytettyjä.
Kitararockin peruspalikoista rakennettu sinkku menee suoraan asiaan ja käytössä olevat elementit esitellään jo ensimmäisen minuutin aikana. Säkeistön taustalla kitara kutoo viehättävää kuviotaan taustalle, heilauttaen aikamittarien neulat jonnekin 60-luvun tienoille, näissä maisemissa ei kuitenkaan vanhennuta pitkään vaan pikakaista tuuppaa actionrockin 90-luvulle ja siitä samalla vauhdilla aina uudelle vuosituhannelle. Kertosäe nostaa rosopitoisuutta ja luonnollisesti sekaan on saatu sovitettua väliosa sooloineen kaikkineen. Tämähän on kuin suoraan opuksesta ”Näin teet rock-biisin oikein”, mutta nyt tehtiinkin samalla rock-valio. Niinpä en voi kuin todeta, että käyttäkää ihmeessä biisin kuunteluun se kolme ja puoli minuuttia vähintäänkin kertaalleen.
Mika Roth
Valontuojat: Tuulet
Valontuojat on kesäistä poprockia kasarimausteilla soittava kotimainen yhtye, joka ei kuvia kumartele. Tuulet on kahden hengen muodostaman yhtyeen debyyttisingle, jolle luvataan jatkoa ensin toisesta sinkusta ja myöhemmin peräti pitkäsoitosta. Saatesanoissa mainitaan rohkeasti niin
Kent kuin
Dingo, vaan mihin asti vokaaleista vastaavan
Ida Kangasniemen ja soiton hoitavan
Eemeli Tammeron hartiat oikeasti riittävät?
Tähtäin on nostettu rohkeasti korkealle ja Tuulet kiistatta tarttuu melodiansa puolesta hanakasti latvustoon, jääden sinne pyörteilemään ja puhaltelemaan kesäisiä fiiliksiä. Nerokkaan yksinkertaisen kuvion varaan rakentuva biisi luottaa ehkä turhankin selvästi säkeistöjen ja kertosäkeen tasaiseen vetoon, eikä sekaan teipattu väliosa ota oikein istuakseen paikoilleen. Kaksikon ymmärrys pop-koukkujen rakentamisesta on silti tämän näytteen perusteella sitä luokkaa, että nimi mieleen ja jatkoa odottamaan.
Mika Roth
Värjö: Minä ja Mäyrä
Värjö on kuopiolainen laulaja/lauluntekijä, joka kertoo pieniä tarinoita folk-rockin keinoin ja tinkimättömällä lo-fi hengellä. Minä ja Mäyrä on hellyttävän kömpelö poprakennelma ja kasarin käppäisistä Casio-soundeista nostalgiaa ja kaikupohjaa hakeva biisi, jonka yhteydessä ei mainita edesmenneen
Göstan nimeä turhaan. Vaan mitä paljastuu indie folkin näennäisen rupuisen pinnan alta, mihin Minä ja Mäyrä satunnaista kuulijaansa oikeastaan edes johdattaa?
Saatesanojen mukaan kappale on tarina toivosta, kun elämänsuunnan hukannut ressukka löytää uuden ystävän. Vaimo on lähtenyt pois ja tiukan ryyppäysputken päätteeksi taloon muuttaa viimein asumaan mielikuvituskaveri, eli otsikon mäyrä. Kossun kittaus loppuu siihen, eli tilanne parantuu – vai parantuuko? Veikeän lapsekas biisi ja lähinnä lausutut rivit tempaisevat mukaansa, ressukan tarinaa seuratessa. Surkuhupaisa kertomus kietoutuu hellien lelusoitinmaisten soundien sisään ja kyllähän tässä sydäntä on.
Mika Roth
Wake Up Frankie: Killbeat
Ranka Kustannus
Wake Up Frankie on yhtye, joka omien sanojensa mukaan soittaa thrashrockia. Elikkäs sellaista musiikkia, jossa vanhan liiton moshausriffit ja rokkaava kertsi törmäävät toisiinsa uutta synnyttävällä voimalla. Killbeat käykin päälle kuin yleinen syyttäjä, eikä kolmeen minuuttiin kiteytetty dynamiittilasti jää kaipaamaan tulitikkuja ympärilleen, vaan posauttaa kaiken peliin jo alkusekunneista lähtien. Puolen minuutin kohdilla äärimmäiset energiat, tarttuva melodia ja riffiristituli ovatkin joko tainnuttaneet kuulijan, tai saaneet tämän liittymään joukkoon tummaan.
Avainkysymys tällaisessa rockmetallin vyörytyksessä on liike-energian riittävyys, koska hidastuminen tai minkäänlainen juuttuminen on kuolemaksi. Wake Up Frankie välttää sudenkuopat, siirtymällä jälkimmäisellä puoliskolla väliosan kautta soolo-osuuteen ja nostamalla viimeisen puolen minuutin ajaksi panoksia vielä hitusen. Näin laineet kiistatta pärskyvät, takilassa kohisee ja purjeet paukkuvat, mutta pursi ei uppoa omaan mahdottomuuteensa. Syyskuuksi luvattua debyyttialbumia kelpaakin odotella thrashrockia luukuttaen.
Mika Roth
Lukukertoja: 2709
