Pienet

Pienet II - Syyskuu 2022

28.09.2022

All Good Things: Hold On
Better Noise Music

Yhdysvaltalainen All Good Things tietää kuinka luoda massiivisia ja massiivisesti tarttuvia äänivalleja. Bändin modernin hard rockin yhteydessä on puhuttu niin pop rockista kuin stadion rockistakin, eivätkä nämä ole turhia pohdintoja kuullun perusteella.

Tuoreella EP-levyllä on kaksi hyvin erilaista versiota reilu vuosi sitten ilmestyneen A Hope In Hell -pitkäsoiton Hold On -siivusta. Ykkösnyrkiksi on valjastettu Lacey Sturmin vokaaleilla ryyditetty jyrähdys, josta ei ainakaan massa ja paino lopu kesken. Ja koska tekijät tuntevat täsmälleen markkinansa, on siivu ruuvattu sanalla sanoen täydelliseksi. Saman numeron akustinen versio onkin sitten luokkaa ’ihan kiva’, eikä sen paikka ole muualla kuin EP:n ankkurina. Nipun ainoa uusi biisi, Relentless, on puolestaan keskinkertainen paukkuraita, jolla bändi kulkee erittäin ennakoitavia teitä.

Rohkeampana vetona voi sen sijaan pitää Destiny’s Childin Survivor-megahitin rockmetallointia, joka sekin on ehditty irrottaa jo omaksi sinkukseen. Eikä väkevään melodiaan nojaava siivu onnu, jos nyt mielleyhtymät ovatkin hivenen sekavia, mutta biisi lienee tähdätty enemmän Pohjois-Amerikan markkinoille. All Good Things tekee kaiken oikein sarallaan ja antaa kuulijoilleen sitä mitä on tilattukin.

Mika Roth

Barrel: Bullet With Your Name

Ei mitään niin pahaa ettei jotain hyvääkin, tavataan sanoa. Koronarajoitukset muuttivat maailmaa ja näin sai alkunsa Barrel. Uudesta yhtyeestä muodostui vapaan luomisen kanava, ja kun mitään sen kummempia aitoja ei ollut ympärillä päätyi Barrel soittamaan perinteistä melodista metallia.

Ajallisesti Bullet With Your Name EP napsahtaa suoraan 80-luvun kultaisiin päiviin, eikä tukassa ole tippaakaan kimalletta, vaan ennemminkin kyse on Manowarin aitoudesta, Anvilin voimasta ja Black Sabbathin jälkeläisten tekemisistä. Tuopa nimibiisi mieleen jopa kunnian päiviensä Judas Priestin, joten menestyksen reseptit vaikuttavat olevan jo hallussa. En pääse kutsumaan soundia uniikiksi, enkä voi antaa läheskään täysiä pointseja persoonallisuuskisasta, mutta kun riffit toimivat ne toimivat. Eikä melodiapuolellakaan tarvitse sen kummemmin teroittaa kyniä, joten nyt vain sovituksilla ja soundien hiomisella ominta omaa trimmaamaan entistäkin tiukempaan kuntoon.

Päätöksenä kuultava Dying Star on joukon rohkein numero, jonka puhallin(?)soolo tekee ainakin jotain muuta jauhannan keskellä. Mielenkiintoinen on myös Adonai / Elohim -siivun thrashimpi puoli, joten tulevaisuudessa on ainakin polkuja valittavana.

Mika Roth

Esa Pethman: In Belgium 1967
We Jazz Records

Tässä onkin sitten todellinen ’blast from the past’, sillä kotimaisen jazz-legenda Esa Pethmanin kahden biisin sinkku on tallenne vuodelta 1967. Tuolloin Pethman matkasi Belgiaan saakka äänittämään kaksi kappaletta, jotka jäivät tuolloin syystä tai toisesta julkaisematta. We Jazz Records tekee siis todellista kulttuurityötä ja seiskatuumaisten sarja tulee kuulemma jatkumaan ensi vuoden alussa.

Mutta takaisin Pethmanin luokse ja vuoden 1967 Belgiaan. A-puolen The Flame on kahden biisin sinkun selvä hitti, jonka Pethman oli julkaissut jo kolme vuotta aiemmin omana sinkkunaan. Herkkä ja kaunis sävellys elää ja hengittää Pethmanin vähäeleisestä soitosta, jossa on kuitenkin sielua, voimaa ja tulkintaa. Huilu nousee ja laskee, leikittelee ja kaartelee, bändin soittaessa taustalla svengaten mutta rauhallisesti. B-puolen Like Steel onkin sitten rahdun toisenlaista jazzia. Isompi yhtye pistää groovekengät jalkaansa ja Pethmanin soitto on nyt ilakoivampaa, räiskyvämpää, mihin bändi hienosti reagoi tonteillaan.

In Belgium 1967 -tuplasinkku on teknisesti moitteeton ja ajallisesti iätön. Kotimaisen jazzin nostaessa vuosi vuodelta tasoaan on tarpeen välillä muistaa, kuinka pitkästä taipaleesta tässä onkaan jo kyse.

Mika Roth

Giglinger: Jävla Nazi

Giglinger on vanhaa seiskaseiska-punkkia veivaava kotimainen orkesteri, jonka julkaisuhistoria ulottuu ammoisalle 90-luvulle saakka. Kahden biisin mittainen Jävla Nazi -sinkku on kuitenkin vasta toinen virallinen julkaisu. Näinä päivinä ero virallisten ja epävirallisten julkaisujen välillä on tosin niin häilyvä, että kannattaa tutustua viimevuotiseen 13-kasettiin, mikäli mahdollista.

Kaksi biisiä, hiukan alle kolme minuuttia, eikä montaakaan sointua. Vokalisti/rumpali, kaksi kitaristia ja basisti. Olemme siis perusasioiden äärellä ja hyvä niin, koska A-puoleksi nostettu Jävla Nazi on ihan hiton kipakka punkkiralli. Kitarat sahaavat rosoisesti mutta komeasti ja vokalisti hallitsee selkeän huudon, mikä on alalla toisinaan harmillisen harvinaista. B-puolen Independent Action parantaa tahtia ja pikatulitus todella tuntuu munaskuissa, kun rahdun metallisempi siivu hakataan aivojen takaseinään saakka.

Kaksi lyöntiä, joista vähintäänkin toinen on kunnari, eikä toinenkaan kosahda mielestäni metsikön puolelle. Giglinger onkin melkoisessa iskussa, halliten kovan voiman ja sopivan koukkuisuuden vaikean yhdistelyn. Seiskaseiskaa ja action rockia rivakimmalla mahdollisella sekoitteella, kyllä maistui.

Mika Roth

Huminoida: Haunted Autumn EP

Aika on armotonta. Huminoidakin oli viimeksi esillä Desibeli.netissä jo yli neljä vuotta sitten. Mahtuuhan näihin väliin jääneisiin vuosiin paljon, mutta silti yllätyin jollain tasolla – enkä vain siksi, että arvioitavaksi ei tullutkaan enää fyysistä, oikeaa, levyä. Musiikki on yhä elektronisen popin ja teollisen soundin yhteenliittymää, jossa menojalankin mukana tahtoo olla aina jonkin verran melankoliaa.

EP-levyllä on kuusi raitaa, joista kaksi kuultiin jo vuoden 2018 The Grey Area -pitkäsoitolla. Just By Wishing on edelleen ensiluokkainen elektropoppis, joka kantaa plus viisiminuuttiaan vaivatta ja jättää vielä janon jälkeensä. Samaan tartuntavoimaan yltääkin ainoastaan uusin sinkkuraita The Lights Are Going Out, joka saa myös kunnian avata EP:n tanssittavalla voimallaan. Musiikillisesti Huminoida osaa operoida myös synapopin varjoisammalla laidalla, eikä Time Does Not Heal joudu häpeämään kohtalokasta otsikkoaan. Lyriikoissa on toki aiemminkin käsitelty vaikeita asioita ja maailman tolaa, mutta viimeisten vuosien aikana monet kyyniset huomiot ja pistävät rivit ovat muuttuneet entistäkin osuvimmiksi.

Haunted Autumn EP on ensiluokkainen minilevy, jonka ankkuriraita Lunar Lullaby on hyytävästä tekstistään huolimatta jopa kaunis jälkikirjoitus lajillemme.

Mika Roth

Minkki: Minkki EP
Alakulttuuritalo

Minkki on klassisen goottirockin, säihkyvän uuden aallon ja sopivissa määrin synkkyyteen taipuvaisen postpunkin tummilla leikkauspinnoilla operoiva yhtye. Bändin ytimen muodostavat Minna ”Minkki” Sihvonen ja Antti Annunen, joiden tukena toimii kolmen muuta soittajaa. Eli kasassa on ihka oikea orkesteri, jolla on hyvä ote tekemisiinsä.

Kuten kansikuvastakin voi päätellä, kelautuvat seinäkalenterin sivut aina 80-luvun alun tietämille saakka. Eikä menneiden aikojen anneta rajoittaa, vaan esimerkiksi Mustakaapuinen onnistuu soundaamaan mehukkaan tuoreelle ja silti rakentavalla tavalla perinteiselle. Musiikin saralla kaikki on lopulta enemmän tai vähemmän vanhan päälle rakentamista, mutta todellinen taika syntyy, kun omaa osataan tuoda mukaan kuvaan. Ja tässä tapauksessa rapea kasarigoottailu, iätön rumpukoneen naksutus ja sopivasti käsitellyt kitarat ovat huomattavasti enemmän kuin osiensa summa.

Katu-Janskun vahvistama Pimeyttä kädestä on hieno siivu, kuten Super-Marin kanssa kartoitettu Labyrintti, mutta eivät pysty haastamaan rokimpaa Asfalttiunemaa, joten kärkibiisi on osuvasti valittu. Tuttua ja turvallista ehkä, mutta samalla totaalisen toimivaa goottirokkailua.

Mika Roth

Monotonia: Mielipuolen päiväkirja / Nähdään unissani

Monotonia julkaisi loppuvuodesta 2018 Debyytti -esikoisalbuminsa, jolla angloamerikkalaista kitararockia lantrailtiin suomenkielisen rockin kanssa. Osa iskuista osui, osa oli huteja, mutta itse pidin hieman yllättävänä hanskojen tiskiin lyömistä jo noin varhaisessa vaiheessa.

Onneksi telakoituminen päättyi trion kasvaessa kvartetiksi ja uuden materiaalin työstön käynnistyessä. Nyt amerikkalaisen ison soundin ja dynamiittikertosäkeiden tilalle on tuotu tunnelmallisempaa ja rauhallisempaa fiilistä, jota etenkin A-puoleksi nostettu Mielipuolen päiväkirja tuo sävyjä terävämpään paukkeeseen, kun taas B-puolen Nähdään unissani tipauttaa vauhtia ja massaa oikein kunnolla. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että energiatasoissa yhtye ei ole hävinnyt tippaakaan. Nämä ovat vahvoja biisejä, joiden muoto kutsuu todella kuuntelemaan tekstejä ja keskittymään äänikentän hienosyiseen moninaisuuteen.

Monotonia on ottanut rohkean askeleen, eikä tämä ole laisinkaan monotonista vaan hyvinkin rikasta kitararockia. Tervetuloa takaisin, Monotonia.

Mika Roth

Muovikukat: Fiilistely on loppu & Me vaietaan

Muovikukat ovat olleet esillä Desibeli.netin sivuilla tasaiseen tahtiin, eivätkä kukat tänäkään syksynä kuihdu. Helsinkiläisten melankolinen indierock pörisee ja surisee jälleen, tosin tunnelmat ovat rauhallisemmat, fiilis asettunutta ja seesteisempää.

Tuore kolmen biisin EP on kuten kansikuvansa: vähintäänkin kahdella tavoin tulkittava ja värisävyjä on yllättävän paljon pinnalla vallitsevan näennäisen rauhan alla. Tarinoiden kertojat ovat tavalla tai toisella reunalta tipahtaneita, paikkalippunsa hukanneita ja sivuun jääneitä, mutta muuttuvassa maailmassa ei voi muuta kuin yrittää sopeutua tilanteeseen. Etenkin keskimmäiseksi sijoitettu Lasilinnut osuu pyöreän lohdullisessa melankoliassaan keskelle olennaista, joten vaikutteeksi nimetty Kent löytyy näiltä tienoin. Dreampopinkin elementtejä on jo mukana, enkä voikaan kuin ihailla sitä vaivattomuutta jolla Minne ilo menee aamuisin keinuu mestarillisesti.

Muovikukat ei tee mitään sen radikaalimpia liikkeitä tyylinsä suhteen, mutta ei soundaa myöskään täsmälleen entiselle. Kypsempi, syvempi ja sielukkaampi soundi osoittaa mielestäni, että nyt ollaan valmiita nousemaan pari seuraavaa tasoa ylöspäin.

Mika Roth

Nolla Nolla Nolla: Finhits 2
Stupido

Nolla Nolla Nolla vanhojen suomihittien lumoissa? Ei sentään, sillä Finhits 2 on kuuleman mukaan ihan oma kokonaisuutensa, jonka ainoa arkistojen helmi on vanha Pelle Miljoona -biisi Rakastava voima.

Punkahtava ja uuden aallon kanssa pelaava kitararock on pysynyt ruorissa ja neljän biisin EP seilaa rakkauden arvaamattomilla valtamerillä. Vaikka kiekon teema on siis tuo Romeon & Juliankin kohtaloksi koitunut tunne, ei Nolla Nolla Nolla tietenkään pliisuile – ainakaan tarpeettomissa määrin. Pellen biisin nosto EP:n sinkuksi on perusteltua, sillä siivu on joukon reippain ja rempsakkain, mutta ei se ainoaksi aalloksi jää. Tuimempi Kasvot jylisee postpunkisti päin kasvoja, rusahtelevan kitarasoundin ja takovan rytmin tunkiessa syliin asti. Äänet harppoo pari askelta taaksepäin ja lähes iskelmämäinen rakenne hämmentää, mutta kontrasti toimii ja tekstiä jää todella kuuntelemaan.

Kovassa seurassa Valo vähenee on tuomittu seinäruusuksi, koska se on ’tavallinen’ Nolla Nolla Nolla -biisi, kovatasoinen kyllä ja esimerkiksi albumiympäristössä arvokas, mutta EP:n armottomassa joukossa jonkun on annettava periksi. Hiton kova EP ja sarjaa voisi puolestani jatkaa tästä eteenpäinkin.

Mika Roth

Parashyne: One

Parashyne on vasta muotoaan hakeva kotimainen yhtye, joka on rakentunut vokalisti Tanja Härkösen ympärille. Tänä vuonna julkaisu-uransa käynnistänyt bändi on pistänyt ulos jo kaksi sinkkua, jotka kumpainenkin on otettu mukaan myös debyytti-EP:lle. Näistä Break Away tuli arvioitua sinkkujen puolella, eikä kipakka Freak juuri häviä sisarukselleen.

Rintama sinkkujen takana muodostuu kolmesta ’uudesta’ kappaleesta, joista lähemmäs viittä minuuttia kurottava Turning to Steel uskaltautuu mahtiballadien arvaamattomille kentille asti. En lähtökohtaisesti välitä näistä puolipakollisista numeroista, mutta tällä erää tähdet taitavat olla suotuisissa asennoissa – minullekin. Meaningin tarkoituskin on ilmeinen, ihan jo tekstinsä puolesta, jossa pohditaan syntyjä syviä ja hard rock raikaa taustalla keveämpänä. The Villainin ainoa roistoisuus sen sijaan vaikuttaa lähinnä keskeneräisyydeltä, tai ainakaan itse en onnistunut löytämään biisistä parhainta terää, pointtia tai kärkeä.

Parashyne käynnistelee uraansa ja etsii yhä omaa soundiaan sekä kotikenttäänsä, mutta alku on erittäin lupaavan oloinen. Nyt vain enemmän materiaalia ja keikkojen kautta tapahtuvaa yhteenhitsautumista, niin tiedä mihin ryhmä vielä pystyykään vastaisuudessa.

Mika Roth

Piennar: Vuosien vedet

Piennar valmistautuu hissukseen toisen pitkäsoittonsa julkaisuun, jonka pitäisi tapahtua jossain vaiheessa vuoden 2023 aikana. Vajaan kahden vuoden takainen Pauhu metsän takaa -pitkäsoitto oli värikäs kattaus progehtavaa kotimaista poprockia, jolla kokeellisuus ei ollut ruma sana.

Erilaisia toisistaan ovat myös nämä kolme numeroa, jotka ovat tuttuun tapaan lähtöisin laulaja/kosketinsoittaja Tiina Koskisen kynästä. Sovitusten merkitystä korostetaan saatekirjeessä ja ne on bändidemokratiaa korostaen pistetty koko ryhmän nimiin. Ankkuriraita Punainen vaja onkin mestarinäyte hiljaisuuden rajoilla tapahtuvista asioista, eri soitinten täydentäessä upeasti toisiaan ja soundien hyväillessä kuulijaa. Rokeinta linjaa edustava sinkkubiisi Valon ensisäteet pumppaa puolestaan postpunkahtavaa soundiaan kiivaasti, vaikka mittaa kertyy kuusi minuuttia. Eikä askel pääse painamaan, koska – arvasitte oikein – sovitus on ruuvattu kohdilleen ja lopun pienoisprogesinfonia täydentää jo valmiiksi ylvään kuvan.

Piennar osaa siirtyä tunnelmista toisiin, aivan kuin kulissit takana vaihtuisivat teatterimaisesti. Albumimitassa tuo voimakas muuntoliike on vaikeampaa hallita, mutta Piennar on selvästi kypsempi yhtye kuin aiemmin.

Mika Roth

Pystyyn Kuolleet Hipit: Mee Bommaa / Olo

Pystyyn Kuolleet Hipit viettää pian kymppivuotisiaan ja meno ei ole ainakaan tasaantumassa. Vajaa vuosi sitten ilmestynyt kakkosalbumi Luutarhan kukat karsi räimeikkään rockin reunoja, mutta siistiksi ja sieväksi bändin meuhkaa ei pääse vieläkään kutsumaan.

Uuden tuplasinkun A-puoli on omistettu öisille maalisisseille, eli bommaajille. Toisille tuo lähinnä urbaaneja alueita koskeva ilmiö on töhrimistä, toisille taas jotain paljon enemmän, ehkä jopa elämänfilosofia. Niin tai näin, näkyviä asioita syntyy enkä ota kantaa kuka on oikeassa. Sen sijaan kiinnitän huomiota biisin takovaan rankkuuteen ja soundilliseen raakuuteen, joiden syystä/ansiosta viesti porautuu takuulla otsasta sisään. Hoilauskuorosta lisäpisteet. Olo onkin sitten rokimpaa vääntöä, lievätkö heput löytäneet sisäisen AC/DC-virtakytkimensä tai Apulanta-säkkinsä. Rujoa on ja rumaa – mutta hyvällä tavalla.

Kolmatta pitkäsoittoa luvataan ensi vuodeksi ja näiden valioiden perusteella Pystyyn Kuolleet Hipit on pitänyt kiinni karkeustakuustaan kunnioitettavasti.

Mika Roth

Talk Show: Touch the Ground EP
Missing Piece Records

Talk Show on hakukoneteknisesti lähes mahdoton nimi, mutta musiikki toimii näillä hepuilla kuin junan vessa. Englantilainen yhtye, jolla ei ole mitään tekemistä vastaavan nimisen jenkkiryhmän kanssa, yhdistää soundissaan terävintä rockia, tanssilattioiden jyskettä ja perinteistä postpunkkia.

Touch the Ground EP:llä ahkerasti pienjulkaisuja ulos pistävä nelikko iskeekin kaiken peliin, jahka turhahko Intro - Laughter on saatu pois jaloista. Postpunkimpaa laitaa edustava Underworld saa hengästymään kiivaudellaan, kun nykivä rytmi ja monotonisuuden kanssa flirttaileva vokalisointi vuorottelee räminäkitaravallin kanssa. Biitti on kohdillaan ja Cold House uittaa kuin huomaamatta mukaan vieläkin tanssittavampaa rytmiä. Näiden ykköskärkien takana Leather laventaa rock-soundia ja mikäli 90-luvun indierockin hämärämmät brittijutut ovat mieleen, saatat hyvinkin tykästyä näihin kummiin kudelmiin. Kaikki on hajoamaisillaan, repeämäisillään ja ratkeamaisillaan, pysyen silti juuri ja juuri kasassa.

Touch the Ground on malliesimerkki ’joko-tai’ soundista, joka tulee taatusti jakamaan mielipiteitä ja herättämään syviä tunteita. Kuten on taatusti ollut tarkoituskin. Omaan korvaani kohkaaminen, takominen ja levottomuus ovat makean ja suolaisen sopivaa sekoitusta, mutta tämähän nyt on vain mielipide.

Mika Roth

V-osasto: Radalla
Killer Records

Rouheaa punkrockia soittava V-osasto on pamauttanut vinyyliseiskalle neljä biisiä. Suurella sydämellä ja kohtuullisella budjetilla onkin päästy pitkälle.

Kahdeksan vuoden takainen Pakkohoito-pitkäsoitto on hieman yllättäenkin jäänyt vaille seuraajaa, mutta näillä aineksillakin päästään jo pitkälle. A-puolen starttaaja Palanut puu on kertosäkeeseen päästessään täysosuma taustalauluineen, rouheine kitaroine kaikkineen. Ongelmaisesta elosta kertoo myös Yksin ja sekaisin, joka ymmärtääkseni on kertomus sekakäytön sekoittamasta päästä. Melodia nappaa tälläkin kertaa kerrasta kiinni, joten kuulijaa viedään jälleen kuin litran mittaa.

B-puolen käynnistävä Kellokosken prinsessa julkaistiin sinkkuna jo ennen pandemiaa, mutta ensiluokkainen biisi ei ole ikääntynyt tippaakaan. EP:n sulkeva Ota kyytiin korkkaa myös perjantain kunniaksi pullon tai kaksi auki, mutta tarina kiertyy lähemmäs traagista kipua ja kaipuuta toisen luo. Onko tämä rakkaudentunnustus, hätähuuto – vai kenties kumpaakin? Niin tai näin, neljä tarinaa, neljä kappaletta ja ainakin allekirjoittaneen mielestä neljä onnistumista.

Mika Roth

WiteRose: II

Lappeenrantalaisen WiteRosen (jonka nimi kuuluu kirjoittaa em. tavalla) tyyli on perinteinen hard rock, jossa voi myös havaita vanhoja heavy rock -pitoisuuksia. Vuonna 2021 alkunsa saanut bändi on kokeneiden muusikoiden kokoama, ja nimensä mukaisesti II on bändin toinen demo.

Pandemian hengessä keikkoja ei ole vielä tehty, mutta julkaisuja ja videoita löytyy kyllä. Toimintaa leimaakin positiivinen valmius ja itsevarmalta soundaavat ratkaisut, joissa voidaan puhtain otsin ottaa 80-luvun hyväksi havaittuja palikoita ja pinota ne kuten parhaaksi nähdään. Tässä tapauksessa In Chains julkeaa jopa kimallella melodiansa äärellä, kuten ns. tukkahevibändit aikoinaan tekivät. Eikä siinä mitään, kun homma toimii ja prosessissa syntyy näin tarttuvia numeroita. Koukkua ilmaan sinkoaa rohkeasti myös The Chance, vaikka vastaavaa täysosumaa ei synnykään. Ocean of Dreams on taas puolipakollinen slovari, mutta sujuu sekin kun oikeaan seuraan on päässyt.

WiteRose kulkee toisella demollaan hyväksi havaittuja reittejä ja jäinkin kaipaamaan pientä siviilirohkeutta uusien suuntien kartoituksessa. Tai sitten melodiakoukut on hiottava huippuunsa, mikä sekin saattaa kuullun perusteella ryhmältä luonnistua.

Mika Roth

Lukukertoja: 1727