Sinkut - Toukokuu 2019
A-J Keskinen: Sydän ei löydä kotiin
Tamperelainen laulaja-lauluntekijä A-J Keskinen jäi positiivisella tavalla mieleen alkuvuodesta julkaistulla Tänä yönä -debyyttisinkullaan. Isoksi puolislovariksi biisi kulki kerrassaan mallikkaasti, ja toisella kierroksella vauhti vain kasvaa.
Sydän ei löydä kotiin -sinkulla Keskisen ilmeikäs laulu saa rinnalleen vahvan kosketinsoundin, eivätkä Jepa Lambertin vetämät taustalaulutkaan pelaa tutuilla säännöillä. En väitä että Keskinen olisi löytänyt sisäisen Ray Charlesinsa, mutta on tässä nyt roppakaupalla enemmän groovea, noin suomalaisella kulmalla nyt ainakin. Väkeviä elementtejä annostellaan äärimmäisen säästeliäästi, jolloin ilmavassakin siivussa piisaa potkua ja pieninkin annos esimerkiksi saksofonia todella tuntuu. Tekstissä puidaan rakkauden murheita, mutta tuhkaa ei lähdetä ripottelemaan pään päälle, vaikka lusikat menevät jakoon. Täytyy vain yrittää ja jaksaa, koska horisontissa siintää ehkä sittenkin se parempi huominen.
Mika Roth
ARTo: Piripintaan
Taajuuksilla Records
Ysärin techno & dance saattaa aiheuttaa monille päänsärkyä, mutta elektroa poppiinsa rohkeasti lataava
ARTo on löytänyt noista menneistä ajoista innoituksen uuteen biisiinsä. Piripintaan -sinkulla pelataan häpeilemättömästi nostalgian kanssa, aina
Jerry Cottonia mukailevan kansikuvan myötä, mutta kuinka on itse shotin laita?
Piripintaan on kiistatta kolmen minuutin mittainen Happy Hour, jonka voimanlähteenä toimii ARTon sanailu. Tekstissä ylistetään bilettämisen vapauttavaa ja uudistavaa voimaa, kun pitkän viikon päätteeksi koittaa perjantai ja on aika lähteä läträämään radalle. Täydet lasit johtavat lopulta puntaroimaan koko oravanpyörän mielekkyyttä, kunnes baari suljetaan ja on aika lähteä hoippumaan kaduille ruuti märkänä. Kierrätystä, mutta toimivaa sellaista, eikä tässä sorruta edes pastissiin vaan tehdään jotain oikeasti uutta.
Mika Roth
Cityman 900: Consumer History X
Cityman Productions
Vaporwaven retro-elektronista ilosanomaa Suomessa levittävä
Cityman 900 on nyt päätynyt perustamaan oman julkaisukanavan, jonka kautta ilmestyy kuuleman mukaan kevään ja kesän aikana myös muiden artistien musiikkia. Uraauurtavan työn ensimmäinen hedelmä on tämä Consumer History X -sinkku, jolla Cityman 900 jatkaa alkuvuodesta ilmestyneen
Modern Reneissance Man -sinkun viitoittamalla tiellä.
Instrumentaalina mennään myös nyt, keveän vaporwaven aaltoillessa edeltäjäänsä ilmavammin elektronisilla ääniaalloilla. Consumer History X helkkääkin suorastaan konsopelimäisellä vaivattomuudella, mieltä virkistävien ja kohottavien maisemien vilistessä kirkkaiden ikkunoiden takana. Päältä tarkasteltuna alkuun näennäisen muuttumattomalta vaikuttava äänipalapeli kehittyy halki kestonsa, loppuen joka kerta aivan liian nopeasti. Eli sitä lupailtua
Modern Reneissance Man -pitkäsoittoa odotellessa, koska lisäannoskin kyllä maistuisi.
Mika Roth
Coochilla: Don’t Feel Like Dancing Anymore
Komealla nimellä siunattu
Coochilla on groovaavaa ja rullaavaa alternative/indierockia soittava yhtye, jonka historia ulottuu syksyyn 2017 asti. Orkesterin aiemmista julkaisuista ei ole mitään tietoa, mutta jos tämän tosiaan on debyytti, on kvintetti sangen kovassa vedossa jo esikoisellaan.
Don’t Feel Like Dancing Anymore -sinkku kertoo nimellään jo paljon, sillä nyt ei kiinnosta enää tanssailu kimallesateen alla – eikä oikeastaan paljon muukaan. Tummasävyinen tarina maalaa lohdutonta kuvasarjaa tilanteesta, jossa päihteet ovat astuneet kipparin asemaan ja kaikki ns. hauskanpito on vain yhden ja saman innotonta toistoa, vailla mitään sen suurempaa iloa. Suoraksi vedetty biisi sukeltaa onneksi väliosassaan vain hetkeksi syvempiin vesiin, sillä rouhean rokkaamisen ryhmä taitaa mitä selkeimmin.
Mika Roth
femme balba: Näin heiluu!
Secret Entertainment
On yleisesti hyväksytty näkemys, että kaikkien kukkien pitäisi antaa kukkia – mutta eihän se oikeasti niin mene. Painofasistit kertovat miltä sinun tulisi näyttää, eikä elon puutarhassa muutenkaan ole puutetta ohjaajista, neuvojista ja rajoittajista. Pirtsakkaa ja painovoimaista poppia esittävä
femme balba, jonka virallinen kirjoitusmuoto on hankalahko
femme balba, lyö esikoissinkullaan lapikasta vapaamuotoisesti lattiaan vapautta julistaen.
Veikeästi rokahtava poppi siis purskahtelee ja peput heiluvat iloisesti, mutta Näin heiluu! -sinkku on muutakin kuin peppujumppaa tanssilattian poppareille. Biisi kierrättää eräästäkin lastenlaulusta tuttua ’kas näin heiluu…’ hokemaa, mutta biisin pääkoukut sijaitsevat aivan toisaalla. Kasarisynat napsuvat ja tuikkivat taustalla, vokaaleja ladotaan useammalle raidalle ja kertosäkeen melodiassa kuulijaa viedään kuin personal trainerin lieassa. Eikä mennä nyt sitten pahoittamaan taas mieltään, eihän?
Mika Roth
Funeralglade: Voices, Murder
V.R. Label Finland
Keski-iältään alle parikymppisten metallistien muodostama
Funeralglade ehti julkaista debyytti EP:nsä
May the Funeral Begin jo vuoden 2017 puolella. Kalmaisen tarinan kertova Voices, Murder on bändin toinen sinkku, jolla pyritään luotailemaan kouluampujan psyykeen varjoja ja kurakoita. Eli bändi ei millään muotoa kavahda hankalia aiheita ja kivuliaita alueita.
Pahaenteisiä ääniä siis kuullaan päässä, eikä äärimetallin hurmeisia kenttiä viistelevä ryhmä lähde sen kummemmin väistelemään edes alan Suuria ja Mahtavia veteraaneja. Onkin sitten ihan toinen asia, kuinka kukin kuulija sulattaa nämä
Dimmu Borgir ja
Cradle of Filth -vaikutteet, mutta ainakin turkulaiset ovat asettaneet tähtäimensä huimaavan korkealle. Murskeisessa metallissa on siis vahvaa eeppisyyttä, taipumusta elokuvamaisiin äänimaisemiin sekä ns. kauhuelementtejä. Rohkeita ovat, se on myönnettävä.
Mika Roth
Grus Paridae: Melting Pot
Voin rehellisesti todeta ihan suoraan ilahtuneeni, kun
Grus Paridaen uusi sinkku päätyi käsiini – siis kaiken kunniaksi vieläpä ihan fyysisenä painoksena! Progressiivisen poprockin puolella operoiva kollektiivi on saanut tälle julkaisulleen kovia vahvistuksia, kun vokalisti
Saima Hyökki, pianisti
Esa Ylivaara ja viulisti
Aya Koivunen kantavat kukin kortensa kekoon.
Ja minkälainen keko, tai oikeammin sulatusuuni, tämä oikein onkaan? Lähes seitsemän minuuttia hurmaavasti edestakaisin lainehtivaa, progehtavaa ja rohkeasti kohti uutta suuntaavaa leijailua, jolla ajan ja paikan kaltaiset välinpitämättömyydet voi unohtaa. Kappale virtaa pitkänä, jatkuvana ja vailla sen kummempia saumoja, yhden ja saman teeman kantaessa pohjalla alusta loppuun saakka. Grus Paradae lupaa pitkäsoittoakin tulevaksi, joten kannattaa pitää tuntosarvet herkkinä bändin tiimoilta.
Mika Roth
Helsinski: Glow Sticks
Bianca-Pop Music
Elektropopin, hip hopin ja singer-songwriter -sektoreiden vilkkailla risteysalueilla viihtyvä
Helsinski on sama asia kuin monissa tulissa karaistu
Juho Vehmanen. Helsinskin debyyttisingle
No Voice to Shout sykki elektronisen tanssimusiikin pulssilla, eikä uusi sinkku juuri ota etäisyyttä sisarukseensa.
Vajaan neliminuuttisen biisin virtaus on nopea, eteenpäin nojaava ja erittäin vahvasti laulumelodian ympärille rakentuva. Vokaalit nousevat äänikakun päälle eloisasti, mutta parin koukun varaan saadaan rakennettua paljon hyvää. Kertosäe vie tätäkin siivua, mutta myös ne välipätkät osataan koristella ja sisustaa niin, ettei kaikki ole vain seuraavan kertsin odottelua. Soundipuolella Helsinski on nyt rahdun rohkeampi, pienten mausteripausten antaessa kokonaisuudelle runsaasti luonnetta, eikä sitä pientä Aasia-vivahdettakaan ole unohdettu.
Mika Roth
HÄN: Onko hullujenhuoneella yhdelle vielä tilaa
Svart Records
Svart Recordsin huomista uuden kodin itselleen löytänyt
HÄN asettuu jälleen pienen ihmisen puolelle. Toisen albuminsa näillä näkymin ensi vuoden alussa julkaiseva poprock-yhtye on rykäissyt kasaan angloamerikkalaisen kitarapoprockin sääntöjä kunnioittavan biisin, jota voi tosiaan kutsua jopa rakkauslauluksi. Onko hullujenhuoneella yhdelle vielä tilaa -sinkulla pohditaan sitä karmeaa – ja samaan aikaan ihanaa – tilannetta, jolloin toinen ihminen on muuttunut pakkomielteeksi. Mikä onkaan enää silloin tervettä ja mikä ei?
Peruspalikoitahan tässä kierrätetään, mutta
R.E.M.:in hengessä helkkyvä siivu saa ruuheensa maukasta liikettä. Eikä joenvarsipenkkojen maisemia voi kuin ihailla, kun keskivaiheen soundipaketti aukenee kaikessa loistossaan. Puheosuuskin saadaan upotettua vielä pienen kosketinsooloilun kera mukaan, ennen kuin on aika hypätä viimeiseen liukumäkeen. Kerrassaan tarttuva pikku helmi, enkä muuta mielipidettäni vaikka lukitsisitte minut. Onko ensi vuoteen vielä pitkä matka?
Mika Roth
Janne Tapion Sisäinen Avaruus: Hirviöminä
Lumpeela julkaisut
Toisen albuminsa kuuleman mukaan jossain vaiheessa kesää julkaiseva
Janne Tapion Sisäinen Avaruus oli kelpo vedossa viime vuoden lopulla, kun
Harmaa kivi -sinkku sai pohtimaan rakkauden selviytymistaisteluita. Hirviöminä-sinkku jatkaa parisuhteen muhkuraisen taipaleen mielikuvien, ajatusten, odotusten ja pohdintojen tiellä folk-popin rullaillessa vauhdilla halki tantereen.
Mikä minä olen sinulle? Kuka minun pitäisi olla? Mikä on rooleista se oikea? Tiukkoja kysymyksiä heitellään avaramielisesti ilmoille, eikä musiikillinen toteutus jää kirpsakan tekstin varjoon, kun näihin pulmiin haetaan tuoreita kulmia. Tekstiin sen kummemmin uppoamatta biisi on toimiva, reippaasti ja sutjakkaasti kulkeva, eikä reiluun kolmeen minuuttiin jäävä mittakaan ole hullumpi. Pitkä loppusaattelu on mielenkiintoinen ratkaisu, joka nostaa viimeisen puolen minuutin painoarvoa huomattavasti.
Mika Roth
Lake Jons: Do You Recall?
Playground Music
Kotimaisen elektronisvoittoisen indiefolkpopin kärkijoukkoihin kuuluva
Lake Jons jatkaa takuuvarmojen singlejulkaisujensa ketjua jälleen uudella lenkillä. Alkuvuodesta
Tom onnistui ahtamaan kimurantin ja simppelin jotenkin samaan kuvaan, kun taas voittamattomaan bassolinjaan pohjautunut
Circle sekoitti kortit aavistuksen uudelleen. Do You Recall? -sinkku on kolmikosta ’normaalein’, vaan ei millään tavoin sisaruksiaan vähäisempi.
Miellyttävää helppoutta ja asioiden hurmaavaa painottomuutta – nuo tekijät tuntuvat sijoittuvan Lake Jonsin universumissa keskeisiin asemiin. Kuulas laulu, monikerroksiset ja silti harsomaisen kevyet taustat, arvaamattomasti kehittyvät soundit – nämä kaikki ovat periaatteessa sitä samaa pohjaa mistä bändi on luonut musiikkinsa tähänkin saakka, mutta kaavojen pienet erot tekevät jälleen kerran ihmeitä lopputulokselle. Toukokuun loppupuolella ilmestyy
The Coast -albumi, jota ainakin minä odotan innolla.
Mika Roth
Matero: Kelosydän
Raate Music
Matero on yhden miehen, eli
Petri Materon, muodostama rockmetalli-projekti. Miehistä, pojista ja oman tahdon lujuuden haastavasta maasta jo aiemmin muutamankin sinkun verran musiikkia luonut Matero on pohjoisesta etelään siirtynyt tekijä, jonka äänessä ja tekemisissä voi kuulla yhä kaukaisten seutujen koleuden. Onneksi saatesanoissa mainitaan melko nopeasti
CMX, koska ilman tuota pioneeria olisi tuskin Materoakaan.
Kelosydän on neliminuuttinen melankolia-annos, joka ei kuitenkaan sorru omaan synkistelyynsä. Ennemminkin vaikeudet ja vastukset vain todetaan, mutta vaikka kätensä iskisi mihin tahansa, ei periksi anneta. Tosin Kelosydän voi olla myös sisältä kuollut kuori, joka ei vain suostu hyväksymään omaa tappiotaan. Tulkintoja, tulkintoja – tiedetään. Niin tai näin, biisi on tarttuva ja vaikka suurempia yllätyksiä ei tarjota, ei niitä jää oikeastaan kaipaamaankaan.
Mika Roth
Planeetta 9: Heroiinia
Helsinkiläis-hämeenlinnalainen
Planeetta 9 ei välttele shokkiefektejä. Tai ainakaan itse en juuri tähän hätään muista mitään muuta bändiä, joka kuvaisi soundinsa
Baddingin ja
Black Sabbathin sekoitukseksi. Olisi ollut paljon helpompaa vain todeta, että tässä nyt kolistellaan toisiinsa
HIMiä
Pulpin ja nuoren
Yön kanssa. Vai sorruinko minä nyt samaan ansaan?
Goottipopirockia on tehty jo runsaasti, mutta ainahan sitä laadukkaalle musiikille on tilaa. Heroiinia ei kerro mistään huumehelvetistä vaan rakkaudesta, jonka koukuttava vaikutus on vain samaa luokkaa em. myrkyn kanssa. Pakettihan on klisheinen, mutta kun kertosäkeen kitarat murisevat ja melodia nappaa kiinni suupielestä, niin turha siinä on vastaan potkia. Doomahtavan hitaasti jyräävä väliosa on nerokas idea, minkä jälkeen kelpaakin painaa talla laudassa maaliin saakka.
Mika Roth
Red Eleven: Starry Eyes
Inverse Records
Vuosi 2018 kulki
Red Elevenin leirissä nousujohteisissa tunnelmissa.
Fueled By Fire EP iski kipinää jenkkimetallista ja tummemmista rockin sävyistä, minkä lisäksi häivähdys jälki-grungea porisi mukavasti kattilassa. Loppuvuodesta julkaistu
Terminus-sinkku piti puolestaan painon kaasulla ja ilman kirkkaana, osoittaen että kypsyyttäkin löytyy.
Kaiken tämän jälkeen Starry Eyes -sinkku on silti yllätys, ja vieläpä positiivinen sellainen. Ennenkuulumattoman rauhallisesti käynnistyvä siivu muistuttaa alussa jonkin poikkeuksellisen tyylikkään elokuvan ravintolabändin viipyilevää tunnelmointia. Hitaasti sanoituksen kauhuelementit kietoutuvat mukaan, tarinan kiertyessä biisin tavoin kohti kulminaatiopistettään. Naistaustalaulu on pikantti lisä, samoin säästeliäästi käytetyt piano ja jouset, kunnes viimeisen reilun minuutin ajan bändi viimein paahtaa laajakangasrockmetalliaan täydellä kaasulla. Nämä hybridit ovat usein vaarallisia, mutta tässä tapauksessa tähdet vilkkuvat silmissä.
Mika Roth
Sami Karu: Sun iholla
Sipoolainen laulaja-lauluntekijä, muusikko ja rumpali
Sami Karu julkaisi debyyttialbuminsa pari vuotta sitten, saaden samalla mukavasti huomiota etenkin paikallisradioiden puolella. Tuore sinkkubiisi pohjustaa syksyllä ilmestyvää
Syksyn värejä -EP:tä, joka kuuleman mukaan jatkaa esikoisen viitoittamalla tiellä.
Sun iholla -kappale ylistää elämän ihmeellisyyttä ja rakkauden kykyä muuttua elon mukana. Aika luonnollisesti muokkaa meitä kaikkia, mutta uurteet iholla eivät suinkaan vie mukanaan sitä tärkeintä ja arvokkainta. Karu vaikuttaakin oivaltaneen jotain äärimmäisen oleellista elämästä, ja tuon tuoma helpottuneisuus kuuluu myös tässä lähes hauraaksi kutsuttavassa kappaleessa. Vokaalien takana kuullaan toki yhtä jos toistakin soitinta, mutta ilmavuus, rauhallisuus ja seesteisyys ovat tätä pientä folkpop-kappaletta määritteleviä tekijöitä. Ratkaisu on rohkea, mutta pakkohan tässä on hattua nostaa koska kaava toimii.
Mika Roth
Taivas: Kuuletko kun kepeys pakenee minusta?
Taivas on vuonna 2018 perustettu kitarapop-yhtye, joka on edennyt uransa toisen singlen virstanpylväälle. Eteläsuomalainen ryhmä on pitänyt langat tiukasti omissa käsissään, eli tehnyt kaiken mahdollisen DIY-periaatteella. Niinpä vain miksaus ja masterointi on uskottu bändin ulkopuolisille tahoille, eikä lopputulos kuulostakaan miltään muulta kuin Taivaalta itseltään.
Kuuletko kun kepeys pakenee minusta? -kappale on tunnelmiltaan mielenkiintoinen ja sopivasti haastavakin pop-helmi, joka kolmen minuutin jälkeen suorastaan uudelleensyntyy yllättävän väliosan ja kitarasoolon kautta. On vähintäänkin klisheistä verrata kitarapoppia soittavaa bändiä näin varhaisessa vaiheessa
Kentin kaltaiseen jättiin, mutta jokin tässä keveiden ja raskaiden elementtien yhdistelyssä muistuttaa kovasti ruotsalaisten tekemisistä. Melankolista mutta myös vauhtiin kykenevää tunnelmointia, jossa kaikki tuntuu olevan jo osapuilleen kohdillaan.
Mika Roth
Tantalize: Nightmares
Raate Music
Tantalize on yhden miehen muodostama metalliprojekti, jonka musiikki on omanlaisensa tutkimusmatka synkkien maisemien ja maalailevien kitaroiden maahan. Kaiken takaa löytyvä
Samu Puuronen on kajaanilainen muusikko, jonka apuna on lopullista visiota toteutettaessa toiminut muusikoita niin Yhdysvalloista kuin Venäjältäkin saakka.
Nightmares on siis lavealle jalustalle perustuva kappale, mutta rivakasti kulkevan metallisiivun tunnistaa kyllä sangen nopeasti juurikin suomalaishenkiseksi siivuksi. Kotoiseen tyyliin tarinan kertoja pohtii omia aiempia valintojaan, niiden mahdollista oikeutta ja vääryyttä, sekä tietysti kaikkea sitä mitä niistä on sittemmin seurannut. Eli perisuomalaiseen tapaan vanhoja asioita vatvotaan, kunnes mieli on taatusti musta. Ja tuon mustuuden Puuronen osaa välittää ihailtavalla tarkkuudella, melankolisen melodisuuden värittäessä rouheaa raitaa. Ei ole helppoa – eikä pidäkään olla.
Mika Roth
Viitasen Piia: Meidän jälkeemme hiljaisuus
Texicalli Records
Loputon ja lohduton uutisvirta maalaa maailmasta kovin surullisen kuvan näinä päivinä. Tuntuukin siltä, että maailman suurimmat riitapukarit (tiedätte kyllä ketkä) suorastaan toivovat pääsevänsä uhittelemaan yhä uusille rintamille. Folk/folkrock -yhtye
Viitasen Piia on päättänyt purkaa ahdistustaan ja suruaan musiikin avulla, sillä mitä muutakaan tässä voi enää tehdä? ”
Meidän jälkeemme hiljaisuus” on Venäjän ydinasejoukkojen tunnuslause, ja sellaisena suorastaan täydellinen otsake yhtyeen kappaleelle.
Piia Viitasen laulu ja akustinen kitara kantaa biisin ensimmäisen reilun puoliskon, kunnes muu yhtye syöksyy mukaan voimalla viimeisen puolentoista minuutin ajaksi. Ensin alkujaan tyynesti taustalla helkkyneet äänet keräävät voimaa kaukaa horisontista lähestyvän tsunamin tavoin, kunnes käsissä on kaikkea muuta paitsi hiljaisuutta. Vahva, väkevä, puhutteleva ja julmassa maalailussaan ehdottoman upea kappale, jonka soisi saavan enemmänkin huomiota osakseen.
Mika Roth
Ville Viluinen & Vilukissat: Pikkupaskiainen
Ville Viluinen & Vilukissat on uusi kotimainen poprockin peilitaloissa seikkaileva bändi, jolta löytyy historiallista linkittymistä
Pyhät tepot -yhtyeeseen. Uuden julkaisun ensisinkuksi on valikoitunut pisteliäs Pikkupaskiainen, jolla kitkerät sävyt ja kateuden vihreä ilkimys nostavat terhakkaasti päitään. Eli vanhaa viisautta lainatakseni:
”aina kun ystäväni menestyy, jotain minussa kuolee”.
Olivat biisin alkujuonteet syntyneet sitten missä tahansa mielentilassa, niin musiikillisesti kasaan on saatu raivostuttavan ja ihastuttavan tarttuva ralli. Rockin puolella popin laitaa vinoileva viisu pohjaa täysin tekstin ympärille parsittuun melodiaan, jota miesvokalisti puristaa huuliensa välistä asianmukaisen arrogantilla tavalla. Tietysti. Tämä on taas yksi niistä kipaleista, jotka tulevat taatusti jakamaan mielipiteitä, joten bändin alkukiihdytys ei voisi olla juuri tätä lupaavampi.
Mika Roth
VON KONOW: Lucid Sound
Solina Records
Pääosan ajastaan Helsingissä viihtyvä
VON KONOW on osannut ihailtavalla tavalla poimia juuri oikeita elementtejä suosikkiaikakaudestaan. 80-luvun synapop eli ja hengitti aikoinaan naiiviuden murheita vapauttavaa ilmaa, vaikka juuri samaisen aikakauden yllä leijui jatkuva ydintuhon uhka. Nyt kun olemme matkalla kohti samaa uutta kylmää sotaa – tai olemme jo siellä – voi elämän, kuoleman ja kaiken siltä väliltä käsitellä myös kepeältä kuulostavan synapopin avulla.
Marko Von Konow ymmärtää melodisuuden mahdin, hän osaa leipoa vaivattoman tuntuisesti paksunkin kerroksellisen musiikkikakun, joka maistuu silti ilmavalta. Ja mikä tärkeintä: hän osaa kertoa asioista omilta kuulostavin sanoin. Niinpä jopa Lucid Sound, joka on huomattavasti
On a Hill -sinkkua heppoisempi, kuulostaa silti kerrassaan upealta.
Mika Roth
Lukukertoja: 6609
