Pienet - Huhtikuu 2018
Cause For Effect: Brutal Prog EP
Viisi vuotta on pitkä aika. Vajaa kaksitoista minuuttia ei ole puolestaan lainkaan niin mittava lohko ajan virtaa. Jostain syystä kesti kuitenkin kokonaista viisi vuotta, ennen kuin Cause For Effect sai valmiiksi seuraajan 01 + 1 = 2 kiekolle. Uusi EP on 15 raidan ylväs joukko musiikkia, jonka kokonaiskesto on hieman alle 12 minuuttia. Eli proge on nyt kyllä runtattu aika brutaalista kasaan.
Ainoastaan digitaalisessa muodossa saatava EP (josta toimitukseen lähetettiin kuitenkin siis fyysinen cd-r, mistä kiitos) on bändin omaleimaista fuusiogrindiä. Biisit eivät paria poikkeusta lukuun ottamatta kestä minuuttiakaan, mutta mukaan mahtuu hauskoja rytminvaihdoksia, tempot tempovat villisti ja siivujen kurvit läsähtävät toistuvasti vasten tuulilasia. Yllättävää, virkistävää eikä tippaakaan puuduttavaa, vaikka kaikki äänet syntyvät basso-rummut-örinäkorina -kolmiossa.
Herkuista on vaikea nostaa eteen suosikkeja, mutta mainitaan nyt Experiment in DDR sekä ripsakasti loikkiva Annual Speech. Lisäksi kiekon avaava Parasitic Verbalism on minuutin mitassaan täydellisyyttä hipova pelinavaus. Grindiä coreen ja jazziin deathiin, sano.
Mika Roth
Concrete Swine: Zeppelin Over Chernobyl
Concrete Swine lupaili Desibeli.netin
haastattelussa vajaa kolme vuotta sitten, että uutta musiikkia on kyllä luvassa – ja tulihan sitä sitten lopulta EP:n verran. Siinä missä
Siberia Jam 74 vasta ujutti mukaan kiipparistia, soivat Hammond ja Moog tuoreella kiekolla rikkaina, sävykkäinä ja väkevinä.
Edistystä onkin tapahtunut kaikilla merkittävillä rintamilla,
Mr. Brusila mylvii hard rockin esi-isien voimalla, sovitukset saavat renkaat rullaamaan ja kipalejärjestyskin lisää mukavasti vetoa aina
Binheadiin saakka. Kyseinen numero on nipun selkein timantti, jolla nuoren
Deep Purplen voima kohtaa astetta bluesimman modernin rockin iskukyvyn. Pistetään päälle vielä
Mr. Nummisen raikas kitarasoolo ja se on siinä.
Blues-vetoinen ja kevyesti retro hard rock saattavat luoda mielleyhtymiä hieman tunkkaiseen soundiin ja menoon, mutta Concrete Swinen tuore EP lakaisee moiset pohdinnat laidan yli. Ainoastaan päätöksenä kuultava
Way High Star istahtaa hetkeksi kiikkustuoliin, eikä sielläkään kudota sukkaa vaan otetaan lopulta melkoiset kyydit.
Mika Roth
Decrowned: Weight of the Dark Sky
Reilun vuoden ikäinen
Decrowned on taipaleensa alussa, mutta veikkaisin aiempaa bändihistoriaa löytyvän jonkin verran. Näin siksi, että ryhmän paketti on jo tyydyttävästi kasassa, eikä melodisesta deathista löydy suuremmin lastentauteja.
Kiekon ensimmäiseksi vedoksi sijoitettu
Lament on surumielisessä melodisuudessaan suoranainen mestariteos, tunnelmoinnin ja rankemman mätkeen hakiessa toisistaan tasapainoa. Sekaan on heitetty vielä hiukan koukuttavaa taustalaulua ja koskettimia, joten
In Flames voidaan mainita saatekirjeessä ylpeydellä.
Bridges Burning lupailee myös paljon, mutta jotenkin alun hyvä höyry hyytyy lopun himmailuksi ja paikallaan polkemiseksi. Ei tässä nyt mitään euroviisumaisia modulaatioita peräänkuuluteta, mutta jokin tehopiste tai lisäidea olisi saattanut nostaa raidan keskiverrosta kärkeen.
Kahdella viimeisellä siivulla Decrowned paljastaa itsestään uusia ja pääosin raskaampia puolia, mutta lievästi keskeneräisiltä vaikuttavat vedot enemmänkin lupailevat kuin lunastavat. Mutta enemmän tässä hyvää on kuin heppoista, ja kun biisikynä tuntuu pysyvän useammassakin käsiparissa, on bändin tulevaisuus kirkkaamman puoleinen.
Mika Roth
Dystocracy: Dystocracy EP
Dystocracy pistää kuulijansa välittömästi testiin. Raskassoutuinen ja äärimmäisen vakavilla aiheilla jyräävä
Dachau kaulitsee päälle seitsemän minuutin ajan, alkupuheen kestäessä yksistään noin kaksi minuuttia. Bändin metalli on soundeiltaan modernia, rakenteiden toistaessa puolestaan joitain 80- ja 90-luvun sääntöjä. Eli sanalla sanoen ryhmä soundaa kovasti saksalaiselta, mistä pinnat ja lievä nyökkäys heidän suuntaansa.
Eeppisyys on (tässäkin yhteydessä) sopivissa annoksissa ihan miellyttävää. Dystocracy EP:n kolme muuta raitaa kellottavat kukin vajaan neljän minuutin verran, mikä sekin on mukavaa. EP:n tarjoama annos germaanishenkistä melodista modernia metallia potkii parhaimmillaan mallikkaasti, vaikka biiseissä tahdotaan palata samojen elementtien äärelle kerran toisensa jälkeen.
Valtterin jykevä ja melodinen laulu istuu kuvaan kuin braatvursti Alpeille, eikä väkevästä vokalisoinnista ole haittaa, kun kiilaa isketään valtaapitävien piirien sydämiin. Lyriikoissa siis.
Esikois-EP ei tarjoa mitään välittömiä välähdyksiä, mutta nelikko osaa asiansa ja aina maailmaan hiukan lisää protestia mahtuu.
Mika Roth
Ei Kiinnosta: Bagdad
Ei Kiinnosta sai allekirjoittaneen kulmakarvat kohoilemaan puolentoista vuoden takaisella
Karate-albumillaan, joka osoitti orkesterin olevan mitä mielenkiintoisin punk/stoner/rock/metalli -poppoo. Eihän pitkäsoitto mikään ehyt kaunokainen ollut, mutta EP-mitassa touhu voisi toimia jo huomattavasti paremmin – vai voisiko?
Viiden raidan mittainen Bagdad on osoittautunut kestosoitossa erinomaiseksi äänimassan mitaksi, sillä reilussa vartissa bändin punkahtavaan melskaukseen pääsee sisään, mutta räime ei missään vaiheessa ehdi puuduttamaan – minua nyt ainakaan. Lisäksi jokainen raita eroaa toisistaan riittävästi, mutta salaattiin ei silti hiivi sillin makua mukaan, kun matka on lopulta suhteellisen lyhyt.
Kauimmas keskustasta kurottaa nimibiisi
Bagdad, jonka huudossa on tuskaa ja vimmaa. Ja taitaa siellä olla ihan oikea viulukin seassa, sekä puupuhaltimia, jotka yhdessä rosoisen kitara-basso-rummut -kolmion kanssa antavat tuhannen ja yhden yön kaupungille epätoivoisen ja ahdistuneen ilmapiirin. Puhaltimilla rikastettu paletti ulottuu myös nopeasti kaahaavalle postpunk-helmi
Deliriumille, jonka yhtenä innoittajana saattaisi olla itsensä
Killing Joke. Nostetaan etualalle vielä
Saatana, joka kahdessa minuutissaan räjäyttää skalta haiskahtavan punk-rockinsa seinille. Stoner on tainnut jäädä pois kyydistä, mutta eihän sitä näin mahtavassa rallauksessa ehdi edes kaipaamaan.
Mika Roth
IAmber: True Will Directs the Path
Vuosikymmenen alussa perustettu
IAmber on ehtinyt julkaista jo pari kiekkoa ennen tätä, mutta syystä tai toisesta orkesteri on vilahtanut aiemmin ohi allekirjoittaneen tutkaruudulla. Tuoreella EP:llä progerokkaajat lähettävät eetteriin neljä kappaletta, joiden yhteiskesto on noin 25 minuuttia.
Ensinnä kuultava
Haje on miltei intromainen johdatus, jonka jälkeen
Grinded kerää verkkaisesti voimaa ja massaa. Ja sitten, viiden minuutin rajapyykin ylityttyä tapahtuu viimein räjähdys. On täysin kuulijasta kiinni, miellyttävätkö eri palasten keskinäiset suhteet, mutta omaan makuuni hieman lyhyempikin alustus olisi jo riittänyt. Niin tai näin, itse pihviin päästyään uneliaasta ruohikkoprogeilusta kasvaa terhakkaa ja opethmaista mäiskettä, jossa vokaalitkin raaistuvat ja iskut uppoavat sarjana maaliinsa.
Ja kun sinne isomman alasimen ääreen on viimein päästy, niin
Planetary Blues runttaa stonerilta kalskahtavaa metallia rockin kylkeen ja kaikki tarvittava kerrotaan vajaassa neljässä minuutissa. Raskaampi rätke maistuu vain paremmalle ja paremmalle, etenkin kun ryhmän yhteensoitto on monoliittisen jykevää ja rumpali pääsee piiskaamaan peltejään oikein kunnolla. Päälle yhdeksänminuuttinen
The Drudge puolestaan käynnistyy samoista yläpilvistä kuin 70-luvun eteerisemmät hetket, eikä siinä mitään – raskaus saa raikkaudesta kontrastia ja kun biisistä löytyy kumpaakin osa-aluetta, voi EP:n päätöstä pitää onnistuneena.
Mika Roth
Kardinaalit: Radius
Kardinaalit pisti pasmat sekaisin viime kesänä, kun
Primus Culpa hämmensi loikkimalla lapsekkaan metelöinnin, ’vakavamman’ musiikin sekä puhtaan poikkitaiteellisen ääniterrorin välillä. Eivätkä asiat juuri selkeydy Radiusin kahdeksan raidan avulla. Eikä niiden tarvitsekaan, sillä juuri tätä kaipasinkin kolean kevään värittäjäksi.
Eli homman nimi on äänisampleilla leikittelevä outorock, jossa osapuilleen kaikki mahdollinen on mahdollista, ja mahdottomuudet ovat niitä todennäköisimpiä vaihtoehtoja.
Miksi ei saa unta iskee elektronisen hakkunsa punk-rockin multiin,
Joulun taikaa on demoninen julistus vääristyneestä peilistä ja
Leposide-boogie leikkii väärinpäin soitetuilla raidoilla.
Leijat ne tarttuvat aika usein puihin voisi puolestaan olla ihan tarttuvakin keinuilu casiopopin valmisäänilähteiden äärellä, jos leijat saisivat vain lentää pidempään ja lähemmäs niitä popin vehmaita ja runsasoksaisia puita.
Radius flirttailee helppojen ratkaisujen kanssa, mutta valitsee aina vaikeamman reitin takaisin lähtöruutuun. Se sysää kuulijaansa surutta selästä päin aina vain uusia sample-viidakoita, joiden rajoja on vaikea ymmärtää ja hahmottaa. Tämä voisikin olla sangen tuottamatonta ja ärsyttävää, mutta – ja tätä haluan korostaa – tekijät antavat juuri sopivasti narua, jotta mielenkiinto ei lopahda. Ja kun kaiken koristelun kuorii ideoiden päältä voi huomata, että biisien ytimistä löytyy kerrassaan napsakoita ideoita.
Miksi sitten näin sotkuinen, sekava ja monimutkainen toteutus? No, siitähän Kardinaalit-yhtyeessä on kyse. Ymmärtäkää ja ylistäkää siis, minä teen ainakin niin.
Mika Roth
Kebu: Kring Havet – Meren ympärillä
Secret Entertainment
Kebu on sama asia kuin syntetisaattorivelho
Sebastian Tier. Miehen syntymäkaupunki, Kristiinankaupunki, tilasi säveltäjältä teoksen Suomen 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi ja 17 minuuttinen Kring Havet – Meren ympärillä esitettiin ensikertaa Suomen 100-vuotispäivänä 6. joulukuuta 2017, Kristiinankaupungin Kristiinahallissa.
Uusklassinen teos esitetään pitkälti syntetisaattorien ja sähköflyygelin voimin, lyömäsoitinten antaessa vain väriä. Pääosin ruotsinkielisestä laulusta vastaavat puolestaan sopraano
Lisbet Säll sekä satahenkinen kuoro, joiden avulla mahtipontinen kohotus kantaa loppuun saakka. Vasta viimeisenä kuultava
En sällsam gåva rikkoo klassista pintaa, elektronisen tanssipulputuksen noustessa pintaan. Mutta niinhän se menee, satavuotinen maamme on tätä nykyä moderni ja sähköinen ilmentymä, jota sata vuotta sitten ei oltaisi voitu edes kuvitella.
Onko Kebu siis Pohjanmaan oma
Mike Oldfield? No ei nyt sentään, mutta parhaimmillaan mies yltää jo lähelle Magic-Miken loistohetkiä. Ovatkohan
Platinum ja
Hergest Ridge toimineet jonkinlaisina innoittajina? Jos ovat, niin Kebu on ainakin tehnyt ensiluokkaista työtä jalostaessaan niitä eteenpäin.
Mika Roth
Red Eleven: Fueled By Fire
Secret Entertainment
Red Eleven julkaisi pari vuotta sitten kolmannen pitkäsoittonsa.
Collect Your Scars keräsi jälleen kehuja, mutta kunnon läpimurto antaa vain odottaa itseään. Nyt kasaan on lyöty EP-levy, jolla kuullaan kolme aiemmin sinkkuina ilmestynyttä vetoa, sekä kaksi aiemmin kuulematonta numeroa. Tarina ei kerro, enteileekö pikkukiekko uutta albumia, mutta ainakin EP on mitä vahvin taidonnäyte.
Red Eleven on aina tuntenut lukkarinrakkautta pohjoisamerikkalaisen alternative metallin suuntaan. Voisipa soundien kautta löytää jopa yhtymäkohtia jälki-grungen aaltoihin, mutta viittauksista huolimatta bändin ilme ja ote on selkeästi tätä päivää.
You’ve Been Warned ja
Back in Time ovat kevyempää ja radioystävällisempää rutistelua, jolle on aina tilausta, mutta omaan korvaani vasta
Redneck’s Promised Land kosahtaa juurikin sopivasti. Pieni eteläisen räme-rockin vire ja astetta häijympi virnistys kun tekevät jo kummia. Kokonaiskuvaa piristävä lisä on myös viimeiseksi jätetty
Last Call, joka akustisine kitaroineen, saksofoneineen ja kevyempine runkoineen on herkullinen lisä lautaselle.
Mika Roth
Status Abnormis: Huntress EP
Status Abnormis on ehtinyt miltei kymmenvuotisen uransa aikana julkaista jo pari pitkäsoittoakin ennen tätä, mutta neljän raidan mittainen Huntress EP on silti ensimmäinen kosketukseni ryhmän musiikkiin. Nelikon metallinen ryske on melkoista mega-rakenteiden juhlaa, jossa äärimetallin rajat ja synkempien juonteiden mustat painajaismaat ovat kovin lähellä toisiaan.
EP:n neljä kappaletta muodostavat yli 32 minuuttisen äänikolossin, jolle on vaikea löytää sopivaa vertailukohtaa aiemmin luodusta musiikista. Death on selvimmin määräävä tekijä kaavassa, mutta raskaassa rouhinnassa on tunnettavissa myös mm. blackin upeaa mustuutta ja stonerin lihankäryistä usvaisuutta. Eeppiset äänivallit, äärimmilleen kiristetty ja tulimyrskymäinen soitto ovat palasia, joita harvat vokaalit ja samplet vain rikastavat entisestään. Mutta mikä on se lopullinen kuva, näkyykö avaruuden tähtisumujen takana jokin suurempi kokonaisuus?
Huntress on valtaisa levy, kenties jopa liian valtaisa kerralla haukattavaksi. Yksistään päälle kymmenminuuttinen nimibiisi kävisi jo kerta-annoksesta äärihoitoa, tai sitten sekaan pitäisi saada edes joitain hengähdyskohtia, jotta taival ei kävisi jo liian tuimaksi.
Mika Roth
The Hayleys: Raato
Gorba Records
The Hayleys julistaa uuden kiekkonsa olevan albumin, mutta kun kokonaismittaa teokselle ei kerry edes 19 minuuttia, niin levy käsitellään nyt pienjulkaisujen joukossa.
Raato on yhdeksän raidan paketti, jolla metallisen rockin runkoon on nidottu erittäin rujolla tavalla punkin palasia. Eikä saumoja ole suotta lähdetty siistimään, vaan pikemminkin roisia ulkonäkö on se ihanne tilanne. Äärimmilleen paahto äityy, kun
I Like Brazil pommittaa vajaassa minuutissa punkin ja noisen välisen rajan epäselväksi monttupelloksi. Toisessa päässä spektriä
Mä aion vetää viivat rokkaa ja rollaa kuin hämäläistynyt
Turbonegro, jota vahvistetaan germaanisella industrial-osastolla. Toisto on tunnettu tehokeino, mutta vain
Raato ylittää kolmen minuutin haamurajan, eli eteneminen on kautta linjan jouhevaa.
Vauhti on siis kohdillaan, mutta toisinaan se kääntyy jo ryhmää itseään vastaan. Tai tuskin on silkkaa sattumaa, että kiekon kolme (omasta mielestäni) parasta biisiä ovat ne kolme pisintä numeroa. Esimerkiksi em. Mä aion vetää viivat -siivu kun tuntuu hukkaavan puolet potentiaalistaan mahdottomaan kiireeseen. Tai ehkä olen vain tulossa vanhaksi, kuka tietää?
Mika Roth
Trashcan Dance / Lords of Chernobyl: Split
Trashcan Dance julkaisi äskettäin kerrassaan mainion
Sleaze Pop EP:n. Nyt tuolta kiekolta on lohkaistu tämän splittiseiskan toiselle puolelle
Animal Pyjama -postpunkkailu, jonka voimin kelpaa pistää jalalla koreasti.
Astetta ja ehkä jopa kahta tuhdimpi veto on kuitenkin lainabiisi
I Walked With a Zombie, joka on kuulunut jo vuosia bändin liverepertuaariin. TD-filtterin läpi vedetty biisi onkin todellinen energiapamaus, ja muistetaan tässä yhteydessä että onhan Sleaze Popin kansikuvakin jo peräisin
Night of the Living Dead -klassikkoleffasta. Ja vaikka
Roky Ericksonin alkuperäinen näkemys oli kenties countryhtavampi, hitaampi ja melankolisempi, ei Trashcan Dancen versio ole mikään haudanryöstö (heh, heh).
Splittiseiskan toiselta puolelta löytyy outo ryhmä nimeltään
Lords of Chernobyl. Keitä nämä loistavat herrat oikein ovat, sitä en tiedä, mutta ryhmän deathpunkahtava punk rock puree ja lujaa.
House of Cards runttaa riffiään silmäkulmaan isolla lentopallomailalla, vokalistin ulosannin ollessa samaan aikaan räkäinen, haastava ja vahva, ilman mitään
John Rotten -rääkymisiä. Onneksi.
Lainaan nojataan myös tällä seiskan poskella, sillä
Tallahassee Lassienhan on ikuistanut jo muutamakin eri joukkio. Alkujaan vuonna 1960 runnotusta rock-helmestä tunnetuin versio näillä seuduin on varmaankin
Hurriganesin vuoden 1974 luenta, mutta kääntyy siivu näemmä deathpunkiksikin.
Splittiseiskat ovat upea ja ehdottomasti kannatettava julkaisumuoto, sillä tässäkin tapauksessa kaksi toisiaan hieman muistuttavaa, mutta toisistaan selvästi eroavaa orkesteria rakentavat yhdessä kunnon pläjäyksen. Tehkää siis vähävaraiset rokkarit onnellisiksi, ja tarttukaan näihin helmiin – mieluiten vielä suoraan sieltä keikalta ostettuina. Näin uhanalainen laji voi jatkaa eloaan, ja maailma pysyy hiukan parempana paikkana elää.
Mika Roth
Lukukertoja: 5729
