Sinkut - Maaliskuu 2019
Aino Elina: All the Prayers
Maailma vie ja sattuma johtaa kai jokaista meistä. Kittilän Pöntsöstä kotoisin oleva Aino Elina asustelee nykyään Edinburghissa, eteerisen elektropopin toimiessa eräänlaisena siltana näiden kahden paikan välillä. All the Prayers on itse asiassa käännös viime vuonna ilmestyneestä Rukous-kappaleesta, jota on hankala kategorisoida.
Aino Elinan englanti soi rahdun kulmikkaana, mutta elinympäristö on Skotlanti, joten ymmärrän tuon. Biisin elektroniset avaruudet rikastuvat mm. harpulla, vibrafonilla ja jousilla, mutta yleisesti ottaen soundit pidetään niukkoina. Rytmipuolta tuodaan rohkeasti eteen, eikä ratkaisu ole lainkaan hullumpi, perustuvathan biisin koukut pitkälti juuri rytmityksiin. Yllättäen kertosäkeessä kuullaan taustalla miltei tapettiin häivytettyä suomea, joka kuulostaa jopa suomalaisiin korviin eksoottiselta lisältä. Tulossa on kuulemma lisää käännöksiä, sekä uusi suomenkielinen pitkäsoitto, joten Aino Elinasta tullaan kuulemaan enemmänkin.
Mika Roth
Ali Alikoski: Ei siinä mitään
Stupido Records
Nuoruudessaan
Keban riveissä rock-unelmaa elänyt
Ali Alikoski on soolourallaan löytänyt itsestään varttuneen laulaja-lauluntekijän. Iän karttuessa eri nimien alla ilmestyneitä pitkäsoittoja on tullut aina vain harvemmin, ja edellinen kiekko,
Levottomat sielut, julkaistiin vuonna 2010.
Mahdollisesti uutta kokopitkää ennakoiva Ei siinä mitään -sinkku kertoo tavallisen miehen tarinan, miehen joka yrittää vain tulla toimeen maailmassa, jossa hän on oikeastaan aina hieman yksin ja tappiolla. Vaimo ja poika lähtivät ensin, sitten tytär, mutta kun lähitorin ympärillä on neljä kapakkaa, niin kaikki on kunnossa. Ollaan vain kännissä joka päivä, ei siinä mitään. Melankolinen poprokkis pelaa oletettavasti hieman sarkasmilla ja ironialla, mutta Alikoski ei moralisoi sen kummemmin tarinan päähenkilön päätöksiä ja vaikutteita. Onhan tarttuvassa raidassa sitä ’rosoa ja riivinrautaa’, mitä artisti lupasikin, eivätkä nämä kuppilamurheet vanhene koskaan.
Mika Roth
Antti Autio: Mustaa
Soit Se Silti
Laulaja-lauluntekijä
Antti Autio
on julkaisemassa ensi syksynä toista sooloalbumiaan, jolla miehen suomenkielinen folk rock jatkaa jalostumistaan. Mustaa -sinkku ei sinällään eroa ratkaisevasti
Antti Autio Trionkaan aikaisesta materiaalista, sillä synkkä on myös tämä unelmoinnista kertova tarina. Tai ei kai unelmoinnissa mitään vikaa ole sinällään, mutta kun kaikki kauniit haaveet pirstoutuvat ja kääntyvät mustuudeksi, on surumielisyys läsnä.
Aution persoonalliseen lauluun ja akustisen kitaran johtamaan pienimuotoiseen taustaorkesteriin kiteytyvä tulkinta kulkee melkeinpä juoksujalkaa, voimallisten kuvien vilistessä jo ensimmäisen minuutin aikana huimaavalla vauhdilla. Tekstinsä puolesta Mustaa muistuttaa enemmänkin runoutta kuin tavallista laululyriikkaa, julman kauniiden kielikuvien kaivertaessa katkeruutta sinne missä joskus oli viattomuutta, haaveilua ja hölmöä luottamusta. Ei tämä iloista ole, mutta vaikuttavaa, hiljentävää ja mykistävää kylläkin.
Mika Roth
Daggerplay: Don’t Give Up
Suomalaisilla on sangen kolho sanonta siitä, mistä positiivisuus on peräisin, mutta onneksi aina silloin tällöin joku ehdollistaa moisen asenteen. Punkahtavaa ja rokkaavaa rollia myötäisessä etunojassa soittava
Daggerplay pyöräytti viime vuoden puolella
Subterranean Reality -pitkäsoiton. Nyt tuolta kiekolta on lohkaistu erittäin positiivinen sinkura.
Napakasti etenevä ja iloisesti pogoava Don’t Give Up on ylistyslaulu ystävyydelle ja toveruudelle, mutta se ei aurinkoisesta asenteestaan huolimatta sorru äitelään maailmanhalailuun. Kaveria vain halutaan kannustaa ja auttaa pienessä ylämäessä, joka ei ehkä ole lainkaan niin suuri kuin miltä ensin vaikuttaa. Kyllähän tässä melko suoraan hiihdetään
The Clashin ja
Ramonesin jäljissä, mutta mitä sitten? Tärkeintä on että biisi toimii, eli nostaa hymyn huulille ja saa jalan tapaamaan tahtia positiivisen punketirollin ohjaamana.
Mika Roth
Kielo Ilona: Enkeli
Eclipse Music
Kielo Ilona on popahtavaa folk-rockia persoonallisella tavalla esittävä nuori yhtye, joka jo tällä esikoissinkullaan osaa luoda vahvaa taikaa. Kielo Ilonan ytimen muodostavat laulaja-lauluntekijä
Marjo Kiukaanniemi, kitaristi
Juho Poutiainen sekä basisti
Timo Hakkarainen, Kiukaanniemen hoitaessa myös kappaleelle tärkeän viulun soiton.
Enkeli ei kerro niinkään valkohohtoisista henkiolennoista, kuin sielua viekoittelevien ja houkuttelevien tunteiden palosta – tai näin ainakin minä monitulkintaisen tekstin olin kuulevinani. Niin tai näin, pehmeä laulu ja kevyillä käsillä soitetut soittimet luovat yhdessä verkkomaisen kappaleen, jossa ohikiitävä hetki muuttuu kaiken solmivaksi risteykseksi. Mikä on kiellettyä, mikä on syntiä - ja onko moisilla kysymyksillä edes mitään väliä? Enkeli on mielenkiintoinen, vaikkakin hieman tarpeettoman tutuilla urilla kulkeva folkistelu, jonka ääressä on silti vaivatonta hiljentyä. Lupailtua esikoisalbumia odotellessa.
Mika Roth
Kuona: Kuolemanvesi
Secret Entertainment
Tamperelainen
Kuona julistaa olevansa ”metallisen ryönäinen punkrock -kollektiivi”, eikä bändin meiningin kuvaaminen voisi olla juuri tuota osuvampi. Punk paukkuu enemmänkin asenteen puolella, sillä Kuolemanvesi on suhteellisen suora rock-raita, jossa on kuitenkin yllättävän paljon pieniä mutkia ja kurveja. Löytyyhän sieltä jopa ihan oikea väliosakin, jos nyt modulaatiot sun muut hienoudet jätetään toisille.
Kuolemanvesi on tietysti itsensä Kuningas Alkoholi, tuo suomalaisten rappion ruhtinas, josta Kuona kertoo karun totuuden. Tuliliemi vie järjen ja lopulta hengen, mutta pakko sitä on vain kaataa kiduksiin, koska… niin, miksi? Vokalisti paiskaa sanat kiukkua kättelevällä ärtymyksellä eetteriiin, mutta bändi ei sorru millään saralla yliyrittämiseen. Slayermaiset kitaratkin tyytyvät lähinnä kehystämään biisiä ja antamaan tilaa vokalistille, jolloin tehot ovat lopulta optimit. Ärhäkkä sinkku enteilee myöhemmin tänä vuonna ilmestyvää EP-levyä.
Mika Roth
Lake Jons: Circle
Lyktan
En voi sille mitään, että
Lake Jons tuntuu uskomattoman sympaattiselta bändiltä. Indiefolkin rikkaissa aluskasvillisuuksissa seikkaileva yhtye sekoitti raikkaasti pakkaa tammikuisella
Tom-sinkullaan, joka ei suostunut solahtamaan mihinkään genrelooshiin tuosta vaan. Samanlainen, ja silti hyvinkin erilainen kummajainen, on myös tämä tuore Circle.
Raukeasti soivalla bassolla käynnistyvä kappale ei lado sen kummemmin materiaalia laulun taustalle, basson pysyessä halki biisin sen selkärankana. Toki efektoituja ääniä liittyy mukaan ja puolivälissä rumpalikin herätetään naputtamaan verkkaista tahtia, mutta laulumelodia ja lauluhyminät ovat Circlen merkittävimmät sisärenkaat. Kiireetön matka on kai jonkin sortin psykedeelistä folkkia, poppia ja hyvää fiilistä, ei tässä oikein mitään sen kummempia viittoja osaa lätkiä maahan. Lämpöä ja positiivisuutta huokuvasta musiikista kelpaa ladata akkuja kevään auringosta haaveillessa.
Mika Roth
MERTA: Liitos
Vuonna 2017
Juhis Kauppisen sooloprojektina käynnistynyt
MERTA kasvoi viime vuonna oikeaksi bändiksi, jonka kolmas sinkku jatkaa popilla rikastetun vaihtoehtometallin takomista. Kaksi edellistä sinkkua ovat keränneet runsaasti soittokertoja ja glooriaa, joten odotukset ovat orkesterin kohdalla tasaisesti kohoamaan päin.
Liitos kertoo rakkauden kaiken voittavasta voimasta tilanteessa, jossa koko muu maailma tuntuu yhdessä työskentelevän nuoren rakkauden tuhoamiseksi. Romeon ja Julian tuore sovitus? Kenties, mutta MERTA ei sorru naiiviin ällösöpöilyyn vaan rytyyttää romanttisuuttaan metallisen rockin isoilla vasaroilla toivottuun muotoon. Ja mikäs tässä on kolistellessa, sillä melodia tarttuu, raa’at vokaalit ja silppukitarat kiskovat omiin suuntiinsa, mutta biisi pysyy kuin pysyykin kasassa. Kunniamaininta heittäytyvälle vokalisoinnille sekä rikkaille kitaroille, joiden täysi syvyys paljastuu vasta kuuntelukertojen myötä. Liitokset kestävät ja jäähän kipale lupaavasti soimaan päähän.
Mika Roth
Nicumo: Who You Are
Inverse Records
Rouheaa rockmetallia takova
Nicumo tyhjensi vanhat hyllyt viime vuoden lopulla, kun aiemmista äänityssessioista rannalle jäänyt
Inhale the Flame tehtiin viimein valmiiksi. Nyt kolmatta albumiaan työstävä orkesteri paljastaa ensimmäisen numeron tulevasta, eikä Who You Are ole lainkaan hullumpi näyte bändin nykymeiningistä.
Ensinnä huomio kiinnittyy tämän neljä ja puoliminuuttisen action-palan energisyyteen ja monipuolisuuteen. Saatteen mukaan sävellystyö sujui rivakasti, eikä siivua luultavimmin olisi hinkkaamalla enää paremmaksi saanutkaan. Melodinen ja raskas biisi antaa etenkin vokalisti
Hannu Karppiselle mahdollisuuden loistaa koko spektrillä, mies kun hallitsee niin raa’an karjunnan kuin puhtaankin laulun. Hengähdystauon suova väliosa kruunaa Who You Aren tunnelmointeineen, minkä jälkeen lopun lanaus maistuu entistäkin makeammalta. Mikäli orkesterin kynistä kirpoaa enemmänkin tämän tasoisia ässiä, on tulevasta albumista tulossa todellinen tapaus.
Mika Roth
Olento Orchestral: Isäni
Kaukaisu Music
Tammikuussa kerrassaan mainion
Rakkaudesta lajiin -ensisinkkunsa julkaissut
Olento Orchestral iskee toisen kappaleellisen tummaa indiepoppia, jolla nordic noir puskee esiin outoja kukkiaan. Isäni on rönsyilevän viekoitteleva kertomus, jonka aukeneminen ja sisällön tulkinta ovat paljolti kiinni itse kustakin kuulijasta. Kristallieläimistä ja menneistä polvista laulaminen näin äkkiväärässä äänimaisemassa tuo mieleen yllättäen
Sielun Veljet, mikä ei ole koskaan huono asia.
Takova rytmi on vahva ja hallitseva, mutta silti riittävästi taustalla pysyvä. Vokalistit
Tellervo Kalleinen ja
Outi Vuoriranta enemmänkin julistavat kuin laulavat, ja sanat vangitsevat huomion kerran toisensa jälkeen. Sivummalla
Kaisa Salmi tekee pienillä pianokuvioillaan kummia,
Saara Viikan sellon asettuessa toiseksi laulun vastavoimaksi. Nämä voimat eivät kuitenkaan taistele toisiaan vastaan, vaan täydentävät ja vahvistavat jokainen toistaan. Upeaa kontrastia, jännitettä ja rakentelua, tämä biisi saa toistuvasti ihokarvat koholle.
Mika Roth
Ossian Smith: Steady in the Saddle
Secret Entertainment
Kitaristi-vokalisti
Ossian Smith järjesti pienoisen yllätyksen tuoreella Steady in the Saddle -sinkullaan. Siinä missä vuoden takainen
Sleepless Town EP oli suoremman kitararockin sanansaattaja, on Smith hypännyt nyt pelotta funk rockin kiikkerän keinuhepan selkään.
Kolmen ja puolen minuutin mittainen siivu käynnistyy Smithille tutulla psykedeelis-sävytteisellä kitararockilla, jossa amerikkalaiset maisemat upotetaan pohjoisempaan kehykseen, mutta jo vajaan minuutin kohdalla muhevat koskettimet posauttavat kertaiskulla afrokampaukset päihin. Samalla bändin soitto letkeentyy, notkistuu ja funkkaantuu sen taika-askeleen verran, psykedeelisten elementtien sekoittuessa
Jimi Hendrix -kunnianosoitukseksi. Kitarasoolo on Smithille ominaiseen tapaan dynamiittia ja kappaleeseen sopiva, minkä jälkeen vokaalipuoli vahvistuu taustahuudahduksilla, nopeus kiihtyy ja loppu koittaa tietysti aivan liian aikaisin. Sanotaan etteivät valkoiset miehet osaa funkata, mutta Smithille on pakko nostaa leveää lierihattua värikkäine sulkineen. Korkealle.
Mika Roth
SeRoosa: Onnes lista
Tuore Records
Hip-hop artisti
SeRoosan edellinen sinkku,
Vahva mieli, jätti himpun vakavasta aiheestaan huolimatta lämpimän muistijäljen. Tai ehkä viehtymys johtui siitä, että sinänsä ihan simppeleistä asioista uskallettiin puhua niiden oikeilla nimillä. Sama tapahtuu nyt, sillä mitä oikeastaan on onni? Mistä ja miten sen löytäisi? Ei mitään rakettitiedettä, mutta silti niin moni meistä on sitkeästi onneton. Omasta mielestään nyt ainakin.
SeRoosa ehtii reilussa kolmessa ja puolessa minuutissa sanoa paljon, mutta välttää saarnaamisen ja valmiiden ratkaisumallien tuputtamisen. Erittäin yksinkertaisilla biiteillä ja taustoilla tekstit alleviivataan, ja ainoastaan kertosäkeessä kakkua muhevoitetaan isommalla äänimassalla, mutta nämäkin hetket ovat kovin nopeasti ohikiitäviä. Muuten SeRoosan rivit ja taustan pienet soundikoukut ovat vastuussa vedosta – ja kyllähän tämä vastustamattomasti vetää kuulijaa puoleensa.
Mika Roth
The Lieblings: Girl on the Run
Stupido Records
Olipa mukavaa huomata, että tarpeettoman pienten piirien suosikiksi jäänyt
The Lieblings katkaisee hiljaisuuden niin julkaisujen kuin keikkojenkin saralla. Enteileekö aktivoituminen mahdollisen kolmannen pitkäsoiton julkaisua? Toivon sydämestäni niin, sillä tuore sinkkubiisi on kuin raikas rocktuulahdus kasvoilla pitkän, harmaan ja tunkkaisen talven päätteeksi.
Säröllä sisään ajettua poprockia jyrnytetään taas kuin viimeistä päivää, mutta lauletaanhan tässä nopeasta tytöstäkin. Eikä laulun tyttö taida olla mikään juoksu-urheilua harrastava kulkija, ainakaan siinä perinteisessä mielessä. Koukuttava melodia isketään pöytään jo puolessa minuutissa, minkä jälkeen koittaa voittoisa kertsi. Kirpsakasti rapsahteleva kitarasoundi ja pintaan nostettu laulu ovat tuttuja elementtejä, samoin vaaniva väliosa, josta noustaan kitarasäröilyn taustoittamaan soolo-osuuteen. Vauhti kasvaa, askel pitenee, kiri puristaa hieman keuhkoja ja lopussa kaikki katoaa säröiseen loppuliukuun. Tulipas tästä hyvä olo.
Mika Roth
Tryer: Tavat ja tarpeet
Suicide Records
Jouhevasti kiitävää ja hc-punkahtavaa, mutta silti samaan aikaan vahvasti melodista kasariheavyrokkia soittava
Tryer on huhtikuussa julkaisemassa neljättä pitkäsoittoaan. Bändin
esikoisalbumi Hero Questhan hipoi jo täydellisyyttä, joten puheet omille juurille palaamisesta nostavat odotuksia kummasti.
Tavat ja tarpeet -sinkku onkin melkoinen pelinavaus. Miksauksen on hoitanut tuottajankin hommia tekevä
Kurt Ballou, joka tunnettaneen paremmin
Convergen kitaristina. Soundeja työstettäessä bändi on etsinyt tasapainoa likaisen, räkäisen ja räiskyvän, mutta silti ammattimaisen ja kunnollisen välillä. Soittimien puolesta kakku onkin kasattu komeasti, mutta vokaalit tahtovat jäädä rahdun liikaa sinne vallituksen sisälle. Biisin pääkoukkua käytetään häikäilemättömän runsaasti, mutta kolmessa minuutissa ei silti ehditä puutumaan – ihan. Piristävät rytminvaihdokset, pitkä kitarasoolon kaltainen ja tietenkin kaiken kruunaava stoppi kuin seinään.
Mika Roth
Wellu Rowaltz: Peiton alla
SoundWaves
Wellu Rowaltz julkaisi pari englanninkielistä albumia vuosina 2009 ja 2011, minkä jälkeen mies on hitaasti mutta varmasti siirtynyt suomenkielisen popmusiikin pariin, raskaan rockin rosojen hioutuessa vuosien saatossa pois. Ensimmäinen suomenkielinen single sooloartistina ilmestyi viime kesänä, ja Peiton alla -sinkku enteilee oletettavasti jo ihan albumiakin.
Peiton alla on mitä simppeleintä, lämpimintä ja tavallisinta arkea, sekä sen kiistatonta upeutta korostava pieni pop-helmi, joka kasvaa alun hiljaisista paloista keskikohdan äänekkäämpään soundiin. Tosin biisi ei missään vaiheessa varsinaisesti räjähdä taivaisiin, vaan se osataan – ja uskalletaan – pitää varsamaisen hintelänä. Laulu on keskiössä, kitaraa ja koskettimia annostellaan säästeliäästi, pieni kellokoukku napsahtaa muutamaan kertaan ja rummut antavat ryhtiä vähillä paloilla luodulle numerolle. Kaunista, joskin ehkä jo tarpeettomankin niukkaa elämän ylistystä.
Mika Roth
Lukukertoja: 5656
