Sinkut - Marraskuu 2018
Anna-Kaarina: Our Song (feat. Jussu Pöyhönen)
Joskus biisi voi valmistua alle tunnissa, toisinaan se löytää oikean muotonsa vasta vuosien jälkeen. Anna-Kaarinan Our Song on ollut laulaja-lauluntekijän mukana kokonaiset 15 vuotta, ja viimein kappale löysi oikean muotonsa, paikkansa ja aikansa.
Uuden EP-levyn ensi vuoden puolella julkaiseva Anna-Kaarina on saanut mm. Suurlähettiläät-yhtyeestä tutun Jussu Pöyhösen mukaan studioon ja lopputuloshan on sanalla sanoen komea. Rakkaudesta kertova balladi lähtee liikkeelle melodiasta, jota laulu ja koskettimet kasvattavat hitaasti. Taustalle hiipii yhä enemmän soittimia massan verkalleen kasvaessa, mutta pakettia ei räjäytetäkään mahtiballadien taivaaseen, vaan suitset ymmärretään pitää riittävän tiukkoina. Totta kai kaikki kasvatus johtaa vajaassa kolmessa minuutissa suurempaan soundiin, mutta kaiuttimien pahvit eivät lennä sijoiltaan vaan kaikesta saa kiivaimmillaankin tolkun. Ja tuo jos mikä on erittäin haastavaa, joten syvin kumarrus sovittajien suuntaan. Kaunis ja puhutteleva kappale.
Mika Roth
Jontti & Shaka: Tuttuu luksust
3rd Rail Music
Vuoden raskaimman ja kosteimman kauden lähestyessä on aika pienelle varoitukselle.
Raittiusseura EP:tään valmisteleva
Jontti & Shaka lupaa tuttuu luksust, jota voi kuunnella siinä nenukkia valkaistessa. Sanottavaa riittää mm. suurten musamoguleiden härskeistä otteista, oikeiden asioiden tekemisestä, sekä opiskelun kannattavuudesta yleisesti ottaen.
Duon ”päivitetty retkuräppi” puree napsakasti ja biisi jyskyttää raiteillaan eteenpäin koko plus neljän minuutin mittansa, vaikka puolivälissä onkin havaittavissa ohuen ohutta notkumista. Toisaalta: joku pitää runsaista teksteistä, toinen kaipaa pientä lisärytmittelyä, joten liekö tuokaan sitten mikään oikea ongelma.
DJ Tatc ja
DJ Dee hoitavat tuhdit mutta tuntevat biitit, tuotanto ja miksaus on puolestaan
DJ Logoutin hallussa ja räpithän ovat tietysti duon itsensä. Sinkun perään on luvassa ainakin EP, ja pitkäsoitostakin puhutaan jo, joten pidetään antennit herkkinä eikä päästetä irti luksuksesta.
Mika Roth
Killinfear: Silence and Fear
Inverse Records
Groovaavaa, raskaampaa rockia takova
Killinfear on julkaisemassa joulukuussa pitkäsoittoa, jota tämä toinen kiekolta lohkaistu sinkku mainostaa kunnialla. Vuonna 2014 perustettu helsinkiläis-ryhmä on satsannut laatuun massan sijasta, ja esikoialbumille onkin valikoitunut vain seitsemän tiukkaa lukua.
Reilussa kolmessa minuutissa sanottavansa sanova Silence and Fear ei ole lainkaan hullumpi maistiainen, mikäli vinhasti rullaava rock’n’roll on herkkuasi pienellä metallikuorrutteella. Ahnaasti laukkaava biisi soitetaan nopeasti, mutta – ja tämä on iso mutta – rentoutta ei kadoteta missään vaiheessa. Eikä vauhti ole toisaalta mikään itseisarvo, vaan biisiin upotetut koukut ja jekut ehtivät taatusti tekemään tehtävänsä niille annetussa ajassa. Niinpä hieman kulta-aikojensa
Danzigin ja ehkäpä hiukan
The Crowninkin hengessä kulkeva helmi lupaa todella paljon tulevalta albumilta. Vokalisti
Mika ”Limppu” Lindberg ansaitsee vielä erityismaininnan suorituksestaan, jonka edessä ei voi kuin nostaa hattua. Rock’n’roll!
Mika Roth
Red Eleven: Terminus
Red Eleven julkaisi alkuvuodesta
Fueled by Fire -EP:n, jolla bändin raskas rock iski jo lupaavasti kipinää. Nyt luvassa on vieläkin suurempi tuliannos, sillä vuoden verran työstettävänä ollut pitkäsoitto on vääjäämättä valmistumassa. Ja tulevaa albumia ennakoi Terminus – vajaaseen neljään minuuttiin puristettu metallinen rock-paketti.
Ensimmäisenä huomio kiinnittyy soundimaailman selkeyteen ja puhtaaseen kirkkauteen, vaikka kitararouhinta on välillä melkoista. Kiitettävin arvosanoin suoritettu tuotantotyö sallii biisin raskaiden ja kevyempien elementtien asettua kuin luonnostaan paikoilleen, eikä isossa kattauksessa mikään vaikuta väärään paikkaan päätyneeltä. Laulumelodia jää nopeasti mieleen ja taustalla rakennettavat kitaravallit antavat tilaa niin syna/kosketin rakenteluille, taustaköörin laululle, kuin rytmiryhmänkin työskentelylle. Runsaan mutta ilmavan soundipaketin rakentaminen on tunnetusti vaikeaa, mutta pakka pysyy kasassa jopa halki väliosan. Vokalisti
Tony Kaikkosen laulua olisi voinut jopa nostaa enemmän etualalle, mutta hyvä tämä on jo näinkin.
Mika Roth
Riikkahoi: Minkkejä
Luova Records
Riikkahoi on laulaja-lauluntekijä
Riikka Ahon sekä tuottaja
Antti Silvennoisen muodostama yhtye, jonka kasarinen soundi tihkuu suurten olkatoppausten vuosikymmenen elektropop-soundia. Duon yhdessä säveltämä ja Ahon sanoittama Minkkejä onkin suoranainen musiikkiaikamatka, mutta tekstinsä puolesta Riikkahoi on vahvasti tätä päivää.
Kontrasti onkin melkoinen, kun iloinen pop poksuu taustalla ja lyriikoissa Aho ruotii naisena olon vaikeutta nykyisessä ulkonäkövetoisessa maailmassa. Mainosten ja mielikuvaihanteiden korvaan huutama viestihän on selvä: olet juuri niin kiinnostava kuin miltä näytät, eikä millään muulla ole väliä. Vajaaseen viiteen minuuttiin saakka kasvava raita ei mittavasta mitastaan huolimatta jää matkan varrella polkemaan paikoilleen. Suoraviivaisesta muodostaan huolimatta mukaan on saatu sovitettua juuri riittävästi muutoksia ja vaihtelua, jotta biisin kehitys on luonnollinen ja kaiken ytimenä toimiva melodia kantaa maaliin saakka. Ensi vuonna julkaistavaa debyyttialbumia odotellessa kelpaa vaikka pyörittää Minkkejä-biisin mainiota videota, jonka ohjauksesta ja tuotannosta on vastannut Antti Silvennoinen.
Mika Roth
Sampsa Astala: Siellä mun jouluni on
So Music Finland
Sampsa Astala tarjoaa melkoisen yllätyksen joulukappaleellaan, sillä kyseessä on ihan seesteinen, rauhaisa ja tunnelmallinen joulubiisi. Jaa että mikäkö tässä on yllättävää? No se, että herra on aiemmin kuulunut ei-niin-rauhalliseen
Lordiin, eikä
Stala & So. -yhtye ja soolotuotantokaan ole tähän mennessä varsinaisesti vihjaillut miehen olevan joulunostalgikko.
Perinteisen melodisessa pop-balladissa lapsuuden sadunhohtoinen ja rauhallinen joulu koetaan joksikin, joka on yhä löydettävissä ja saatavissa sydämeen. Kaikki on lopulta kiinni itsestä, kunhan vain lapsuuden kadonnut taikamaailma voitaisiin jotenkin saavuttaa. Tarinahan ei varsinaisesti ole mikään uusi näin joulukautena, mutta Astala osaa rakentaa biisiinsä draaman kaarta sortumatta äitelään maalailuun. Laulu, tarkoin annostetut soittimet, ollaan vielä tarkkoja niiden synien kanssa, ja kyllä – onhan tämä ihan kelpo joulubiisi. Toivotaan että Astala löytää lopulta tiensä muuttumattoman polun päähän, ja ehkäpä tahtoisin sinne itsekin piipahtamaan näin pyhien lähestyessä…
Mika Roth
Sofia: Domino
Texicalli Records
Sofia on kotimainen laulaja-lauluntekijä, jonka kaksi edellistä sinkkua ovat jo saaneet aikaiseksi mukavasti liikettä. Mietiskeleväisemmät
Underwater ja
Your Arms liikkuivat soulahtavan popin moderneilla valtaväylillä, korostaen neidon vahvaa lauluääntä.
Domino on selvä askel uuteen suuntaan, Sofian tehdessä pesäeroa valtavirran r’n’b -poppiin. Uusinkin kappale voidaan toki laskea edelleen balladiksi, mutta ensi kertaa huomaan pohtivani yhteneväisyyksiä
Suzanne Vegan kaltaisiin tarinankertojiin ennemmin kuin modernin popin suuriin tekijöihin. Ja tämä on siis kehu jos mikä. Kappaleen rakenteet kaikuvat ilmavuutta ja vaikka elektronisuus nousee esiin, huokuu toteutus silti orgaanisuutta ja aitoa tunnetta. Ensisoitosta tarttuva biisi kehittyy kuuntelukertojen myötä, lähes huomaamattomien yksityiskohtien tehdessä työtään, kunnes loppu tulee yllättävänkin aikaisin. Esikois-EP:tä lupaillaan ensi vuoden aluksi, ja ainakin itse jään odottamaan sitä suurella mielenkiinnolla.
Mika Roth
Sorry Babe: I Love Alone
Playground Music
Sorry Babe on helsinkiläinen duo, jonka takaa löytyvät
Kira Siuriainen ja
Michael Bleu. I Love Alone on kaksikon toinen sinkku, ja EP-levynkin tekeminenkin on nähtävästi työlistalla.
I Love Alone on melko peruspoppista, jossa sitä mitä Yhdysvalloissa myydään tätä nykyä r’n’b -nimikkeen alla, on sekoiteltu eurooppalaiseen synapoppiballadiin. Retrosta meiningistä vihjailee myös kansikuva, mutta ei tässä mihinkään yksiulotteiseen nostalgiatrippiiin sentään sorruta. Rakkaus on mitä selvimmin poistunut juuri kertojan maailmasta, mutta surun ja murheen möröille ei anneta tilaa, vaan nyt on aika nousta ylös ja löytää sisäinen voimansa. Sanomansa puolesta I Love Alone onkin mitä virkistävin poikkeus kotoisessa murheilussa, ja biisistä voi ammentaa elintärkeää varavoimaa jokainen lemmen kentillä kolhuja kokenut. Biisin kuulas keskikohta tuntuu hetkellisesti hukkaavan punaisen langan, mutta viimeinen vajaa minuutti mennään taas kuten pitääkin.
Mika Roth
The Bablers: Love to Live
Texicalli Records
Kotimaisen poprockin superbändiksikin tituleerattu
The Bablers on julkaisemassa uutta pitkäsoittoa, jonka nimeksi on ilmoitettu
Psychadilly Circus. Albumia edeltäväksi sinkuksi on valikoitunut
Love to Live, jolla ryhmän suuri rakkaus
The Beatlesia kohtaan käy mitä selvimmäksi.
Esikoisalbuminsa jo vuonna 1980 julkaissut The Bablers pistää uudella sinkullaan psykedeelisesti sävytetyn poprockin valumaan vastustamattomasti. Lyriikoiden tarina eräästä sunnuntaipäivästä on kuuleman mukaan täysin totta, joten taiteen ja elämän välinen suhde on tässä tapauksessa mitä intiimein. Viipyilevässä kitarasoolossa on runsaasti
George Harrisonin henkeä ja hetkittäin isoksi kuminaksi muuttuvat perkussiot tekevät biisistä vieläkin suuremman. Lähes neljä ja puoli minuuttia sujuvatkin samaan aikaan vikkelästi ja viipyillen, aivan kuten fab fourin
I’m Only Sleeping olisi ottanut kourallisen rauhoittavia ja treffailisi
A Day in the Lifen seesteisempää puoliskoa.
Mika Roth
U. Pasanen Band: Sons and Fathers
Secret Entertainment
U. Pasanen Band on jyväskyläläinen genrevapaata rytmimusiikkia esittävä bändi, jonka juuret ulottuvat aina vuoteen 1997 saakka. Ryhmä on julkaisemassa kolmatta pitkäsoittoaan, jolla vuodesta 2006 muuttumattomana pysynyt kokoonpano pistää junansa puksuttamaan jälleen siellä jossain rockin, popin, bluesin, soulin ja monen muun vehmaan laakson kupeessa.
Sons and Fathers on esimakupaloista jo kolmas, ja kevyen bluesahtava vajaa neljäminuuttinen kulkee kuin itsekseen kohti lännen auringonlaskua. Rytmiryhmän letkeä veto, mukaan sujautetut torvet ja alati aktiiviset kitarat pitävät havaintoaistit herkkinä, miesvokalistin hoitaessa englanninkielisen kerronnan tavalla, joka on samaan aikaan miellyttävän helppoa, lämmintä ja välitöntä. Eli lyhyemmin sanottuna: biisin parissa viihtyy mitä parhaimmin. Kuka vielä väittää, ettei valkoinen mies saisi musiikkiinsa puhallettua tunteen paloa? Pinnat myös muheviksi leivotuista kosketinsoundeista, jotka nostavat siivun mojo-pisteitä huimasti.
Mika Roth
Lukukertoja: 4722
