Wacken Open Air – lauantai

Viisi lavaa, neljä päivää ja 82 yhtyettä. Järjestäjät, vipit ja esiintyjät mukaanlaskettuna 75 000 festivaalivieraasta joista yli kolmannes on kotoisin muualta kuin Saksasta. Siinä muutama fakta neljännen ja viimeisen festivaalipäivän alkuun. Noita numeroita pyöritellessä ei voinut kuin ihmetellä, kuinka vaivatta kaikki sujuikaan. Jonot eivät päässeet missään vaiheessa kasvamaan mahdottomiksi ja tunnelma pysyi halki festivaalien välittömänä.

Lauantaina soitto käynnistyi puoliltapäivin kolmella lavalla ja pauke jatkui seuraavaan yöhön kello kolmeen saakka. Toisella isolla lavalla kanadalainen 3 Inches of Blood yritti herätellä väkeä, eikä yritys ollut lainkaan ponnetonta.

2000-luvun alusta kasassa ollut kanukkiryhmä uskoo perinteiseen NWOBHM-tyyliseen melodiseen metalliin, mutta mäiskettä väritetään myös tuoreemmilla elementeillä. Genrejen iloinen sekoittelu toimi myös Wackenin kirkkaassa lauantaipäivässä ja Cam Pipesin johtama ryhmä sai kolmen vartin aikana kerättyä paikan päälle kunnioitettavan kokoisen lauman äänekkäitä metallipäitä.

Alustavan aikataulun mukaan 3 Inches of Bloodin jälkeen toisella päälavalla piti esiintyä itsensä Exoduksen, mutta kun näin piti tapahtua lauteille ilmestyikin vallan toisen näköisiä ja kuuloisia heppuja. Moni yleisössä katseli hämmästyneenä toisiaan ja käänteli aikataululappuja, kunnes parin biisin jälkeen laulusta ja bassosta vastaava heppu kertoi bändin olevan nimeltään Sweet Savage.

Sweet Savage? Mistä ihmeestä tuo nimi on tuttu... Parin minuutin kuluttua allekirjoittaneella vihdoin sytytti, että kyseessähän on tietenkin se sama Sweet Savage joka esiintyi jo keskiviikkona teltassa. Tässä kohdin ehtikin sitten sopivasti piipahtamaan Beer Gardenin puolella....

Miltei sillä samalla sekunnilla kun Sweet Savage löi pillit pussiin tahollaan aloitti Holy Moses räiskeen toisella isolla lavalla. Sabina Classenin johtama saksalaisen thrashin veteraanijoukko julkaisee syyskuussa uuden Agony of Death –albuminsa, joka on jo neljäs sitten yhtyeen uudelleenkasautumisen.

Vahvaa kotikenttäetua nauttiva ryhmä sai yleisönsä vaivatta mukaan eikä festivaaliväsymyksestä ollut tässä vaiheessa taas tietoakaan. Navakka sivutuuli tahtoi tosin hetkittäin viedä muassaan niin savut kuin äänetkin mikä oli harmi, sillä soundit tuntuivat olevan juurikin kohdillaan. Classenin retkue sahasi lauteilla antaumuksella ja armon neidon ääni on edelleen takavuosien möreässä vedossa. Ainoa asia mistä voi esittää kritiikkiä oli kosketinsoittaja, jonka rooli jäi lähinnä kosmeettiseksi. Toki ne koskettimet kuuluivat introjen kohdilla, mutta jos näitä viiden sekunnin jaksoja ei lasketa mukaan, jäi kaikki muu synaosasto tukevan thrash-vallin alle.

Sopivan suhteen löytäminen eri elementtien välillä on usein hankalaa ja lukuisten muiden bändien tavoin myös teltan puolella esiintynyt Before The Dawn ampui itseään jalkaan ylimitoitetulla äänivallilla. Tämä oli harmin paikka, sillä kerrankin teltassa olisi ollut inhimillinen lämptila ja yhtyeellä oli selvästi hyvä meno lauteilla, eikä pääosin suomalaisista koostuvissa eturiveissäkään näyttänyt olevan ikävää. Ikävää sen sijaan oli se, että äänipuurosta ei tosiaan tahtonut saada kunnolla tolkkua, kun kappaleiden yksityiskohdat ja paikoin jopa soittimet katosivat jonnekin epäselvän äänimassan sekaan. Vähän aikaa tätä epämääräistä möykkää jaksoi kuunnella, muttei kauaa.

Onneksi isolla lavalla esiintyi yhdysvaltalainen As I Lay Dying, jonka kristitty metalcore ja melodinen thrash soi sentään inhimillisellä paineella. Aiemmin yhtye on jäänyt allekirjoittaneelle suht tuntemattomaksi suuruudeksi, eikä bändin kasvoton perusjenkkimättö saanut nytkään ihmeemmin innostumaan, mutta kyllä tuota nyt kuunteli parinkymmenen minuutin ajan, kunnes oli aika tunkea takaisin teltan puolelle.

Saksalainen metallin ihmemies ja monitoimitaitaja Waldemar Sorychta purkaa goottimetalli tarpeitaan Eyes of Edenin kautta, kun taas miehen toinen bändi Enemy Of The Sun esittää aavistuksen perinteisempää ja raskaampaa metallia. Kiinnostavaksi Enemy Of The Sunin tekee kuitenkin suomalaisesta näkökulmasta katsottuna se, että vokaaleista vastaa Profane Omeninkin riveissä kunnostautunut kultakurkku Jules Näveri. Jules olikin tulessa heti alusta lähtien, kun Sorychtan superkokoonpano otti teltan haltuunsa puolen tunnin ajaksi. Haltuunottoa auttoi myös huomattavasti se, että tällä kertaa soundit toimivat kaikin puolin esimerkillisesti ja äänenpaine lähenteli kuuntelun kannalta optimaalista pistettä.

Tyylillisesti Enemy Of The Sun seikkailee jossain metallin genreviidakon ei-kenenkään maalla tavalla, josta nousee väkisinkin mieleen mm. Faith No More. Rankat tykitykset ja seesteisemmät kohdat vuorottelevat, melodisen ja vähän progehtavankin fiilistelyn viedessä kappaleita välillä sinne ja tänne. Joissain kohdin kallistutaan itään päin, toisinaan taas reilusti länteen. Kultaisen kosketuksen omaava Sorychta, hänen luottobasistinsa Alla Fedynitch (Eyes of Eden, Disillusion, Leaves Eyes) sekä rumpali Daniel Zeman soittivat esimerkillisen tiiviisti yhteen ja kun tämän päälle laskettiin vielä Näverin raivokas tulkinta, oli paketissa eräs festivaalien kovimmista esiintymisistä. Näveri sai villittyä väkeä jopa siinä määrin että edessä nähtiin pieni circle pit, joka jauhoi kappaleen verran eturivien fanaattisimpia metallisteja.

Enemy Of The Sunin lopetettua oli taas aika poistua teltasta puolen tunnin ajaksi, kun Powerwolfia roudattiin sisään. Onneksi isolla lavalla riekkui juuri Carcass, jota kelpasi kuunnella voimasutta odotellessa. Arch Enemyn Angela Gossow näytti juuri olevan vierailevana tähtenä lavalla, mikä sai luonnollisesti yleisön mylvimään tavallistakin kovempaa. Jeffrey Walkerin spiikkejä oli myös hauska kuunnella, kun mustaakin mustempi huumori kohtasi bändin – krhm, punaisen kuvaston. Puolen tunnin raatoannoksen jälkeen piti kuitenkin suunnata takaisin kohti telttaa, sillä tukeva äänivalli kertoi seuraavan orkesterin aloittaneen jo oman osuutensa etuajassa.

Kostean baari-illan päätteeksi on ehtinyt syntyä jo monta erinomaista yhtyettä ja saksalais-romanialainen Powerwolf on eräs viime aikojen mielenkiintoisimmista sellaisista. 80-luvun melodisen heavyn perinteitä kunnioittava ryhmä on ottanut aiheekseen ei-niin-innovatiivisesti vampyyrit ja ihmissudet, mutta toisaalta retkuetta on kehuttu kovasti, joten ei muuta kuin äkkiä teltan puolelle katsastamaan tilannetta.

Sisätiloihin sijoitetun kauhuporukan olikin onnistunut täyttää teltan ääriään myöten ja mustiin kaapuihin sekä valkoisiin kasvomeikkeihin sonnustautunut ryhmä nautti yleisön vankkumattomasta suosiosta. Kappaleiden sanat osattiin ulkoa ja ne huudettiin täysin voimin ilmoille, mikä toi tilaisuuteen omaa hurmoksellista hohtoaan. Attila Dornin laulutyö ansaitsee kunniamaininnan ja herran karismaan rakentui pitkälti myös koko lavashow, vaikka punaiset ja karpaattien kauhutarinoiden fiiliksiä pursuavat puitteet paljon auttoivatkin. Vaikka keikka ei tarjonnut musiikillisesti mitään mitä ei oltaisi jo 80-luvun powerin aikoihin koettu, on bändille pakko antaa krediittiä viihdyttävyydestä sekä siitä, että se pystyi sekoittamaan täyden telttalisen päät totaalisesti.

Ruotsalainen At The Gates julkaisi vuosina 1992-1995 neljä albumia, joista jokainen nousi raa´an melodisen deathin merkkipaaluksi. Erityisesti viimeiseksi jäänyt Slaughter of the Soul kiteytti kaiken oleellisen ja huipensi ryhmän suosion. Ikävä kyllä samalla At The Gates oli ajanut itsensä loppuun, eikä riitojen raastama yhtye kyennyt enää jatkamaan. Reilu kymmenen vuotta myöhemmin ruotsalaiset katsoivat ajan olevan kypsä hetkelliselle paluulle ja At The Gates kiertääkin kesän 2008 aikana Euroopan merkittäviä festivaaleja, käväisee vielä Yhdysvalloissa ja palaa tämän jälkeen takaisin haudan lepoon.

Myös Wackenin juhlakansa näytti tiedostavan, että tilaisuus oli poikkeuksellinen ja paikalle olikin kertynyt melkoinen joukko kuulijoita kun reilun tunnin mittainen möyhennys alkoi varttia yli yhdeksän. Biisilista seurasi hyvin tarkkaan kuukauden takaisen Roskilden keikan vastaavaa, eli tutut Under a Serpent Sun, The Burning Darkness, All Life Ends, Slaughter of the Soul ja Kingdom Gone siivut tärähtivät Wackeninkin pimentyvässä illassa saaden aikaan korviahuumaavia suosionosoituksia.

Jokaiselta At The Gates julkaisulta kuultiin jotain ja tunnelma lähenteli haikeaa, kun soitto lopulta taukosi viimeisen kerran ja yhtye poistui asianmukaisten kumartelujen myötä lavalta. Pala metallin historiaa haudattiin samalla nähtävästi viimeisen kerran, sillä yhtye ei aio tämän kiertueen jälkeen palata enää vanhan sorvin ääreen.

Pohjoismaiseen makuun hiukan hankalasti nimetty Girugämesh on niitä uuden sukupolven japanilaisia bändejä, jotka taiteilevat rockin ja metallin epämääräisellä rajalla. Näissä uusissa japsiryhmissä on se ikävä puoli, että monesti hypetys ylittää bändin musiikillisen annin, joten lähestyin pientä lavaa pieni epäilyksen siemen ajatuksissani. Ettei vaan tulisi taas petyttyä, kun muutama meikkeihin hurahtanut 40-kiloinen kimallerokkari paahtaa keskivertokappaleita keskitemmolla ja keskinkertaisella menestyksellä…

Noin synkästi asiat eivät kuitenkaan olleet, sillä japanilaisryhmä osoittaui ihan kelpo hard rock orkesteriksi, jonka soitossa on selkeitä vaikutteita Pohjois-Amerikkalaisista miljoonabändeistä. Rivakasti eteneviä kappaleita, tarttuvia ja välillä vähän haikeitakin melodioita, synilla ryyditettyjä riffejä, sekä japanilaisille yhtyeille ominaista räjähtävää energiaa. Kauaa tätäkään ihmettä ei silti ehtinyt ihailemaan, sillä teltan puolella oli tarjolla jotain huomattavasti kiinnostavampaa.

Festivaalit saattavat joskus tuntua raskailta, vaikeilta ja jopa väsyttäviltä, mutta kyllä niistä löytyy myös runsaasti positiivisia puolia. Festivaaleilla voi usein nähdä ja kuulla jotain sellaista, joka on äärimmäisen ainutlaatuista, esimerkiksi jotain Dream of an Opium Eaterin kaltaista. Tämä monikansallinen kokeellista metallia soittava projekti syntyi alkujaan Roskilden festivaaleja varten vuonna 2007 ja sen perusidea oli alusta saakka varsin yksinkertainen. Taustalla olevalle kankaalle heijastetaan lyhyitä kauhuelokuvapätkiä ja bändi tarjoaa tuolle kuvavirralle oman ääniraidan, siis aivan kuten mykkäelokuvan aikoihin, mutta vain rahdun tuoreemmilla välineillä.

Tunnin mittainen elokuvamatka taittui kuin huomaamatta, musiikin ja kuvavirran nivoutuessa luonnolliseksi ja tavallaan erittäin kauniiksikin kokonaisuudeksi. Tarinat olivat pääosin melko synkkiä, tosin viimeisenä nähdyn dystopian lopussa myös valo ja toivo pääsivät muistuttamaan itsestään. Näytös päättyi raikuviin suosionosoituksiin jotka eivät ottaneet loppuakseen.

Näytösen loputtua Nightwish oli ehtinyt soittaa isolla lavalla jo kolmen vartin ajan, eli keikka oli saavuttanut puolivälin. Kiteeläisestä pikkubändistä vuosien ja henkilöstonmuutosten saatossa maailmanluokan koneistoksi paisunut yhtye on saavuttanut pisteen, jossa sen ei tarvitse todistella enää kenellekään mitään. Tuomas Holopaisen johtama ryhmä julkaisi loppuvuodesta 2007 mainion Dark Passion Play albumin, jolla uusi vokalisti Anette Olzon ajettiin sisään.

Olzon osoittautui Ruisrockin tavoin myös Wackenissa ryhmän epävarmimmaksi lenkiksi esiintymisen huokuessa lievää epävarmuutta. Tuoreen albumin kappaleet taittuivat kyllä ansiokkaasti, mutta kirves iskeytyi toistuvasti kiveen kun työn alle joutuivat vanhemmat kappaleet. Nemon kohdalla tilanne lähenteli myötähäpeää, kun rahkeet eivät selvästi riittäneet. Disneymetalli lumosi kuitenkin suuret massat ja mikäli yleisön reaktioista on mitään päätteleminen jatkuu Nightwishin vankka suosio vastakin saksankielisessä Euroopassa.

Näihin siirappisiin tunnelmiiin päättyi tämän kertainen Wacken Open Air, vaikka Kreatoria tulikin vielä parin kappaleen verran kuunneltua. Jälleen kerran kaikki toimi saksalaisella tehokkuudella ja vaikka yleisöä oli enemmän kuin koskaan aiemmin pystyi pahimmat ruuhkat välttämään pienellä pelisilmällä. Ensi vuonna on luvassa 20-vuotisjuhlat, joista on tulossa nähvästi megalomaaniset ”best of” bileet. Niitä odotellessa.

Keskiviikko
Torstai
Perjantai

Teksti ja kuvat: Mika Roth