Ruisrock 2008 – Perjantai

Suomen perinteisimmän rock-festivaalin Ruisrockin avauspäivä juhlittiin helteisessä säässä. Ruissaloon oli saapunut yhteensä 20 000 juhlijaa todistamaan raskaaksi pedatun perjantain musiikillista antia. Festivaali oli lisännyt jälleen lavoja. Viime vuonna uutta oli teltta, tänä vuonna rannan anniskelualueen nousevien kykyjen esittelyyn pyhitetty Turun Sanomat -lava.

Päälavan tittelin saaneella Niittylavalla iltayhdeksältä soittanut Porcupine Tree osoitti, että hehkutettu musiikki voi olla joskus myös tylsää. Sen metalliinkin vivahtava, kevyesti progressiivinen ja dynamiikalla leikkivä musiikki ei onnistunut koukuttamaan auringon vielä paistaessa. Yleisön joukossa oli paljon yhtyeen faneja, mutta jos materiaalia ei tuntenut, Porcupine Tree oli hieman liian raskassoutuista. Kun tähän lisätään tämän brittibändin jäsenten lähes täydellinen karisman puute, ei se tarjonnut juurikaan tarttumapintaa. Ilmeisesti suomalaiset kuitenkin pitävät yhtyeestä, sillä se on viimeisen kahdentoista kuukauden aikana käynyt härmässä jo kolmasti.

Porcupine Tree lienee klubikeikalla varmasti intensiivinen kokemus, nyt sen tylsää progerifittelyä jaksoi kuunnella muutaman biisin ajan. Katsomista ei ollut, esitys oli visuaalisesti tylsä. Seitsemäntoistaminuuttinen ja kolmiosainen Anesthetize oli liikaa. Jalat käyttöön: pois tylsyydestä ja rantaa kohti.

Samoihin aikoihin Paviljonkilavalla soittanut ruotsalainen Raised Fist sen sijaan oli viihdyttävyydessään täysin toista luokkaa. Metallista hardcorea soittava ruotsalaisviisikko on tuttu Suomen kävijä ja genren tuntijoille takuuvarma nimi. Yhtye yltää parhaimmillaan huikeisiin tempoihin, mutta on varsin usein myös melko metallinen – ja joidenkin kappaleiden suhteen myös melkein pop, vaikka vokaalit huudetaankin. Jos unohtaa Raised Fistin poppailevat ”System of a Down meets sweducore” -vetäisyt, yhtye on tiukkaakin tiukempi paketti. Se osaa aina soittaa energisen keikan.

Erityisen vaikuttavaa oli tälläkin Raised Fistin keikalla nähty circle pit. Laulaja Alexander Hagman teki kuten ennenkin, eli kehotti yleisöä muodostamaan pyörivän pitin. Ihmis-Maelstrom oli kauempaakin katsottuna upea näky ja oletettavasti lihallinen kokemus pyörteessä olleille. Tällä kertaa tosin loukkaantumisilta ei vältytty; eräs epäonninen oli saanut osumaa nenänvarteen, ja sotku oli sen mukainen. Mitään nenäverenvuotoa vakavampaa ei onneksi näyttänyt sattuneen.

Raised Fistin myllytystä sivusta seuranneena teki mieli itsekin pomppia ja heilutella jäseniä. Ja mikä olisi parempi tilaisuus moiseen kuin edellisen orkesterin maanmiehet ja -nainen the Sounds -yhtyeestä! Toista vuotta käytössä ollut Telttalava osoittautui täysin oikeaksi ratkaisuksi tälle bändille. Teltta oli tupaten täynnä ihmisiä, joista suuri osa heittäytyi energisen keikan vietäväksi saman tien. The Soundsin suosio Suomessa alkaa olemaan sitä luokkaa, että sen voinee melkein buukata jo päälavalle. Keikka oli hurmoksellinen. Laulaja Maja Ivarssonin ei tarvinnut kosiskella yleisöä turhalla, karisma riitti. Lyhyisiin – toistan: lyhyisiin – shortseihin verhoutunut, silkkaa säärtä ja reittä ollut Ivarsson osoitti taas olevansa itsevarma esiintyjä.

Hiukan yllättäen isot hitit Living in America ja Seven Days a Week hoidettiin pois heti kättelyssä, mutta kyllä yhtyeellä riittää loistomateriaalia koko keikan täytteeksi. Hyvätempoista keikkaa rytmittivät puolivälin hiljaisemmat osuudet, joiden aikana yleisö sai kerätä voimia ennen kuin saattoi laittaa taas jalalla koreasti. Osa keikan hienoudesta oli hyvin mukana eläneen yleisön ansiota. Hiestä märät vaatteet, nestehukka ja yleinen euforinen tila kertoivat, että tästä olisi vaikea pistää paremmaksi. Yksi koko festivaalin parhaita keikkoja. Ruotsi-ottelu jatkui, sillä seuraavankin yhtyeen mikrofonin takana seisoisi länsinaapurin edustaja... Nightwish oli selvästi odotettu vieras Niittylavan edustalle pakkautuneen väkimäärän perusteella. Ennen keikkaa ilmassa oli lähinnä laulaja Anette Olzoniin liittyviä kysymyksiä. Miten ääni kestää? Onko karismaa ja esiintymistaitoa? Kuinka on puvustuksen laita? Jälkimmäistä kommentoi myös Niittylavan juontaja Jusu Lounela, joka oli verhoutunut ihka oikeisiin villahousuihin vetääkseen varmasti pisteet kotiin kehnoimmasta asuvalinnasta. Tämä erä Olzonille, joka oli verhoutunut mustalla liiviosalla varustettuun puna-valkoiseen kukkamekkoon. Iltapäivälehdistö lahden kummallakin puolella kertonee, miten onnistunut ratkaisu oli.

Nightwishin sisäsiisti Disney-metalli ei jaksanut innostaa. Ei, vaikka kyseessä oli pyro-keikka pommeineen, liekkeineen ja ilotulitteineen. Olzonilta uupuu vielä keikkailuvarmuutta, jolla koko ison lavan yleisö saadaan mukaan. Nyt yleisön väkinäiset huudatukset lähinnä vaivaannuttivat. Nightwishin muusikoilla riittää kokemusta, eli soitto tietenkin oli tuttua laatua, samoin Marco Hietalan show-miehen elkeet. Hietala on ansaitusti saanut viime vuosina lisää vastuuta Nightwishin toisena kärkenä. Hietalan panoksesta huolimatta Nightwish ei jaksanut innostaa, joten tässä vaiheessa iltaa oli vielä aikaa vaihtaa maisemaa ja katsastaa illan viimeisenä aloittanut esiintyjä ennen Ruissalosta poistumista.

Paviljonkilavalla huomattavasti Nightwish-yleisöä pienemmälle ihmisjoukolle esiintynyt amerikkalainen industrial-legenda ja viime vuosina George W. Bushin vastaisista levyistään tunnettu Ministry. Parhaillaan jäähyväiskiertueellaan ollut Ministry ei ole koskaan ollut mitään valtavirtamusiikkia, minkä todisti myös sen viimeinen Suomen keikka Ruissalossa. Taustakankaalla apokalyptista kuvanauhaa sodasta ja muista julmuuksista, kaapeista ankaraa industrial-tykitystä. Jo vuodesta 1981 tätä pioneeriporukkaa johtanut Al Jourgensen ajoi yhtyeensä hyvään draiviin ja tarjosi yhden Ruisrockin painavimmista esityksistä.

Perjantai oli oiva, joskin melko raskas avaus. Meno jatkui lauantaina hieman kevyempänä.

Teksti: Tuomas Tiainen, kuvat: Ilkka Valpasvuo