Wacken Open Air – torstai

Torstaina Wacken Open Air saavutti jo ensimmäisen huipentumansa, kun Iron Maiden esiintyi kokonaisen kahden tunnin ajan lähes 75 000 päiselle yleisölle. Bändin tämän vuoden ainoa saksan keikka tyhjensikin ympäröivät leirintäalueet, kun jokainen halusi nähdä brittilegendat edes vilahdukselta. Järjestäjät olivat ryhtyneet myös mittaviin erikoistoimiin, jotta kaikki sujuisi mahdollisimman kitkattomasti. Suuria screenejä oli normaalin yhden sijasta nyt kokonaista kolme kappaletta ja Iron Maidenin soittaessa muut estradit hiljenivät ja myös niille ilmestyivät isot screenit, joilta väki saattoi seurata rautaneidon miehittämän toisen päälavan tapahtumia. Mutta ennen näitä hurmoksen ja loppumattomien huutomyrskyjen tunteja ohjelmassa oli runsaasti muutakin herkkua.

Kaikki alkoi jo kymmentä vaille neljä, kun Brasilian Metal Battle edustaja esiintyi teltassa, mutta allekirjoittanut ei suunnannut ensiksi telttaan vaan pienelle lavalle, jossa kymmenen minuuttia myöhemmin alkoi tyttökoulun keikka.

Englantilainen Girlschool on yhtye the historialla. Kim McAuliffen ja Enid Williamsin vuonna 1978 perustama tyttöbändi on toiminut ilman suurempia taukoja ja aikojen kuluessa se on noussut aliarvostetusta NWOBHM viritelmästä tunnustetuksi vaikuttajaksi, joka on toiminut esikuvina lukuisille muille bändeille.

Tyttökoululaiset joutuivat kilpailemaan yleisöstä parikymmentä vuotta nuoremman Mustaschin kanssa, joka esiintyi alueen toisella laidalla, mutta ruotsalaiset eivät pystyneet lopulta esittämään kovinkaan vakavaa haastetta brittiladyille. Girlschool on julkaisemassa myös uutta albumia loppuvuodesta, mutta Wackenin keikalla tuoretta materiaalia ei vielä kuultu. Sen sijaan setti pursui vanhoja ässiä, sekä rahdun uudempia valioyksilöitä, joiden varaan olisi voinut rakentaa vaikka toisen kolmen vartin setin. Tanner tömisi jo startissa, mutta kun loppukeikasta kuultiin vuoden 1980 debyytin Demolition Boys ja encorena tärähti vielä Take It All Away alkoi tapaus lähennellä optimaalista pistettä. Tädit ne vaan jaksaa heilua, eikä tämä pisimpään aktiivisena pysynyt naisrockryhmä osoita pienintäkään hyytymisen merkkiä.

Yhdysvaltalainen Nashville Pussy oli sijoitettu pienen party stagen puolelle, mikä olikin oiva ratkaisu, sillä astetta intiimimpi ympäristö toimi takuulla ryhmän eduksi. Kunnon ränttätänttää paukuttava nelikko osoittautui myös melkoiseksi menokoneeksi ja ryhmä pistikin rockaten ja rollaten Hellacoptersin, D.A.D.:n, Lynyrd Skynyrdin ja vähän AD/DC:nkin hengessä. Vaikka aurinko porotti yhä täydellä terällä ja lämpötila läheni helvetillisiä lukemia, kaahasi Nashville Pussy lauteilla vastustamattomalla voimalla. Erityisesti kitaristi Ruyter Suys riehui kuin mielipuoli ja neito saikin uurastuksestaan toistuvasti raikuvat aplodit.

Blaine Cartwrightin laulua ei voi kutsua mitenkään kauniiksi, mutta kun Suys ja basisti Karen Cuda antoivat hieman taustatukea, herran mölinä toimi sentään jotenkin. Tulevalta From Hell to Texas albumilta kuultiin Speedmachine nimellä esitelty siivu, jonka perusteella seuraava pitkäsoitto ei tule juuri muuttamaan bändin musiikillista linjaa – eikä moista kukaan varmaan odotakaan. Ryhmän aiempaa tuotantoa väritti myös kolmen vuoden takaiselta Get Some! pitkäsoitolta löytyvä Tina Turner laina Nutbush City Limits, jonka aikana suoritettiin myös äärimmäisen pitkä ja perusteellinen bändiesittely.

Suomalaista nuoremman sukupolven metalliosaamista edustava Sturm Und Drang oli nimensä puolesta oiva lisä Wackenin tarjontaan.

Samalla voimakkaasti rock-henkinen päivä sai nyt ensimmäisen silauksen metallia, kun vaasalaiset pistivät parastaan. Neljä vuotta sitten perustettu ryhmä on kouliintunut jo aikaisessa vaiheessa todelliseksi show-koneeksi ja viisikko hallitsikin yleisön huudatuksen, sekä kiihdytysten ja suvantokohtien herkän tasapainon. Kitaristi/vokalisti André Linmanin ääni ja esiintyminen on myös kehittynyt huomattavasti, minkä ansiosta nuoriherra on kerrassaan oiva keulakuva ryhmälle.

Debyyttialbumi Learning to Rockin sinkkuraidat Rising Son ja Indian upposivat komeasti, tosin rumpali Calle Fahllund olisi voinut hieman säästellä voimiaan jälkimmäisessä kipaleessa. Täysi paukutus ei oikein sovi slovarin rakenteeseen, etenkin kun muilla tonteilla himmataan reilusti. Esikoisen uudelta versiolta löytyvä Breaking the Law sai tietysti raikuvat suosionosoitukset, mutta todellinen pankin räjäyttäjä oli Iron Maidenin Fear of the Dark, jonka aikana yhteislaulu raikui komeana kohti taivaita.

Liv Kristine Espenaes Krullin Leaves Eyes oli party stagen viimeinen esiintyjä ennen Iron Maidenin massiivista keikkaa. Moni festivaalivieras odottikin jo malttamattomana brittien osuutta, mikä näkyi ja tuntui alueen hitaana täyttymisenä ääriään myöten.

Leaves Eyesin edellinen pitkäsoitto Vinland Saga keskittyi noin vuonna 1003 Amerikan mantereen löytäneen Leif Eriksonin tarinaan, joten roudaustauolla lavalle oli luonnollisesti ilmestynyt kunnioitettavan kokoinen ”viikinkilaiva”, jonka kannelle yhtye nousi keikan käynnistyessä. Gootahtava ja melodinen metalli on aina ollut erittäin suosittua saksankielisessä Euroopassa, mikä näkyi myös Leaves Eyesin menestyksessä. Runsaat aplodit irtosivat joka kappaleen päätteeksi, vaikka bändi soitti selvästi liian kovaa, eikä kappaleiden kaikista nyansseista saanut kunnolla tolkkua. Mahtipontista menoa ryyditettiin vielä sopivalla annoksella savua ja tulta, mikä loi tapaukseen omaa hohtoaan. The Crossingin sekä Farewell Proud Menin kaltaiset rankemmat numerot, yhdessä Norwegian Lovesongin ja Elegyn kaltaisten hempeämpien siivujen kanssa muodostivat voittavan yhdistelmän, joka tempasi myös paikalle kulkeutuneen Desibelin toimittajan vahvasti mukaansa. Liv Kristine sai muutamaan kappaleeseen tuekseen aviomiehensä Alexander Krullin, joka vastasi harvemmista raaoista vokaaleista ja yleisön aktiivisesta mukaan ottamisesta.

Viikinkitarinoiden jälkeen lava tyhjeni nopeasti, mutta viikinkiohjelma ei suinkaan ollut vielä täysin ohitse. Koska allekirjoittanut ei juuri hallitse saksankieltä jäivät puheosuudet epäselviksi, mutta lavan kummalleikin reunalle ilmestyi nyt keski-aikaisiin taistelureleisiin sonnustautunutta ryhmä. Ryhmien johtajat kävivät aluksi nähtävästi pientä kisaa sanan säilällä, minkä jälkeen miekat ja kirveet saivat vuoron puhua.

Viimeisen päälle tehdyt asusteet ja selvästi asiansa osaavat mittelijät tarjosivatkin hienon taistelunäytöksen, joka sai asianmukaiset suosionosoitukset. Tämän jälkeen seurasi vielä lisää tarinointia (jälleen saksaksi), kun viimeinen ”eloonjäänyt” piti pienen puheen katselijoille. Allekirjoittanut arvelee, että tällä kaikella oli jotain tekemistä festivaalien yhteydessä olleiseen ”keski-aika markkinoihin”, joilta saattoi ostaa aitojen käsityöläisten valmistamia keski-aika releitä – joihin kuului mm. kypäriä, aseita, panssareita, vaatteita, koruja, puutöitä jne.

Taistelun tauottua kaikki muut estradit vaikenivat, screenit keskittyivät seuraamaan toisen ison lavan tilannetta ja alue täyttyi hiljalleen väestä, auringon painuessa hissukseen mailleen. Odotusta, odotusta, odotusta...

Ja sitten hyvät naiset ja herrat: Iron Maiden! Tätä hetkeä yli 72 500 festivaalivierasta olivat odottaneet malttamattomina ja nyt illan myötä kertynyt lataus saattoi vihdoin purkautua. Iron Maiden saapui Wackeniin Somewhere Back in Time kiertueellaan, jolla bändi soittaa ainoastaan 80-luvun tuotantoaan, poikkeuksena vuoden 1992 Fear of the Dark pitkäsoiton nimibiisi, lavarakennelmien toistaessa klassisen Powerslave albumin muinaisia egyptiläisiä tunnelmia. Kiertue starttasi helmikuun alussa Intian Mumbaista, jossa satatuhatpäinen yleisö otti yhtyeen vastaan, minkä jälkeen rautaneidon kiertue suuntasi Australiaan, Japaniin, Amerikoihin sekä lopulta myös Eurooppaan. Saksassa yhtye heitti kiertueensa tiimoilta ainoastaan yhden keikan ja tuo ainokainen tapaus osui Wacken Open Airiin.

Ilma oli siis täynnä odotuksen ja toiveiden muodostamaa sähköä, eikä alue tahtonut millään olla riittävän mittava kaikille faneille. Setti käynnistyi legendaarisen Live After Death livekiekon tavoin Winston Churchillin “We shall fight on the beaches” puheella, jonka jälkeen Powerslave-albumin aloituskaksikko Aces High ja 2 Minutes to Midnight sekoittivat väkijoukkojen päät. Yhtye esiintyi tuttuun tapaansa energiaa ja into uhkuen, eikä ”sumutorvi” Bruce Dickinson säästellyt itseään painaessaan pitkin lavarakennelmia.

Tiukan aloituksen jälkeen koettiin kuitenkin mielenkiintoinen tilanne, kun Dickinson vaati lavan vierellä olevan suuren kameranosturin siirtoa. Kyseisen nosturin pitkä varsi esti nähtävästi tehokkaasti näkyvyyden alueen oikealle laidalle lavalta katsottuna, eikä Dickinson ollut tyytyväinen ennen kuin kyseinen este oli täysin pois tieltä. Tämän pienen kohtauksen jälkeen keikka jatkui häiriöittä klassikoita pursuavan setin viedessä aatoksen parin vuosikymmenen takaisiin aikoihin.

Heaven Can Waitin soidessa lavalle ryntäsi tuttuun tapaan iso joukko faneja ja Can I Play With Madnessin sekä Fear of the Darkin kohdilla yhteislaulu saavutti järisyttävät mittasuhteet. The Trooperin aikana nähtiin punatakkinen Dickinson lipun kanssa ja Revelations sekä Run To The Hills olivat myös itseoikeutettuja numeroita. Näiden tuttujen ja turvallisten elementtien lisäksi setissä soi myös Powerslaven nimikappale, sekä pitkästä aikaa myös samaiselta albumilta löytyvä Rime of the Ancient Mariner, jonka aikana massiiviset valorakenteet laskeutuivat melkein kiinni yhtyeeseen – aivan kuten silloin muinoin World Slavery Tourillakin.

Pientä vaihtelua arkeen toi myös Seventh Son of a Seventh Sonin The Clairvoyant joka ei ollut mikään ilmeisin valinta, etenkin kun The Evil That Men Do ja Infinite Dreams jäivät tällä kertaa esittämättä. Pientä napinaa voi myös esittää siitä, ettei Killers albumilta kuultu ainuttakaan rallia ja debyytiltäkin soi ainoastaan keikan varsinaisen osuuden päättänyt Iron Maiden, jonka aikana Eddie nähtiin massiivisena muumiona.

Tutankhamonisoidun Eddien syöksettyä kipunat silmistään nimibiisin päätteeksi seurasi pitkä tauko, mutta totta kai kuusikko palasi vielä takaisin lauteilla, kun taputuksista ei tullut loppua. Encorena kuultiin Moonchild, jo edellä mainittu The Clairvoyant – jonka aikana lauteilla nähtiin myös kolme metrinen ”sci-fi Eddie” sekä Hallowed Be Thy Name, minkä jälkeen keikka oli viimein paketissa.

Yleisö oli tullut paikalle kokemaan jotain ainutlaatuista ja sitä festivaalien pääesiintyjä oli myös tarjonnut. Poistumistiet täyttyivät nyt äänensä taivaisiin huutaneista faneista, jotka vaesivat onnellinen virne naamalla joko kohti lähintä olutpistettä tai valtaisaa leirintäaluetta. Iron Maiden oli tullut, nähnyt ja voittanut Wackenin puolelleen. Näissä tunnelmissa olikin mukava siirtyä kohti leirintäaluetta, jossa mm. ilotulitusraketein ryyditetyt juhlat jatkuivat pitkälle aamuun saakka.

Keskiviikko
Perjantai
Lauantai

Teksti ja kuvat: Mika Roth