Julkaistu: 05.10.2007
Arvostelija: Mika Roth
Spinefarm Records
T�ss� se nyt sitten on. Nightwishin j�rjestyksess��n kuudes pitk�soitto, jota saatiin odottaa lopulta reilusti p��lle kolme vuotta. Dark Passion Playn ja Oncen v�liin on mahtunut suurten kiertueiden ja menestyksen lis�ksi niin paljon saippuaoopperaa sek� keltaisen lehdist�n l��ppej�, etten viitsi k�yd� sen kummemmin l�pi tuota osaa yhtyeen l�hihistoriasta. Siisp� p�yt� puhtaaksi ja kansitaiteiltaan tummanpuhuva Dark Passion Play soittimeen.
Yli tunnin ja vartin mittainen j�rk�le ei aukeakaan heti ensi kierroksilla, vaikka popahtavat sinkkuraidat Amaranth ja Eva, sek� kolmanneksi sinkuksi valittu, ja huomattavasti edellisi� metallisempi Bye Bye Beautiful, erottuvatkin nopeasti hittipotentiaalinsa ansiosta.
Kuulija pistet��n heti k�rkeen todelliseen testiin, sill� albumin avaa l�hes nelj�ntoista minuutin mittaiseksi kasvava The Poet And The Pendulum. Ison orkesterin voima, v�kev�t nousut ja huimat laskut, sek� suvantokohtien tihe� tunnelma ovat sit� tuttua Nightwishia, josta on parin viime levyn aikana muodostunut t�rke� osa suomalaista musiikkimaailmaa. T�h�n j�ttim�iseen avausbiisiin, ja oikeastaan koko levyyn, p�tee sama huomio; mik��n ei tunnu p��llisin puolin muuttuneen, vaikka moni asia on peruuttamattomasti toisin. Rakennelmat ovat viime levyjen tapaan huumaavan suunnattomia, mutta j�lleen kerran maestro Holopainen osoittaa olevansa er�s modernin ajan merkitt�vimmist� suomalaisista s�velt�jist�.
Kunnianhimoisen ja ��rimm�isen onnistuneen avauksen j�lkeen p��st��n viimeisempien sinkkuraitojen luokse. Tylysti terveisi� tiettyyn suuntaan l�hett�v� Bye Bye Beautiful saa �k�isimm�n pistonsa Marco Hietalan vokaaleista, jotka sopivat Anette Olzonin ��nen rinnalle saumattomasti. Amaranthilla yhtye on selv�sti popeimmillaan, eik� olekaan mik��n ihme, ett� juuri t�m� raita sai kantaakseen sen raskaimman sinkkuvastuun. Nelj�nten� kuultava Cadence Of Her Last Breath on niinik��n synnynn�inen listojen valloittaja, joten eik�h�n t�st�kin komeasti groovaavasta rallista kuulla vastaisuudessa viel� ainakin pari radioversiota. Kevyt ensisinkku Eva j�� sen sijaan toistuvasti paitsioon, mutta kyseess�h�n oli jo alun alkaenkin melko heppoinen biisi. Toimivammalla tavalla kepe� For The Heart I Once Had koukuttaa sen sijaan joka kerta, kiitos tiukasti tarttuvan kertos�keen, jossa katto r�jytet��n kerran toisensa per��n paikoiltaan.
Hitteilyn vastapainoksi Holopainen joukkoineen �ityy vastavuoroisesti my�s poikkeuksellisen tuliseksi parilla raidalla. Etenkin Master Passion Greedin suoraviivainen tykitys pist�� uudet pohjat b�ndin metallisuudelle, eik� lyriikoiden vihaisuuskaan liene ylt�nyt koskaan aiemmin aivan t�llaisiin lukemiin. Silti vihan ja katkeruuden summa albumilla on lopulta yll�tt�v�nkin v�h�inen, vaikka tekstej� voi tulkita useassakin kohdin vaikka miten.
Dark Passion Playn ensimm�inen puolisko on yht� juhlaa, mutta k��nnytt�ess� j�lkimm�iselle osuudelle materiaalin ep�tasaisuus alkaa hiljalleen tehd� myyr�nty�t��n. Yht��n suoranaista ohily�nti� kolmentoista raidan joukosta ei l�ydy, mutta pari keskinkertaisempaa rallia ja mehukasta ylily�nti� kyll�kin. Albumin p��tt�v� Meadows Of Heaven turvotetaan metalliherkuilla ja gospel-kuoroilla lopulta pomp��siksi m�ykyksi el�m� suurempia tunteita, eik� 7 Days Of Wolveskaan pysy kasassa erinomaisista osistaan huolimatta. My�sk��n Olzonin aikoinaan esitellyt Eva ei lukeudu albumin ter�vimp��n k�rkeen, vaikka pikkun�tti kipale onkin.
Positiivinen yll�tys on vastavuoroisesti p��osin akustinen The Islander, jolla Hietalan laulutaidot p��sev�t kunnolla esille. Samoin edellisen per��n kuultava instrumentaali Last Of The Wilds pirist�� raikkaalla erilaisuudellaan ja etenkin yhdess� kappeleet toimivat suorastaan vastustamattomasti. Nightwishin uusi aikakausi starttaa mielenkiintoisella tavalla, uuden sekoittuessa vanhaan. Valtavat rakenteet ja taivaisiin asti kurottuvat kappaleet tihkuvat suuria tunteita, jotka esitet��n nyt kypsemm�ll� tavalla kuin koskaan aiemmin. Kaikki perustuu yksinkertaisen tehokkaisiin kappaleisiin, joita maestro Holopainen kykenee vuosien kuluessa ty�st�m��n yh� tehokkaammin ja paremmin.
Vuonna 1996 perustettu Nightwish julkaisi ensimm�isen levyns� Angels fall First jo marraskuussa 1997. Ensimm�isen keikkansa orkesteri heitti Uutena Vuotena Kiteen huvikeskuksella. Ensimm�inen l�pimurto tapahtui seuraavana joulukuuna ilmestyneen Oceanborn levyn tiimoilta. Yhtye saavutti ensimm�isen kerran merkitt�v�n aseman my�s rajojemme ulkopuolelle, erityisesti Saksan suunnassa b�ndin suosio l�hti kovaan nousuun. Vuoden 2000 kev�t toi tullessaan pitk�soiton Wishmaster, sek� kultalevyt Oceanbornista ja sinkuista Sacrament of Wilderness, Walking in the Air ja Sleeping Sun.
Tuon j�lkeen loppu onkin ollut suomalaista musiikkihistoriaa, Nightwishin muututtua yhdeksi suomalaisen musiikkiteollisuuden suurimmista vientituotteista. Vuonna 2002 julkaistu Century Child nosti yhtyeen profiilia entisest��n. Kun yhtyeen viimeisin studiolevy, vuonna 2004 ilmestynyt Once, myi julkaisup�iv�n��n kultaa Suomessa rikkoutuivat vanhat rajat j�lleen kerran.
Yhtye k�ynnisti Oncen j�lkeen maailmankiertueen joka jatkui aina vuoden 2005 loppuun asti. Vokalisti Tarja Turunen erotettiin yhtyeest� Once-kiertueen p��tytty� lokakuussa 2005. Pitk�n odotuksen j�lkeen yhtye julkaisi toukokuun loppupuolella uuden laulajansa, ruotsalaisen Anette Olzonin nimen, sek� singlen Eva. Menestys jatkui entisenlaisena ja Nightwishin kuudes pitk�soitto Dark Passion Playn myynti rikkoi lukuisia arvometallirajoja ymp�ri maailmaa. Samoin k�vi my�s loppuvuodesta 2011 julkaistulla Imagenaerumilla, jota vahvistettiin jopa teeman mukaisella elokuvalla.
Vuonna 2012 yhtyeen solistiksi vaihtui hollantilainen Floor Jansen.
Floor Jansen - laulu
Tuomas Holopainen - koskettimet
Emppu Vuorinen - kitara
Marco Hietala - basso ja laulu
Troy Donockley - s�kkipilli, huilut
Jukka Nevalainen - rummut
Linkki:
Tarja Turunen desibeli.netiss�
nightwish.com
(P�ivitetty 7.3.2018)
Kommenttien keskiarvo:
T�ytyy sanoa, ett� olen l�hes jokaisesta mainitsemastasi asiasta samaa mielt�. Eniten "perusbiiseist�" kolisee juuri Amaranth, Bye Bye Beautiful ja For The Heart I Once Had. Pirist�vin biisi koko l�tylt� on tuo instrumentaali irlantilaispilleineen ja The Islanderin kelttimeininki tuo mukavaa vaihtelua ja osoittaa taas Hietalan aliarvostetut (?) laulutaidot koviksi.
Laulaja-asiaanhan on pakko ottaa kantaa: Olzon rokkaa kovempaa kuin Turunen, sanon min�. Tosin t�t� kaksikkoa on turha pist�� vertailuun, ite vaan tykk��n enemm�n. Plussapisteit� my�s rumpalismiehelle, en olisi uskonut yhdenk��n miehen pukeutuvan Nightwishin musiikkivideossa naisen vaatteisiin :)
Mit�s viel�.. Niin, tosiaan nuo perushyv�t biisit tiputtavat tasoa tuolla loppup��ss�. Tavallaan harmi, ett� tuo Tuomakselle niin kovin henkil�kohtainen p��t�sballadi sattuu olemaan noinkin heikko kuin on ja muitakin heikompia vetoja l�ytyy.
Orkesterien paljouteenkin esit�n omat kannanottoni: Toimii. Mielest�ni b�ndisoittimien tehoa orkesteri ei ainakaan paljoa sy� ja instrumentaalibiisin koukku taitaakin olla juuri kanteleessa ja uillean pipeseissa. Ja k�yh�n aasinsillan kautta mainitaan t�ss� orkesteriosuudessa tuo Poet And The Pendulum. Onpahan biisi. Meik� on aina vierastanut n�it� eepos-kokoisia biisej�, mutta Home-osan alkun Orkesteri vs. Emppu -riffittely antaa kyll� meik�l�iselle ylim��r�isi� v�rin�j�. Ja poikasopraanojenhan pit�isi saada perusj�yh��n pohjalaiseen sellaisen keskisuuren vitutuksen p��lle, mutta ei. Uskomattoman hienon kuuloista.
Hyv�t ainekset on, valitettavasti hyvi� biisej� t�lt� levylt� ei l�ydy ihan kolmeatoista kappaletta.