Kingdom of Roskilde

Pienikokoinen Roskilde oli ennen Tanskan kuningaskunnan pääkaupunki ja kaupungin katedraalin maaperiin on haudattu 37 entistä kuningasta. Mutta kyseiset kuninkaat ovat todellakin entisiä, kuolleeksitodettuja ja kauan sitten jo kuopattuja. Nykypäivän Roskildessa hallitsevat uudet valtiaat.

Myöhemmin päivällä oli odotettavissa metallin ja hip-hopin kuninkaat, mutta kunnon poikana minä kuitenkin astelin ensimmäisenä kirkkoon. Soulin ja gospelin lähettiläät, Campbell Brothersit nostattivat aamupäivällä teltassa niin tunnelmaa kuin moraaliakin. Souljuna Morning Train puuskutti hyvin eteenpäin ja Dont let the Devil ride viljeli hyvää sanomaa. Sam Cooke -cover päästi Campbellin Steel-kitaratrion verryttelemään hieman enemmänkin niitä blueslihaksi ja lopussa seisoi halleluja.

Encorena tullut Jump for Joy kirjaimellisesti hyppyytti ja ilosta. Uskovaiset ja soulille uskolliset hurrasivat ja riemuitsivat sulassa sovussa keikan päätteeksi. Vaikka yhtye soittikin kovimman bilepuuskuttimensa, Framminin oli ainakin allekirjoittaneelle yllätys etteivät he soittanee Rally Timeä. Nojaa, kaikkea ei voi saada.

Ennen keikan alkua juttelin eturivissä muutaman oululaisen pojan kanssa ja tuli siinä itsekin todettua, ettei ole mikään At The Gates –yhtyeen suurin fani, mutta on tullut kuunneltua. Teot kuitenkin päihittivät sanat kun avausraitana ilmoille tuli Slaughter of the Soul - nyrkki ilmaan ja raivokas moshaus päälle. Kun sitten jo toisena kappaleena tuli Cold, niin katsoimme naapurin kanssa toisiamme emmekä voineet uskoa tapahtumaa todeksi. Yhtye läväytti tiskiin ensimmäisinä kappaleina kaksi timantin kovaa klassikkoa.

Meno jatkui tästä eteenpäin kutakuinkin laulaja Tomas Lindbergin hallitessa lavaa ja yleisöä. Slaughter of the Soul -levyltä, tuolta yhtyeen kehityksen kliimaksilta, kuultiin vielä mm. kappaleet Under a Serpent Sun ja Suicide Nation. Raped by the Light of Christ ja Kingdom Gone olivat myös melko toivottua herkkua göteborgilaisyhtyeen faneille. Reunion-kiertueella oleva yhtye päätti settinsä odotetusti suurimpaan hittiinsä ja encorena tuli Blinded by Fear.

Ujohkon oloinen kitaristi Martin Larsson heitti vesipullon yleisöön, mutta kuitenkin pahoitteli asiaa. Tämä kuvaa hyvin keikan kohteliasta menoa. Vaikka eturivissä heiluivatkin päät aika tiuhaan oli muu yleisö melkoisen rauhallisella päällä ja ympärillä oli paljon pelkästään musiikista nauttimaan tulleita. Myös ”body count” oli lähes olematon verrattuna edellisen päivän Dillinger -kekkereihin, jossa porukkaa kauhottiin yleisöstä pois tasaiseen tahtiin.

Seuraavaan esiintyjänkään kinkereiden aikana ei ihmisiä pyörtyillyt, vaikka teltassa kuuma tulikin. Sharon Jones & the Dap Kings veti erittäin terävää ja iskevää soulrockia 60- ja 70-luvun hengellä maustettuna. Nobodys baby julisti laulajansa itsenäisyyttä ja melko yksistään Jones show´n hoitikin. Tyylikkäästi pukeutunut taustayhtye taas tuki soulrallissa 100 Days, 100 Nights, joka muuttui puolessa välissä kappaletta hitaaksi ja sama temppu toistettiin kappaleessa My Man is a Mean Man.

Omimmillaan Jones oli pitäessään pientä tanssityylien luentoa yleisölle. Hän kävi näytteiden avulla läpi niin mashpotaton kuin funky chickeninkin. Myös lavan reunalta Jonesin kanssa tanssimaan koukatut tyypit näyttivät kuinka hyvin Jonesilla on ohjat käsissä. Nuoret miehet olivat ujosti helisemässä kun soulrouva tanssitti kahta miestä kerrallaan Be Easyn tahtiin.

Tanssityylien lisäksi kappale Fish in the Dish osoitti hyvää huumorintajua Jonesilta. Hikinen setti päätettiin James Brownille osoitetulla hatunnostolla ja This is a Mans World ylisti naisten tärkeyttä maailmassa. Eikä tästä voi olla kuin samaa mieltä.

Skånesta lähtöisin oleva Bob Hund on itselleni bändi, josta olen ollut passiivisesti kiinnostunut pitkään ilman, että todella tiedän siitä mitään. Kun bändi aloitti aktinsa laulaja Thomas Öbergin johdolla, minua alkoi harmittaa tietämättömyyteni – sen verran vetävällä meiningillä keikka lähti käyntiin. Ensimmäisen vartin aikana lavamonitorointia järjestettiin uuteen uskoon ja lavakorokkeena toiminut puutarhatuoli sai kyytiä. Skall Du Hänga Med? Nä!! eteni menevästi ja sitä aiemmin kuultu Fantasktiskt! oli mehevä keitos arroganssia ja aggressiivisuutta. Koko keikkaa en valitettavasti kuullut, mutta yleiskuvaksi jäi bändi, joka on mielenkiintoinen ja monipolvinen levyjen lisäksi myös livenä kuultuna.

Bob Hundin jälkeen päälavalla sai vuoronsa Slayer, kuningas metalli. Valitettavasti ainakaan bändin jo muualla nähneille ei keikasta paljoa irronnut. Yhtye pitäytyi jo aikaisemmilla festareilla testatussa settilistassa. Niinpä God Hates Us All -ylvinnät raikuivat heti alkuun Chemical Warfaren ja War Ensemblen seuratessa. Dead Skin Maskin alkuun basisti Tom Araya runoili “I know a man named Ed, he sleeps and dances with the dead”, mutta muuta kovin yllätyksellistä menoa ei keikalla nähty. Monikymmeniset marshall-rivistöt antoivat yleisölle todellista wall of soundia ja näiden välissä paluun yhtyeeseen tehnyt Dave Lombardo vyörytti fillejään.

Viime vuosien tanssittava elektrosensaatio Hot Chip oli loppuillan harvoja esiintyjiä. Kun tämän yhdistää bändin nousujohteiseen tunnettuuteen ja sen esittämän musiikin muodikkuuteen, saadaan lopputulokseksi kelpo tanssit Roskilden sunnuntain pimenevään iltaan. Etukäteen odotin mielenkiinnolla, millaisia sovitusratkaisuja orgaanisen ja elektronisen popin rajapinnalla tasapainoileva bändi viljelee livesoitossaan ja kumman peruselementin varaan äänimaailma tulee rakentumaan.

Vastauskin tuli selväksi melko nopeasti keikan alkamisen myötä. Peruspohjana oli ehdottomasti elektronisempi ja enemmän konebiittiin nojaava näkemys, jonka mukaisia luentoja esitetyt kappaleetkin olivat. Periaatteessa tämä ratkaisu oli varmasti kaikkein yleisöystävällisin ja sen avulla myös keikan alusta loppuun asti jatkunut tanssi sai virtaa kaikkein luontevimmin. Hold On oli ehdottoman onnistunut veto, samoin kuin uusimman Made in The Dark -levyn suurimmaksi hitiksi noussut Ready For The Floor<, kun taas esimerkiksi Over And Over kärsi suuresti uudesta sovituksesta jääden ikävän laimeaksi. Kokonaiskuva keikasta oli kuitenkin todella positiivinen ja bändi osoitti pitkällä ja kattavalla setillä olevansa suuren katsojajoukon arvoinen ja kykenevä liikuttamaan suurenkin katsojajoukon jalkoja. Jotkut bändin tunnelmapalat – kuten In The Privacy Of Our Love – olivat kenties aavistuksen turhankin juustoisia, mutta paksu äänimatto pystyi kyllä tosissaan liikuttamaan paatuneempaakin kuulijaa.

Seuraavaa esiintyjää on odotettu ja niin myös häntä odotettiinkin – ja sateessa. Rapmessias, eläkeläinen Jay-Z saapui noin puolen tunnin myöhässä tietämättömistä syistä johtuen. Settinsä aikana mies kyllä soitteli tuttuja hittejä jotka pelastivat tunnelmaa hieman. 99 Problems, Izzo ja Hard Knock Life eivät kuitenkaan voineet sivuuttaa sitä käsittämätöntä osiota joka seurasi. Suurimman osan ajastaan Jay-Z käytti tyhjänpäiväiseen lepertelyyn ja muiden ihmisten kappaleiden esittämiseen.

J-hova oli päättänyt esittää kappaleita, joissa hän on vieraillut. Jo alkuaan tuhoon tuomittu idea kuitenkin sai hieman kannatusta kun Beyoncen Crazy in Love ja Rihannan Umbrella notkuttivat yleisöä. Heille kelpasi mitä ilmeisemmin mikä tahansa. Suurin shokki oli kuitenkin kun mies katosi takavasemmalle ilman aikomustakaan palata lavalle.

Missä on Lucifer! Missä on encore! Tunsin hetken aikaa olevani raivossani ja katkeruudessani lohduttoman yksin, kunnes näin kuinka lavajuontajia heiteltiin vesimukeilla. Pettymys ei ollutkaan subjektiivista. Edellisvuoden ilotulituksiin ja kansanjuhlaan verrattuna loppu oli kuin viime vuoden mutakakku olisi heitetty päin naamaa.

Vaikka päivän kuninkaat pettivätkin osoitti festivaali, että seuraajat on jo löydetty. Tuhti paketti 8 päivää musiikkia, olutta ja hyvää säätä oli taas saatu päätökseen ja hyvillä mielin.

Palaile Roskilden alkutunnelmiin, torstaihin, perjantaihin tai lauantaihin.

Teksti: Ilmari Ivaska ja Otto Kylmälä, Kuvat: Kylmälä