Wacken Open Air – keskiviikko

Tuskinpa kukaan osasi aavistaa mihin asiat johtaisivat, kun vuonna 1990 Wackenin pelloilla järjestettiin ensimmäinen Wacken Open Air -konsertti. Kotikutoisessa tapahtumassa esiintyi muutama pikku yhtye, yleisön koostuessa pääosin lähitienoon metallipäistä. Puitteet suurenivat kuitenkin hiljalleen ja vajaan kahden vuosikymmenen aikana Wacken on kasvanut ilmiöksi, eräänlaiseksi itseään suuremmaksi voimaksi, jonka veto kerää tätä nykyä paikan päälle vuosittain jo noin 75 000 ihmistä.

Perinteisen festivaalin rinnalle ovat aikojen kuluessa ilmestyneet talvikiertueet ja muut pienemmät festivaalit, sekä jopa järjestäjien puolittain pyörittämä levy-yhtiö. Business ja ammattimaisuus ovat astuneet amatöörimeiningin ja lainarahojen tilalle ja tapahtuman virallista krääsää myyvästä marketista voikin tätä nykyä ostaa vaikka Wacken-leivänpaahtimen, joka polttaa festivaalien tunnuksen paahtoleivän kylkeen.

Leirintäalueen portit avataan virallisesti keskiviikkona puoliltapäivin, mutta vuosien saatossa on tullut tavaksi, että innokkaimmat juhlijat ilmestyvät tantereille jo sunnutaina. Näin tapahtui myös tänä vuonna, vaikka virallinen ohjelma käynnistyi siis vasta keskiviikkoiltana seitsemältä. Isoista estradeista käytössä oli tuolloin vasta suuri teltta, jossa esiintyi muutama yhtye. Tämän lisäksi Beer Gardenin puolella esiintyivät W:O:A Firefighters, eli jotakuinkin paikallinen vapaapalokunnan orkesteri. Lisäksi läheisellä jalkapallokentällä järjestettiin oma ”Movienight”, joka jäi tosin allekirjoittaneelta väliin.

Teltassa juhlallisuudet avasi kuvaavasti nimetty Forum Band. Kyseinen ”yhtye” ei oikeastaan ole mikään oikea yhtye, vaan enemmänkin lukuisten eri muusikkojen alati vaihtuva kollaasi. Kokoonpanon juuret juontavat festivaalin oman keskustelufoorumin suuntaan, sillä Forum Band koostui muusikoista ja laulajista jotka vaikuttavat tuolla nimenomaisella foorumilla. Parin biisin välein vokalisti vaihtui ja samoin soittajien tontit olivat alati liikkeessä, jotta mahdollisimman moni saattoi osallistua ilonpitoon.

Idea tällaisesta jatkuvasti elossa olevasta kokoonpanosta on varmasti vaikuttanut loistavalta, mutta livetilanteessa homma ei toiminut läheskään parhaalla mahdollisella tavalla. Acceptin klassisella Restless and Wild siivulla käynnistynyt setti potki parin rallin ajan tuimasti, mutta sitten rumpali ja basisti (nähtävästi ainakin toinen kyseisistä hepuista vaihtui uuteen tässä vaiheessa) menettivät tyystin yhteisen sävelen, eikä Iron Maidenin Trooperia laulamaan tullut naikkonenkaan suoriutunut osastaan moitteetta. Bändisoitto muuttui kakofoniaksi, eikä paluuta alun loistoon enää ollut. Onneksi keikka kesti vain puoli tuntia, sillä täysimittainen amatööritunti olisi saattanut olla jo liikaa.

Metallica covereilla on noustu suurempaankin suosioon, mutta pian kaksi vuosikymmentä lainoja paukuttanut Metakilla on pysynyt lähinnä Saksan sisäisenä pikkuihmeenä. Teltta oli kuitenkin täyttynyt siihen malliin, että klassisia lainoja ei tarvinnut kuunnella kuin ulkopuolelta käsin. Alkuperäinenhän on aina alkuperäinen, mutta hyvin saksalaiset tuntuivat silti lainailustaan suoriutuvan. Seek & Destroy, Enter Sandman ja kumppanit saivatkin suorastaan raivoisan vastaanoton, kun metallinnälkäinen yleisö otti vastaan nämä festivaalien ensimmäiset herkkupalat.



Irlantilainen Sweet Savage on jäänyt metallin historiaan lähinnä kahdesta syystä. Ensinnäkin ryhmän alkuperäinen kitaristi oli Vivian Campbell (ex-Dio, ex-Whitesnake, Def Leppard) ja toisekseen Metallica coveroi ryhmän Killing Time kappaleen aikoinaan Garege Inc. levylleen, tunnustaen näin samalla Sweet Savagen vaikutuksen omaan musiikkiinsa. Bändi ei kuitenkaan koskaan noussut suuruuteen ja ryhmä hajosi lopulta, mutta näinä reunioneiden kulta-aikoina myös Sweet Savage on palannut takaisin manan majoilta.

Tunnelma teltassa lähti kohoamaan välittömästi, kun irlantilaiset aloittivat kolmen vartin mittaisen metallikuurinsa. Perinteiseen heavy rockiin nojaava ja terävillä riffeillä sekä melodioilla pelaava ryhmä sai myös pidettyä nousujohteisen suunnan yllä, kiitos rullaavan soiton ja mainioiden kappaleiden. Sweet Savagen paluu kuolleista saattaa osoittautua pidemmäksikin sillä vokalisti/basisti Ray Haller oli itse tyytyväisyys, eivätkä herrat Ian Wilson, Trev Fleming ja David Bates näyttäneet hekään pistävän pahakseen ryhmän kovaa suosiota. Killing Time upposi kuin Volvo suohon ja Lady of the Night sai jalan hakemaan tahtia teltan puolimutaisesta maasta, kipaleiden kulkiessa vaivattomasti eteenpäin. Tässä taas yksi paluu, joka saattaa oikeasti tuottaa vielä vaikka mitä.

Mambo Kurt on ilmiö, jota on vaikea selittää järkevästi. Jossain vaiheessa tämä yhdenmiehen orkesteri vain kasvoi instituutioksi, joka villitsee joka vuosi Wackenin väen omintakeisilla covereillaan. Ajatus pienestä kaljupäisestä miehestä, halvan kuuloisista koskettimista sekä pieleen lauletuista kappaleista saattaa vaikuttaa oudolta, mutta kun perus-Horst on saanut napaansa muutaman oluen, alkaa Mambo Kurtin ”kultainen kosketus” löytyä. Popin ja rockin laajoilla laitumilla seikkailu sai myös ajankohtaisen käänteen Kurtin esittäessä oman näkemyksenä Iron Maidenin The Number of the Beast siivusta, mikä sai tietysti koko teltan huutamaan täyttä kurkkua pedon numeron sanoja.

Näin ensimmäinen festivaalipäivä alkoi olemaan ohjelmansa puolesta paketissa, tosin suunnattominen leirintäalueiden suunnalla bileet olivat vasta alkamassa, joten ei muuta kuin sinne.

Torstai
Perjantai
Lauantai

Teksti ja kuvat: Mika Roth